Luku 30: Silmät avoinna (Kaspar,
maaliskuu 1941)
Itäisempi Rosencranz on talven
lopussa lähes yhtä kylmä kuin pohjoinenkin. Päivät ovat
pidentyneet, lumi päässyt pitsittymään reunoista. Silti ilma on
yhä kylmää pelkästään purevalla tavalla. Aurinko nousee
Antonion haudan takaa. Kukkameri ja erilaiset adressit muistuttavat
minua siitä, että olen kohottanut kyynelet usean ihmisen silmiin.
Minun käteni riistivät joltakin pojan, joltakin lapsenlapsen. Minut
kutsuttiin Antonion hautajaisiin tasan siitä syystä, että Antonio
kuoli luonani. Minun täytyi olla tärkeä ystävä. Jos Cariellot
olisivat tienneet yhteytemme luonteen, he olisivat polttohaudanneet
poikansa siunaamattomaan hautaan ja lähettäneet uhkakirjeitä
perääni.
Aamu on unohtanut, että hautausmaalla
ei pitäisi olla kaunista. Ja minä olen unohtanut sen, että tapoin
Antonion päästäkseni mahdollisimman vähällä vaivalla. Silti
olen saapunut tänne asti vain seisoakseni hänen koristellun
hautansa edessä. Antonio Felice Cariello. Syntynyt 15.6.1916.
Kuollut 20.3.1941. Ikuisesti kaivaten. Minulla on ikuisuus
harteillani, joten ajatus ihmisten määrittelemästä ikuisuudesta
lähinnä huvittaa minua. Mitä on ikuisuus ihmisille, jotka elävät
silmänräpäyksen, ehtivät löytää itsensä kadottamatta
merkityksiä kertaakaan? Heille nouseva aurinko ja kevään lintujen
laulu tuovat tyydytyksen. Heidän ikuisuutensa mahtuu lasipurkkiin.
”Hän ei ehtinyt elää omaa
ikuisuuttaan”, kuulen selkeän naisäänen takaani. Käännyn vain
kohdatakseni tutut kasvot harsomaisen pääkoristeen takaa. Noire
seisoo edessäni pitkänä ja täysin mustiin sonnustautuneena. Hänen
pitkät, kiharat hiuksensa on sidottu tiukalle kampaukselle. Silmät
näyttävät väsyneiltä.
”Noire”, lausun naisen nimen, kun
en kykene luontevamminkaan reagoimaan. Minä olen jo kertaalleen
lausunut hyvästit hänelle. En uskonut enää koskaan näkeväni
Noirea.
”Hei jälleen, Kaspar”, Noire
tervehtii onnistuen hymyilemään vain sen verran, mikä on
kohteliasta.
”Minä en tiennyt sinun olevan
täällä.”
”Luonnollisestikaan minua ei
kutsuttu hautajaisiin.”
”Sinä päätit silti tulla.”
”Rouva Cariello ystävällisesti
ilmoitti minulle tapahtuneesta. Hän ei ollut täysin tietämätön
poikansa yksityiselämästä.”
Huokaisen syvään. Kevätaurinko
hohkaa reikiä lumipenkkoihin Noiren takana. Aurinko ei kuitenkaan
lämmitä, Noire suoristaa mustia käsineitään.
”Minä en katsonut hänen selviävän
sodasta vain nähdäkseni hänen kuolevan näin”, Noire sanoo
astuessaan askeleen lähemmäs Antonion hautaa. Hän kumartuu
koskettamaan sen kivistä pintaa ja sävähtää, kun ymmärtää
kiven olevan pelkästään kylmä. Se ei enää hengitä. Antonio on
mullan alla, kylmäsä ja karussa maassa. Siellä, jonne minä miltei
tukehduin hänen ollessa se, joka veti minut ylös. Käännän
hetkeksi katseeni poispäin haudasta.
”Minä olin hänen kanssaan sinä
iltana”, sanon, vaikka uskon Noiren jo tietävän sen.
Noire nyökkää. Olin oikeassa.
”Oletko palaamassa jo
kotiseudullesi, vai yövytkö paikallisessa hotellissa?”
”Yövyn hotellissa ja lähden
huomenna aikaisin aamulla.”
”Yövy minun hotellissani. Kostya ei
kuitenkaan aio poistua Antonion haudalta seuraavana yönä.”
”Onko Kostya mukanasi?”
”Luopuisitko sinä toisesta
puoliskostasi hyvästelemättä?”
Ajatus tummahipiäisen nuoren miehen
jäänsinisestä katseesta saa minut tuntemaan ensimmäistä kertaa
syyllisyyttä. En tahdo kohdata Kostyaa uudelleen. En hyvästellyt
häntä lähdettyäni Lumieré de Lunesta. Hän on aina katsonut
minua kuin näkisi ytimeeni asti. En altistaisi itseäni sellaiselle
katseelle uudelleen.
”Meidän täytyy keskustella”,
Noire sanoo hiljaa, ”ja se taitaa onnistua ainoastaan seuraavana
yönä.”
”Saako hotelliin tuoda vieraita?”
”Kiinnostaako sinua muka sellainen?”
Noire hymyilee jälleen. Hymyssä ei ole enää mitään samanlaista
kuin aiemmin. Se on pakotettu ja lyhytkestoinen. Antonion kuolema on
pyyhkinyt lopunkin värin Noiren kasvoilta.
Noire tietää jo, että minä
suostun, vaikka kaikki kehoni osat huutavat päinvastaista. Noire on
ainoa toisista elävistä olennoista, jonka raivoa suostun
pelkäämään. Tiedän pelanneeni korttini oikein hänen kanssaan,
mutta mikään tässä maailmassa ei pelasta minua, jos Noire
ymmärtää minun päättäneen Antonion elämän. En voi kuitenkaan
kääntää hänelle selkääni. Minä olen ikävöinyt hänen
hopeanharmaita hiuksiaan kehoani vasten, hänen syvälle katsovia
sinisiä silmiään ja aistikkaita liikkeitään. Vaikka Noiren
näkeminen Lumieré de Lunen ulkopuolella, kirkkaassa päivänvalossa
tuntuu aavistuksen väärältä, en voi olla osittain iloitsematta
siitä, että kohtaamme uudelleen.
Illastamme paikallisessa ravintolassa
keskustellen täysin toissijaisista seikoista. Se, mistä meidän
todella tulee keskustella, odottaa meitä lakanoiden välissä yön
pimeimpinä tunteina. Noire kertoo Antonion lähettäneen hänelle
useita kirjeitä sodan jälkeen. Jokaisella kerralla, kun hän
mainitsee Antonion nimen, hänen katseensa tuntuu porautuvan
syvemmälle minuun. Se puree luihini samalla tavalla kuin Lucillan
sanat vain muutamaa viikkoa aiemmin. En siedä sitä. Kenelläkään
ei ole oikeutta katsoa minua siten.
Ilta kuluu hitaasti kohti
päämääräänsä. Olen perunut oman hotellivaraukseni ja istun
pienessä, tummasävyisessä hotellihuoneessa, jossa on kaksi
erillistä sänkyä. Kostyaa ei ole näkynyt koko iltana. Noire
tietää poikansa siirtyneen Antonion haudalle. Hän palaisi
hotellille vasta aamulla.
Minun ei ole enää lainkaan yhtä
helppoa asettua Noirea vasten ja kuljettaa käsiäni hänen
kehollaan. Se tuntuu rutiininomaiselta, sillä vaikka viehätymme yhä
toistamme, menneet tapahtumat tekevät kaikesta pelkkää
suorittamista. Kehollinen tyydytys ei tunnu enää samalta kummankin
ajatellessa samalla jotakin aivan muuta. Noire kykenee ajattelemaan
vain toisen poikansa kuolemaa ja minä en saa mielestäni sitä,
miten Lucilla hääti minut luotaan.
Lopulta Noire makaa vierelläni
vaatteettomana. Hän hengittää raskaasti ja pyytää minua
sytyttämään itselleen savukkeen. Savu leviää huoneeseen. Vedän
sitä keuhkoihini asti.
”Minä aion lopettaa Lumieré de
Lunen toiminnan”, Noire sanoo hiljaa. Käännän pääni häneen
päin, mutta hän pitää katseensa katossa, puhaltaa savua suustaan.
”Et sinä voisi.”
”En kykene siihen enää.”
Nousen istumaan, vien käteni Noiren
kehon ympärille siten, ettei hän pääsisi nousemaan, jos
yrittäisi.
”Lumieré de Lune on ainoa paikka,
jonne kaltaisemme voivat mennä. Et sinä voi vain lopettaa sitä.”
”Kaspar, Kaspar… Välillä minä
mietin, kuinka sinä olet selvinnyt näin pitkälle elämässäsi
ymmärtämättä lainkaan, kuinka ihmiset käytännössä toimivat.”
Noire ei hievahdakaan. Edes hänen
silmänsä eivät värähdä, vaikka olen kumartunut hänen ylleen.
”Minä en kykene enää ylläpitämään
jotakin niin riskialtista”, Noire sanoo. ”Poikani turvallisuus on
ensimmäisellä sijalla nyt, kun toinen lapsistani on mullan alla.”
Noiren ääni värähtää hänen puhuessaan Antoniosta.
”Voimme jäädä koska tahansa
kiinni ja tulla teurastetuksi vampyyreina. En anna sen tapahtua
Kostyalle. Olen riskeerannut hänen elämänsä jo liian useasti.”
Palaan takaisin sängylle, aivan
Noiren vierelle. Kuuntelen hänen hengitystään, sydämensä sykettä
rinnan alla. En ymmärrä lainkaan, miksi kukaan olisi valmis
menemään niin pitkälle kenenkään vuoksi, edes oman lapsensa.
Eikö suuremman ihmismäärän etu ole tärkeämpi kuin yksilön?
Entä sitten, jos he jäisivät kiinni? Noire on älykkäämpi kuin
vanhimmat tähdet taivaalla. Hän pääsisi pakoon.
”Sinä aiot siis luovuttaa noin
vain? Millä oikeudella sinä teet niin nyt, kun vampyyrit
tarvitsisivat yhteisöllisyyttä enemmän kuin koskaan?”
”En voi yksin kannatella koko
maailmaa. Teen kerrankin jotain täysin itsekästä ja luotan siihen,
että kaltaisemme osaavat itsekin lyöttäytyä yhteen. Minun voimani
eivät enää riitä pitämään heitä kaikkia elossa.”
”Sinä tuhoat jotakin, jota ei ole
syntynyt ennen sinua. Sinä olet ensimmäinen, joka saa vampyyrit
tuntemaan olonsa turvalliseksi ja tervetulleiksi. Meitä ei oteta
hymysuin vastaan missään muualla!”
”Mistä sinä sen tiedät?”
Nousen jälleen istumaan. En kykene
keskustelemaan tällaisista asioista maaten liikkumattomana.
”Minä olen nähnyt maailmaa. Joka
maassa uskomukset vampyyreista ovat toistaan värikkäämpiä ja
groteskimpia. Meitä ei kohdella inhimillisinä missään. Olet
luonut jotakin tärkeämpää kuin yksittäinen elämä!”
Noire nousee sängystä ja kävelee
ikkunan eteen. Hän ei vieläkään katso minuun. Hän sammuttaa
tupakkansa tuhkakuppiin ja raottaa verhoja.
”Minä tiedän kyllä sen”, hän
kuiskaa, ”en vain enää kykene jatkamaan. Se ei ole sinun
päätöksesi.”
Noire siirtyy lattialle jättämänsä
matkalaukun luo ja alkaa siirrellä tavaroitaan kuin etsien jotakin.
Hänen sirot kätensä löytävät kellastuneen lehden ja ojentavat
sitä minulle.
”Minä en halunnut puhua kanssasi
pelkästään siitä, etten aio enää jatkaa Lumieré de Lunen
johtotähtenä”, Noire sanoo nyökätessään lehteen päin. ”Sivu
neljäkymmentä.”
Selatessani hauraita sivuja en aluksi
havaitse mitään erityistä. Tavanomaisia uutisia maailmalta. Lehti
on englantilainen, enkä tiedä, miten se on päätynyt Noiren
haltuun. Päästessäni Noiren mainitsemalle sivulle ymmärrän hänen
tarkoittavan kuolinilmoituksia. Painos on huono, mutta erotan sivun
yläkulmasta tutun ilmoituksen. Veri jäätyy suoniini, sisimpäni
täyttyy kylmyydestä. Anthony Bennet. Syntynyt 30.10.1832.
Kuollut 2.12.1860. Nuoren miehen kuolinilmoituksen sotkuisesta
kuvasta minua katsoo oma silmäparini.
”Ajattelin ottaa lehden mukaan vain
sen vuoksi, että sattuisit olemaan paikalla”, Noire sanoo äänellä,
jonka taustavire on jääkylmä, ”joten olisiko sinulla hyvää
selitystä sille, kuka on Anthony Bennet? Vai pitäisikö minun
kysyä, kuka Kaspar Rodriguez on?”
En voi enää paeta Noiren katsetta.
En tiedä, kauanko hän on tiennyt, mutta hänen silmänsä
porautuvat yhä vain syvemmälle. Tilannetta ei pääse enää
pakoon. Puren hammasta, suljen hetkeksi silmäni huokaisten syvään.
Minä niin kovin pidän Noiresta. En olisi halunnut suhteemme
päätyvän tähän pisteeseen. Mikä sääli.
”Kaspar Rodriguez oli biologisesti
itseni ikäinen nuori mies, jonka identiteetin omaksuin muuttaessani
Rosencranziin. Hän asui yksin talossaan ja työskenteli firmassa,
jossa hänen ei tarvinnut näyttää kasvojaan kuukausiin. Ei ollut
vaikeaa asettua hänen nahkoihinsa. Hänen kaltaisensa kohteen
löytäminen vei aikaa.” En ole koskaan kertonut yhdellekään
elävälle olennolle kaikesta siitä, mitä ikuisen olennon on
tehtävä kyetäkseen elämään kuten ihminen.
”Poikani käytti melkoisesti aikaa
siihen, että sai tämän käsiinsä.”
”Kostyako lehden löysikin?”
”Hän oli varma, ettet ole hyväksi
Antoniolle ja teki kaikkensa todistaakseen sen.”
En voi olla naurahtamatta. Koko
Lumieré de Lunessa viettämäni ajan kuvittelin olevani niskan
päällä. Volkovit olivat sittenkin jatkuvasti edelläni. Ajatus on
hirvittävän huvittava. Lumieré de Lune todella on upeinta
maailmassa. Noiren ja Kostyan kaltaiset ihmiset ovat harvinaisinta
valoa, jota maailmaan sirottuu.
”Onko Anthony sinun ristimänimesi,
vai onko sekin identiteetti varastettu?”
”Ei sentään, se on oikeasti
nimeni”, sanon pitäen ääneni rauhallisena, aivan kuin tilanne ei
koskettaisi minua lainkaan, ”mutta Kaspar ei ole ensimmäinen
itselleni riistämä nimi.”
”En epäile sitä.”
”Sinä varmasti tiedät, miksi olen
joutunut toimimaan niin.”
”Ymmärrän kyllä, miksi ikuisesti
kaksikymmentäkahdeksanvuotiaalta näyttävä mies tahtoo paeta
paikasta toiseen uuden alun toivossa”, Noire sanoo hiljaa ja
siirtyy vierelleni sänkyyn, ”mutta en ymmärrä lainkaan, mitä
hän saa irti siitä, että viettelee lähes omaa nimeään kantavan
pojan ja tappaa tämän, kun kyllästyy.”
”Minä en varsinaisesti kyllästynyt
Antonioon”, sanon, vaikka tiedän, että minun pitäisi kieltää
jotakin aivan muuta. En kuitenkaan voi näyttää, miten jäätyneet
suoneni kasvattavat pelon miltei epäinhimillisiin mittoihin. Noire
tietää, ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu osakseni
lankeava tuomio.
”Miksi sinä sitten tapoit hänet?”
Minun on turhaa kiistää tekoani
Noiren katsoessa minua suoraan silmiin.
”Hän oli rakastunut minuun.”
”Tietenkin hän oli.”
”Hän ei olisi koskaan jättänyt
minua rauhaan.”
”Sinä et olisi mitenkään voinut
tietää sitä.”
Pudistan päätäni.
”Minä kuulin sen hänen äänestään.”
Noire katsoo hetkeksi toisaalle ja
huokaisee niin syvään, että hetken ajan kuvittelen hänen
siirtyneen muistoissaan kauas ulottumattomiini.
”Minä anelin sinua jättämään
hänen sydämensä ehjäksi. Rukoilin sitä, vaikka minulla ei
pitäisi olla enää oikeutta rukoukseen”, Noire lausuu ääni
tihkuen niin syvää surua, että kykenen tuntemaan sen värähdykset
omassa kehossanikin. ”Minä otin sinut iholleni ja siltikään en
kyennyt suojelemaan poikaani. En saanut pidettyä Antoniota turvassa
sinulta.”
”Sekö sinun motivaatiosi olla
kanssani olikin? En ymmärrä sitä. Sinähän tiesit valinneesi
sellaisen miehen, jota poikasi rakastaa. Sinä tietoisesti loukkasit
häntä, et pitänyt häntä turvassa.”
”Haluatko sinä todella tietää
totuuden motivaatiostani?”
”Haluan.”
”Monikaan ei halua kuulla totuutta,
mutta sinussa tuskin on sellaista osaa, joka varsinaisesti suojelisi
sinua siltä.”
Olemme ylittäneet rajan, jossa
kohteliaat ja lämpimät muodollisuudet pitävät puheemme pehmeänä
ja turvallisena. Nyt kielellä on terävät reunat ja täydet
mahdollisuudet viiltää jotakin pysyvästi auki.
”Tiedäthän, mitä vihollisten
vierellä pitämisestä sanotaan?” Noire kysyy hymyillen hieman.
”Minä tiesin jo nähdessäni sinut, mikä sinä olet. Minun oli
pakko pitää sinut lähelläni, jotta oppisimme luottamaan
toisiimme. En odottanut voivani ymmärtää sinua. Kotona Lumieré de
Lunessa minä todella kuvittelin ymmärtäväni, miten ajatuksesi
toimivat. Sinäkin tunsit sen. Nyt en enää tiedä. Lisäksi...”
Noire pitää pienen tauon. ”Lisäksi minä olen vielä riittävän
ihminen tunteakseni luonnollista viehätystä toisia kohtaan.”
Noire todella tuntuu ihmiseltä
ollessaan vierelläni. Hän on luonut kokonaisen maailman
vampyyriutensa ympärille, mutta en siltikään osaa kuvitella häntä
vereen sotkettuna. Noire on tähtien maailmasta, kuunvalon lapsi,
jonka loiste ei voi himmetä maallisen sotkun alle. Hänen sanansa
tuntuvat pahoilta, koska tiedän meidän kadottaneen välisemme
ymmärryksen iäksi. Me olemme päättyneet. En olisi koskaan
kuvitellut joutuvani pelkäämään Noiren edessä.
”Tarkoitatko, että ymmärsit alusta
alkaen minun olevan vampyri?” Sitä en epäile lainkaan. Noire
katsoi minua tietyllä tavalla heti nähtyään minut.
”Melkein. Minä tiesin heti sinun
olevan Azazel.”
”Azazel?” Jos
vereni ei aiemmin ollut kylmää, nyt se on jäätynyt lujaksi
kerrokseksi suonieni sisään. Se on niin kylmää, että se miltei
polttaa.
”Sinä olet ensimmäinen vampyyri.
En tiedä, oletko ollut Anthony Bennet ennen Azazeliksi tulemista.
Sillä ei ole minulle merkitystä. Mutta tämän kirouksen
ensimmäinen kantaja sinä olet, eikä sinulla voi olla jäljellä
sellaisia valheita, jotka saisivat minut uskomaan muuta.”
”Helvetti”,
ärähdän noustessani ylös sängyltä. Noire saa katsoa, kuinka
askeleeni käyvät kireiksi ja liikkeeni tiukoiksi astellessani
ympäri huonetta. ”Helvetin helvetti.” Olen aliarvioinut Noiren.
Hänellä on kyky jäädyttää veri sisälleni, saada minut
tuntemaan oloni täysin paljastetuksi, avoimeksi vasten tahtoani.
Kenelläkään ei pitänyt olla sellaista kykyä. Edes Lucilla ei ole
koskaan saanut minua tuntemaan oloani niin vääräksi omassa
kehossani. Pelko vääntää minut sellaiseen muotoon, jota en enää
tunnista. Minun ei kuulu olla sellainen.
”Siitä lähtien, kun kuulin puheita
Azazelista ja tämän erilaisista syntytavoista, kuvittelin tämän
surulliseksi olennoksi, joka ei mahda mitään sille, että on
tahtomattaan saanut koko maailman kaaokseen. Minä kuvittelin, ettei
Azazel olisi taipunut julmuuteen”, Noire sanoo jälleen sama
surumielisyys äänessään, ”mutta oppiessani tuntemaan sinut minä
ymmärsin, ettei yksikään vampyyri tässä maailmassa selviä
olematta julma. En vain kuvitellut sinun kykenevän tappamaan
Antonion vain, koska tämä oli tielläsi. Minä olin taipuvainen
ajattelemaan sinusta hyvää vielä silloinkin, kun valehtelit
muuttuneesi vampyyriksi, vaikka olit ollut sitä jo vuosikymmeniä.”
En ymmärrä Noiresta kumpuavaa
puhtautta lainkaan. Hän katsoo minua kuin ymmärtäisi ja täyttää
sisimpäni pelosta. Samalla hänestä sykkii sellaista lämpöä,
jonka pitäisi kyetä sulattamaan jää suonistani. Vika ei ole
hänessä. Hänen välityksellään ja lämmöllään jopa minun
pitäisi sulaa. Miksi hänen katseensa vain kylmää minua?
”Yhden
asian suhteen olin oikeassa”, Noire jatkaa. ”Sinä olet kuin
oletkin hyvin surullinen henkilö.”
”Antonionin sanoi minulle niin. En
ymmärrä, miksi.”
”Älä puhu minulle Antoniosta
tapettuasi hänet.” Voima Noiren äänessä on suuri. Hänen
äidillinen välityksensä on kuin kovaa, ikivahvaa rautaa, jota
mikään minussa ei voisi sulattaa pois. Pysähdyn ikkunan eteen ja
käännyn Noireen päin. Minulla ei ehkä ole aseita häntä tai omaa
pelkoani vastaan, mutta voin kartoittaa tilanteen.
”Kuinka monelle sinä olet
kertonut?”
Noire vain naurahtaa ja ristii sirot
jalkansa sängyn laidalle.
”Nytkö sinä haluat tietää,
kuinka monta elämää sinun täytyy pyyhkiä pois, jotta
salaisuutesi pysyy tallessa?”
”Minä en ole murhaaja.”
”Sinulla on Antonion verta kynsiesi
alla. Älä yritä kertoa minulle mitään muuta.”
”Minä inhoan turhaa kuolemaa!”
Tunnen vihan palaavan takaisin
luokseni, kuiskivan nimeäni syvällä sisälläni. Se haluaa minut
takaisin. Minä tarvitsen sitä nyt, sillä se on suurempi kuin
pelkoni siitä, että joku näkee minut kokonaan. Se on suurempi kuin
mikään tässä huoneessa.
Noire ei voi olettaa minun nauttivan
toisten henkien riistämisestä. En ole koskaan saanut mitään irti
siitä, että voin taipua vihaani ja saattaa toisen elämän
päätökseeni. Nautin vihastani ainoastaan sen hetken, kun se kiehuu
minussa, mutta aina tappamisen jälkeen tyhjyys löytää minut
jälleen, pyyhkii kaiken muun pois. Joka kerralla menetän itseäni
vihalle.
En ole tappanut vapaasta tahdostani
kuin kourallisen ihmisiä. Ne, joiden identiteettien turvin olen
joutunut elämään sekä Antonion. Minä en koskaan tahtonut
satuttaa Antoniota. Hän ei ollut sellainen ihminen, jonka
särkemisestä olisin saanut mitään irti.
Sota vain todisti minulle, etten tahdo
päästää ketään päiviltään. Sellaiseen hukkuu eikä pinnalle
pääseminen ole koskaan niin helppoa, että pinnan alle hakeutuisi
omin avuin. En olisi tahtonut tappaa Antoniota. En nytkään tahtoisi
tehdä sitä, mitä Noiren katse ja sisälläni laulava viha kertovat
minun tehdä. Minun on pakko, sillä laulu ei muuten koskaan lakkaa.
Minun täytyy suojella itseäni.
Astelen sängylle, painun Noirea
vasten kuten aiemmin kehojemme sulautuessa yhteen. Noire ei
vastustele, sillä hän on oppinut minusta myös sen, ettei minulle
kannata laittaa vastaan. Siitä ei koskaan seuraa kenellekään
mitään kaunista.
”Kuvitteletko
sinä saavasi minut näin helpolla? Ilman, että edes kysyt, mistä
minä tiedän sinun olevan Azazel?” Noire kysyy osoittaen
huvittautuneisuuden merkkejä. ”Älä vaivu julmuuteesi. Todista
minulle, että et ole sellainen kuten kuvittelin.”
”Minulla ei ole mitään syytä
tehdä niin. Sinä tiedät, ja se riittää tekemään sinusta
viholliseni”, kuiskaan lukiten Noiren kädet lakanoita vasten.
Tiesin jo aiemmin, että emme poistu yhdessä tästä huoneesta.
Noire on rikkonut luottamuksemme tietämällä liikaa.
”Vaikka
tappaisit minut tähän paikkaan, et tule koskaan saamaan Kostyaa tai
ketään muutakaan Lumieré de Lunesta”, Noire sihahtaa hampaidensa
välistä. ”Sinä sait Antonion vain, koska hän antoi itsensä
sinulle jo kauan sitten. Kostyaa et saa. Et, vaikka repisit minut
kappaleiksi.”
”Sinä vain pelkäät”, sanon
puristaen Noiren alaruumiin tiukasti reisiäni vasten.
”Niin pelkäänkin”, Noire sanoo,
”mutta en itseni puolesta. Minä pelkään vain, koska olet
tappanut yhden poikani ja uhkaat toisen henkeä. Vain lapseni vuoksi
minä suostun matelemaan allasi. Ainoa asia, josta saan tyydytystä,
on tieto siitä, että vaikka pelkäisin kuinka, sinä pelkäät
nytkin minua enemmän.”
Punainen lävistää minut
kurkunpäästä varpaisiin. Vihani suunnattomin ydin juoksee koko
kehon läpi halkoen sitä punallaan. Noire näkee minuun heikkonakin.
Hän ei voi, hän ei saa, sillä minäkään en näe itseäni. Kuinka
hänellä on kyky sellaiseen?
Otan
käteni pois Noiren ranteilta ja siirrän ne hänen kurkulleen. Hän
alkaa oitis rimpuilla allani. Hän yrittää kynsiä kasvojani, mutta
vaikka hänen tahdollaan tehtäisiin tähtien loistosta
maanpäällistä, hänen fyysiset voimansa eivät ole mitään vihani
alla. Punainen sisälläni
antaa minulle ohjeita, puristan lujempaa, vaikka tiedän, että en
tahdo tappaa Noirea. Hänen katseensa ei kuitenkaan anna minun tehdä
toisin. Hän tietää, ei vain sitä, mikä olen, kuka olen, millä
nimellä minua kutsuttiin, kun synnyin, vaan myös ytimeni,
punaisimman ja salatuimman. Hän tietää, millainen minä olen.
Käteni puristuvat kaulan ympärille niin lujaa, että se voisi
napsahtaa poikki.
”Sinä et saa minua”, Noire
sihisee enkä ymmärrä, kuinka hän kykenee yhä puhumaan. ”Sinä
et voi voittaa näin.”
Noiren suu avautuu vielä, mutta hänen
kehonsa on jo lakannut rimpuilemasta. Silmät kohoavat ylös aivan
kuten Antoniollakin. Huulet liikkuvat, mutta en enää osaa lukea
niiltä sanoja. Vasta, kun tunnen, kuinka eläväinen sydän minua
vasten on lakannut sykkimästä, päästän käteni irti Noiren
kaulalta. Hänen kasvonsa ovat jähmettyneet katsomaan ylös. Hän on
taivaallisen kaunis, vaikka elämä on paennut hänestä.
Punaisen sisälläni hälvennyttyä
valmistaudun vastaanottamaan sitä seuraavan tyhjyyden, joka pyyhkii
myös suonissani juoksevan kylmyyden pois. Nousen ylös sängyltä ja
peräännyn Noiren luota. En tahdo enää katsoa häneen. Siltikään
en sulje hänen silmiään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti