Luku 27: Crescendo (Kaspar,
helmikuu 1941)
Kuukauden päivät saan tuudittautua
todellisuuteen, jossa Lucilla on yhä rinnallani ja maailma on
olemassa vain meidän alapuolellamme. Olemme ylivertaisia, kauneimmat
kaikista. Talvi on yhä kylmä ja sodan jättämät haavat
lähtemättömiä, mutta minä olen jälleen Lucillan. Vain se tekee
päivistä merkityksekkäitä. Vain sen vuoksi olen voinut antaa
nälkäni uinua niin pitkään.
Todellisuus ei kuitenkaan koskaan anna
itsensä unohtua. Joka kerta, kun kohtaan Lucillan uudelleen,
muistan, miten hän katsoi minua ilmestyessäni ensimmäistä kertaa
sodan jälkeen hänen ovensa taa. Hän ei katsonut minua kuin
vierasta. Hän katsoi minua kuin ihmistä, jonka oli kerran tuntenut,
mutta jonka luota oli päättänyt kääntyä iäksi. Vaikka Lucilla
maalasi itsensä uudelleen verenpunaan eikä minua enää pelota
koputtaa hänen oveensa, en kykene unohtamaan katsetta hänen
yösilmiensä takana. En nähnyt häntä siellä. Tilalla oli
ihmisnaista muistuttava, lähes tavallinen olento, joka oli
menettänyt kaiken sen, jota hänessä rakastin.
Todellisuuden toinen tapa muistuttaa
itsestään on kirje, joka saapuu postiluukustani eteisen
tummanruskealle matolle helmikuun puolivälissä. Kuvittelen kirjeen
olevan Lucillalta tai joltakin viranomaiselta, joka tahtoo vielä
kuulla sanottavani sotaan liittyen. Maailma ei ole rauhoittunut
lainkaan puolessatoista kuukaudessa. Rosencranz on suuremman sotkun
keskellä kuin aiemmin. En odota kuulevani kenestäkään, jonka olen
tietoisesti jättänyt taakseni.
Kirje on kirjoitettu Antonion
pyöreällä ja yksinkertaisella käsialalla. Sen sisältö on hyvin
yksinkertainen: hän haluaa takaisin luokseni ja on tehnyt
hirvittävän määrän työtä selvittääkseen osoitteeni. Antonio
aikoo matkustaa koillisesta luokseni vain voidakseen vaatia minulta
tulevaisuutta, jota en koskaan luvannut hänelle.
Kenties yliarvioin Antonion
kuvitellessani, että hänen kiintymyksensä minua kohtaan olisi
pinnallista sorttia. Ajattelin hänen pääsevän yli kaikista
kyynelistä, joita oli vuodattanut odottaessaan minua luokseen. En
antanut hänelle lupauksia, koska tiesin, etten koskaan enää halua
palata hänen vierelleen. Mieleeni palaavat Noiren sanat siitä, että
hän tahtoo minun olevan rikkomatta Antoniota. Toivoin rikkoneeni
tämän jo kerran, jotta tämä oppisi, että rakastaa vain
mielikuvaansa minusta. Hän tietää minut valehtelijaksi. Hänellä
ei ole yhtäkään aitoa syytä kuvitella, että kykenen ajattelemaan
hänestä enää minään muuna kuin korvikkeena sille, jonka luokse
olen jo palannut.
Kun pakkaspäivän nopeasti pimenevänä
iltana oveeni vihdoin koputetaan riittävän hennolla otteella,
tiedän Antonion saapuneeksi. Olen valmistautunut ainoastaan
kaatamalla lasilliset viiniä olohuoneen puolelle. Vaikka aion tehdä
Antoniolle selväksi, ettei suhteeni häneen voi enää jatkua,
tahdon hänen sentään tuntevan olonsa edes hivenen tervetulleeksi.
En ole sitä hänelle velkaa, mutta hän ei ole koskaan tehnyt mitään
sellaista, joka oikeuttaisi minua kohtelemaan häntä huonosti.
Joskus toivon, että Antonio olisi kelvoton ja kertakaikkisen huono,
jotta voisin irrottaa hänet itsestäni haluamallani tavalla.
Avatessani oven huomaan, miten hyvin
Antonio on pukeutunut. Hänellä on yllään kallis kylmän sään
takki ja käsissään valkeat hansikkaat. Kun näen, miten eläväiset
hänen kasvonsa ovat ja miten siististi hänet aiemmin likaisina
roikkuneet suortuvansa on leikattu, mieleeni palaa kuva hänestä
mekkoon ja peruukkiin sonnustautuneena. Sellaisena hän oli hohtanut
tähtiäkin kirkkaammin. Sellaisena hän oli tuntunut olevan
kotonaan. Sama hohto on hänessä nyt.
Antonio ei sano mitään, hengähtää
vain kuin kuluneet puolitoista kuukautta olisivat olleet sotaakin
kovempi koettelemus. Hän työntyy sisälle ovesta ja kietoo kätensä
kaulalleni. Epätoivo hänen kosketuksessaan käy ilmi otteen
tiukkuudesta. Minä voin tuntea hänen pyristelynsä kyyneliä
vastaan.
”Tule toki sisään”, sanon
Antoniolle tämän roikkuessa yhä kiinni kaulassani. Hän päästää
jokseenkin vaivalloisesti irti ja katsoo minua kuin esille laitettua
patsasta katsotaan.
”Minä olen miltei ehtinyt unohtaa
sinun kasvosi”, Antonio henkäisee.
”Minä en ole unohtanut sinussa
mitään.” Muistan tavan, jolla hän huokaisee, kun häneen koskee.
Muistan hänen hennon pyristelyn allani, kaiken sen janon, josta hän
eli ollessaan seurassani.
Antonio katsoo hämmästyneenä
kaikkea ympärillään riisuutuessaan ulkovaatteistaan.
”Sinulla on uskomattoman kaunis
koti.”
”Miten sinä löysit osoitteeni?”
”En kerro.” Antonio virnistää
kuin olisi vielä viisitoista. Minua hirvittää ajatella, että hän
näyttää samalta vielä sadan vuodenkin päästä.
Kuljetan Antonion olohuoneeseen
viinilasillisten äärelle. Ojennan lasin hänelle ja toivotan hänet
tervetulleeksi kotiini. Antonio katselee kaikkea kuin ei olisi
kuvitellut minun elävän lainkaan mukavasti. En tiedä, onko hän
sisäistänyt lainkaan minunkin olevan työssäkäyvä mies, joka
kykenee elämään kuten kuka tahansa muukin.
”Ajatella, että asut näin suuressa
talossa yksin.”
”Eivät kaikki tarvitse seuraa
elääkseen.”
”Mahtoi olla hiljaista palata tänne
sodan äänien keskeltä.”
Siinä Antonio on oikeassa. Kaipuuni
kotia kohtaan oli suuri ja täytti minut odottamattomalla tavalla,
mutta hajoamiseni hetkeä seurannut hiljaisuus oli murskaava. Se ei
jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Inhoan hiljaisuutta. Olen
vain puoliksi ehtinyt tottua siihen enkä liiemmin pidä siitä, että
Antonio tunnistaa tämän minussa.
”Muuten näytät palanneen entisen
elämäsi pariin”, Antonio tokaisee mittaillen yhä olohuonetta
katseellaan.
”Niinköhän kukaan meistä voi
koskaan palata täysin takaisin”, huokaisen, ”mutta kyllä,
päällisin puolin minulla on jälleen kaikki se, mitä tarvitsen
elääkseni tätä elämää. Sinäkin näytät sopeutuneen takaisin
maalliseen elämään.” Pysyn mukavalla, kohteliaalla alueella
vielä, kun pitelemme viinilaseja. Ne ovat samaa kaunista kuvaa,
harhaani siitä, että voisin selvitä tästä illasta ilman verta
kynsieni alla.
”Biologinen äitini otti minut
lähestulkoon onnellisena vastaan”, Antonio naurahtaa, ”vaikka ei
sota ollut saanut häntä kaipaamaan minua lainkaan sen enempää
kuin tavallisestikaan. Hän esitti roolinsa kuitenkin hyvin.”
”Et vaikuta yllättyneeltä.”
”Sitä lakkaa odottamasta
sellaisilta ihmisiltä yhtään mitään.” Antonio huokaisee
syvään, laskee tyhjennetyn viinilasin mahonkisen pöydän kulmalle.
”Äiti oli ottanut uuden miehen.”
En tiedä, miksi Antonion äänensävy on haudanvakava, jos hän ei
kerran ole yllättynyt. ”Hän oli suunnitellut palaavansa takaisin
Italiaan ja ottavansa minut mukaansa.”
Kallistan päätäni osoittaakseni
kiinnostusta.
”Minä en ole lähdössä näin pian
sodan jälkeen Rosencranzista minnekään.”
”Rosencranz on suurennuslasin alla.
Olemme edelleen ainoita ihmisten silmissä lähes täysin terveitä.”
”Ihmiset eivät näe mitään, enkä
minä lähde maasta, jossa kotini on. Kuulun Lumieré de Luneen,
äitini ja veljeni luo. En jätä Noirea ja Kostyaa tänne.”
Tiedän, ettei Antonio ota tätä
puheeksi vain voidakseen korostaa rakkauttaan perheenään pitämäänsä
konseptiin. Hänen kehonsa hillityt liikkeet ja varovaisesti suusta
tipahtelevat sanat kertovat kaikki halusta, suuresta tarpeesta.
Antonio on tullut luokseni vaatimaan.
”Ja sitten on tietenkin käsitykseni
tulevaisuudesta”, Antonio sanoo silmäillen mattoni kuviointia. Hän
ei uskalla katsoa minua silmiin puhuessaan meistä. ”Minä en ole
vieläkään luopunut suunnitelmastani nähdä meidät kaksi
ikuisesti rinnakkain.”
”Se oli haave, ei suunnitelma.”
”Sinä lupasit minulle.”
”En ole luvannut sinulle mitään.
Kun aloitimme suhteemme, minä kysyin sinulta, mitä sinä haluat
meiltä, etkä sinä osannut vastata. Minä tein selväksi, että
tahdon vain jonkun, jonka kanssa jakaa suunnaton taakka ja kehonsa.”
Erotan muutoksen Antonion eleissä.
Hänen jalkansa liikehtivät hermostuneesti, kädet nyppivät
kangastakin hihoja. Hän ei vieläkään katso minua suoraan silmiin.
”Minä olin sinulle siis pelkkä
korvike.”
”Käytännössä kyllä. Olin
aidosti kiinnostunut maailmasta, jonka halusit näyttää minulle
niin kovin ylpeänä. Pysyttelin ihmisenä vierelläsi, jotta
kertoisit mahdollisimman viattomana minulle vampyyrien maailmasta
omasta näkökulmastasi. Minä sain sinulta paljon. Älä väheksy
sitä, mitä koimme yhdessä.”
”Kuinka minä voin olla
väheksymättä, kun tiedän, etten merkitse sinulle mitään? Olin
sinulle väline jonkin muun saavuttamiseksi.”
Minä en voi kieltää Antonion
sanoja. Olin enemmän kiinnostunut yhteisöllisyyttä kokevista
vampyyreista ja Lumieré de Lunesta kuin Antoniosta itsestään.
Hänen oikkujaan seuraamalla oppi jatkuvasti uutta, mutta hänen
ytimensä kykeni lukemaan yhdessä päivässä.
”Olet siis valmis unohtamaan kaiken
minua kohtaan tuntemasi jo nyt. Hylkäämään minut noin vain.”
”Minä en ole koskaan rakastanut
sinua.”
Antonion silmät laajenevat, mutta
kyyneleet eivät tule. Ilme hänen kasvoillaan näyttää aivan
siltä, että sanani tulisivat hänelle yllätyksenä, lävistäisivät
ihokudoksen ja uppoisivat suoraan kovaan luuhun.
”Minä tiedän, mistä tämä
johtuu”, Antonio sylkee suustaan sanoissaan niin vahvaa myrkkyä,
etten olisi koskaan kuvitellut hänen osaavan puhua niin. ”Tässä
on kyse sinun sisarestasi. Siitä naisesta, jolle kirjoitit
koko sodan ajan kaipuuta tihkuvia kirjeitä. Hänen vuokseen minä en
kelpaa.”
Ensimmäistä kertaa koskaan Antonion
seurassa tunnen raivon sykkivän aitona ja kirkkaana sisälläni.
Antonion sanat ja väliinpitämättömät teot ovat ärsyttäneet
minua tähänkin asti, saaneet minut käymään raivoni porteilla.
Nyt hän avaa ne kerralla. Viha pääsee juoksemaan minussa. Jos en
tuntisi sitä niin lujaa, jaksaisin ivata häntä. Se on kuitenkin
liian suurta kyetäkseni kuluttamaan energiaani turhuuksiin.
”Kuulenko minä äänessäsi
kateutta? Sille ei ole mitään syytä.” En ole tunnistaa omaa
äänensävyäni. En ole aikoihin kuulostanut raivoltani.
”Eikö muka?” Antonion ääni
kohoaa korkeammalle. Minua ei kiinnosta, vaikka hän huutaisi
kurkkunsa kuivaksi ja pelottaisi kaikki kadulla ohi kulkevat. Minä
tahdon hänet pois täältä, ennen kuin estoni hajoavat eikä ole
enää mitään Antonion ja raivoni välillä.
”Tietenkään ei. Teitä ei voi
vertailla, tuskin edes mainita samassa lauseessa.”
Antonio kääntyy poispäin minusta
kuin lyötynä. Hän vie kädet harteilleen kuin pidelläkseen
itseään paikallaan, estääkseen itseään hajoamasta tuhansiksi
pirstaleiksi edessäni. Lopulta hän luovuttaa, päästää irti
itsestään ja huutaa. Ääni kohoaa korkealle, kunnes hajoaa eikä
ulos pääse muuta kuin jotakin etäisesti ääntä muistuttavaa.
Antonio jää huohottamaan paikalleen, vapisee jo kauttaaltaan. Hän
ei vieläkään katso minuun.
Näen tilanteen ainostaan oman vihani
läpi. Antonio on saapunut talooni vaatimaan minua itselleen ja
kuvittelee voivansa asettua Lucillan kanssa samalle viivalle. Lucilla
ei ole tästä maailmasta. Lucilla on jotakin täysin todellisuudesta
irrotettua. Häntä ei voi verrata mihinkään aiemmin kokemaani tai
kehenkään aiemmin tapaamaani. Lucilla on kaiken alku ja loppu,
Antonio on himmeä korvike, joku, johon saattoi koskea, kun maailma
mustui nurkistaan. Minä tein väärin, kun jatkoin, vaikka ymmärsin
hänen rakastavan minua. Tein väärin, kun en lopettanut. Mutta minä
en osaa vieläkään lopettaa. En koskaan pysäytä itseäni ennen
kuin tilanne on räjähtänyt käsiin.
”Minä en aio enää madella. Mutta
minä rukoilen, pyydän, että sinä annat minun pysyä rinnallasi
etkä katkaise sidettäni sinuun näin. Minä vuodan kuiviin, jos
riuhtaiset itsesi irti tällä tavalla.”
”Ei ole mitään sidettä!” En
enää vaivaudu pitämään ääntäni matalana. Antonio on tuskin
koskaan kuullut minun huutavan oikeasti. Hänen silmänsä suurenevat
ja huulensa raottuvat. ”Ei ole mitään helvetin sidettä, eikä
ole koskaan ollutkaan. Me olimme yhdessä vain, koska halusin jonkun
koskevan minuun, jotta en kadottaisi itseäni täysin. Valitsin sinut
vain, koska sinä olet vampyyri. Mutta meissä ei ole mitään samaa,
emme hahmota todellisuutta samanlaisena, emme voi mitenkään elää
yhdessä. Sinä kuulut Noiren maalaamaan hohdokkaaseen maailmaan,
minä toiseen, sellaiseen maailmaan, josta olet nähnyt vain portaat.
Et koskaan pääsisi ylös asti.”
Antonio pudistaa päätään
voimakkaasti. Hän kävelee ohitseni ovelle, käytävään,
käytävältä yläkerran portaisiin. Juoksen hänen perässään,
hänellä ei ole mitään oikeutta käyttää kotiani kuin omaansa.
Olen antanut hänen lapsekkuutensa loukata itseäni jo riittämiin.
Kun Antonio pääsee portaiden
ylätasanteelle, ilme hänen kasvoillaan piirtyy mieleeni elävämpänä
kuin mikään kuukausiin. Sekoitus suunnatonta, syvintä kipua ja
vilpitöntä rakkautta. En tavoita, miltä sellaisten tunteiden
tunteminen yhtä aika tuntuu. En saavuta häntä.
”Näetkö, Kaspar? Vaikka kiipeisin
ylimpään kohtaan kaikissa maailman portaissa, minä näen niiden
päältä vain sinut. Ei ole mitään muuta. Minä haluan vain
sinut.” Antonion ääni on kuten hänen ilmeensäkin,
tulkitsematon, täynnä tunteita, joita en koskaan tule täysin
hahmottamaan.
”Minä en koskaan tahdo pisteeseen,
jossa jostakusta toisesta tulee syyni elää”, sanon noustessani
portaita Antonion luokse. Hän ei juokse minua pakoon. Hän odottaa
ruumis tunteista hajoillen saapumistani. En suostu katsomaan häntä
alhaalta päin.
”Eikö niin ole jo? Etkö sinä muka
torju minua vain, koska sinulla on joku muu, jonka vuoksi elää?”
”Minä en elä hänen vuokseen. Hän
saa minut tuntemaan itseni. Sinä et koskaan ymmärtäisi.”
”Minä olen aina elänyt löytääkseni
jotakin sellaista.”
Muistan elävästi illan, jolloin
Antonio oli paljastanut minulle haluavansa tulla satutetuksi. Hänen
kasvoillaan käväisi silloin jotakin samankaltaista kuin nyt,
jotakin aivan yhtä haavoittuvaista ja avointa. Silloin pidin sitä
osittain kauniina.
”Palaa perheesi luo. Joko äitisi
tai Noiren, minulle sillä ei ole merkitystä”, huokaan
saavuttaessani portaiden ylätasanteen, ”sillä heidän luokseen
sinä kuulut. Minä en voi koskaan antaa sinulle mitään sellaista,
mitä sinä etsit.”
”Minä rakastan sinua.”
Kolme sanaa piirtyvät luihini asti.
En ole kuullut niitä kenenkään Antonion kaltaisen huulilta koskaan
aiemmin. Yksikään olento ei ole heikoimmillaan antanut minulle
viimeistä asetta itsensä tuhoamiseen. Sanotaan, että viha sumentaa
kaiken, mutta minut se terävöittää, piirtää viivat
selkeämmiksi. Tiedän, mitä Antonion rakkaus merkitsee. Hän ei
koskaan lähtisi, antaisi minun hengittää. Hänen rakkautensa ei
ajattele kohteensa tarpeita, se haluaa, vaatii, tarvitsee. Ei kysy
eikä pyytele anteeksi.
Antonio ei koskaan lähtisi. Hänen
ilmeensä sekä anoo että vaatii. Kyyneleet odottavat silmien
takana, Antonio on hajonnut jo kerran ja hajoaisi uudelleen, mutta ei
lähtisi. Hän on järkkymätön tunteissaan.
”Antonio rakas, sinä et edes tunne
minua kunnolla.” Sanani ovat latteat ja värittömät. Hänen
tunteensa ovat sittenkin onnistuneet järkyttämään minua.
”En niin. Rakkauteni ei kysy
sellaista.”
Puren hampaani yhteen. Suljen silmäni.
Tiedän, ettei Antonio katoa, vaikka tahtoisin hänet pois. Olen itse
valinnut kahleeni. On oma tehtäväni rikkoa se.
Antonio seisoo selkä portaisiin päin.
Hän on aivan niiden reunalla. Hän on noussut taivaan portaat ylös
asti vain havaitakseen, että estän häntä näkemästä koko
maailmaa. Olen ainoa este hänen mahdollisuudessaan elää.
”Minä tahdon vain sinut”, Antonio
toistaa ja astuu lähemmäs, kuljettaa kätensä kaulalleni kuten
aina ennenkin. Hän kuvittelee vielä voivansa tehdä niin. Olen jo
nähnyt hänestä kaiken ja kyllästynyt täysin siihen, miten hänen
silmänsä kiiltävät edessäni. Estän hänen käsiensä liikkeen,
tartun kapeisiin ranteisiin ja puristan niitä kuten viikkoja aiemmin
puristin Lucillaakin. Sillä vaikka he eivät ole verrattavissa,
vihani luonne on aina samanlainen, se toistuu jokaisessa paikassa.
Antoniolla ei ole asetta sitä vastaan. Hän ei voi tarjota minulle
nautintoa sen takana. Hänellä on vain suuret, pelokkaat silmät,
joista heijastukseni katsoo minuun takaisin kertomatta nimeään.
”Kaspar, älä”, Antonio parahtaa
minun puristaessa lujempaa.
”Sinähän pidät kivusta.”
”Lopeta, minä en –” Ääni
katkeaa hentoon parahdukseen. Jos puristaisin lujempaa, voisin rikkoa
hänessä jotakin kirjaimellista, tuntea luiden napsahtavan poikki
kuten estot raivoni tieltä. En tunne enää sääliä, en mitään
niin inhimillistä, että päästäisin irti Antoniosta. En ymmärrä,
kuinka olen voinut suudella hänen pelosta vääntyneitä huuliaan.
Hänessä ei ole kerrassaan mitään, mihin kadottaa itseni. Hänen
suuret silmänsäkin heijastavat aivan liian selvästi kuvajaiseni.
En kuitenkaan sulje silmiäni Antonion edessä, sen olen hänelle
velkaa.
Antonio avaa suunsa vielä kerran,
mutta hän on liian reunalla ja minä liian vahva. Ulos pääsee vain
äännähdys, yritelmä lausua kolme sanaa, joita en tahdo enää
koskaan kuulla häneltä. Teen, kuten hän toivoo. Päästän irti.
Kuoleva ihminen katsoo aina
aavistuksen verran ylöspäin. Kun Antonion hento ruumis kaatuu
taaksepäin, nytkähtää ja rojahtaa niska edellä portaisiin vain
kieriäkseen alas asti, erotan hänen katseensa kohoavan hivenen
ylös. Hän kurottaa kohti taivasta, jota ei koskaan tavoittanut.
Antonio rysähtää seinää vasten. Niska ja jalat ovat taittuneet
luonnottomiin kulmiin.
Hetken vain seison paikallani, tasaan
hengitystäni ja tunnen, kuinka raivo vetäytyy jälleen nurkkaansa.
Kehoni ääret tuntuvat jälleen tavallisilta, kun jokin suuri ja
punainen ei enää kiertele niissä. Antonio lojuu portaiden
alapäässä minun käsieni kaatamana eikä liikahdakaan. Se ei tunnu
kehossani miltään. Minua ei pelota tieto siitä, että olen
päättänyt hänen elämänsä ja voin joutua siitä vastuuseen.
Minuun ei myöskään satu mielikuva itsestäni henkilönä, joka on
katsonut toista silmiin päättäessään tämän elämän.
Kävelen portaat alas ja ohitan
Antonion hervottoman kehon. Hänen suuret, siniset silmänsä ovat
lasittuneet. Ne todella katsovat aavistuksen ylöspäin. Kävelen
käytävällä sijaitsevan lankapuhelimen luo miettien, miksi kaikki
muut tuntemukset kuolivat raivon tieltä. Näppäillessäni
virkavallan numeron kehoni pysyy täysin hiljaa. Sisälläni ei tunnu
yhtään miltään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti