maanantai 29. lokakuuta 2018

Verivalhe: luku 27


Luku 27: Crescendo (Kaspar, helmikuu 1941)

Kuukauden päivät saan tuudittautua todellisuuteen, jossa Lucilla on yhä rinnallani ja maailma on olemassa vain meidän alapuolellamme. Olemme ylivertaisia, kauneimmat kaikista. Talvi on yhä kylmä ja sodan jättämät haavat lähtemättömiä, mutta minä olen jälleen Lucillan. Vain se tekee päivistä merkityksekkäitä. Vain sen vuoksi olen voinut antaa nälkäni uinua niin pitkään.

Todellisuus ei kuitenkaan koskaan anna itsensä unohtua. Joka kerta, kun kohtaan Lucillan uudelleen, muistan, miten hän katsoi minua ilmestyessäni ensimmäistä kertaa sodan jälkeen hänen ovensa taa. Hän ei katsonut minua kuin vierasta. Hän katsoi minua kuin ihmistä, jonka oli kerran tuntenut, mutta jonka luota oli päättänyt kääntyä iäksi. Vaikka Lucilla maalasi itsensä uudelleen verenpunaan eikä minua enää pelota koputtaa hänen oveensa, en kykene unohtamaan katsetta hänen yösilmiensä takana. En nähnyt häntä siellä. Tilalla oli ihmisnaista muistuttava, lähes tavallinen olento, joka oli menettänyt kaiken sen, jota hänessä rakastin.

Todellisuuden toinen tapa muistuttaa itsestään on kirje, joka saapuu postiluukustani eteisen tummanruskealle matolle helmikuun puolivälissä. Kuvittelen kirjeen olevan Lucillalta tai joltakin viranomaiselta, joka tahtoo vielä kuulla sanottavani sotaan liittyen. Maailma ei ole rauhoittunut lainkaan puolessatoista kuukaudessa. Rosencranz on suuremman sotkun keskellä kuin aiemmin. En odota kuulevani kenestäkään, jonka olen tietoisesti jättänyt taakseni.

Kirje on kirjoitettu Antonion pyöreällä ja yksinkertaisella käsialalla. Sen sisältö on hyvin yksinkertainen: hän haluaa takaisin luokseni ja on tehnyt hirvittävän määrän työtä selvittääkseen osoitteeni. Antonio aikoo matkustaa koillisesta luokseni vain voidakseen vaatia minulta tulevaisuutta, jota en koskaan luvannut hänelle.

Kenties yliarvioin Antonion kuvitellessani, että hänen kiintymyksensä minua kohtaan olisi pinnallista sorttia. Ajattelin hänen pääsevän yli kaikista kyynelistä, joita oli vuodattanut odottaessaan minua luokseen. En antanut hänelle lupauksia, koska tiesin, etten koskaan enää halua palata hänen vierelleen. Mieleeni palaavat Noiren sanat siitä, että hän tahtoo minun olevan rikkomatta Antoniota. Toivoin rikkoneeni tämän jo kerran, jotta tämä oppisi, että rakastaa vain mielikuvaansa minusta. Hän tietää minut valehtelijaksi. Hänellä ei ole yhtäkään aitoa syytä kuvitella, että kykenen ajattelemaan hänestä enää minään muuna kuin korvikkeena sille, jonka luokse olen jo palannut.

Kun pakkaspäivän nopeasti pimenevänä iltana oveeni vihdoin koputetaan riittävän hennolla otteella, tiedän Antonion saapuneeksi. Olen valmistautunut ainoastaan kaatamalla lasilliset viiniä olohuoneen puolelle. Vaikka aion tehdä Antoniolle selväksi, ettei suhteeni häneen voi enää jatkua, tahdon hänen sentään tuntevan olonsa edes hivenen tervetulleeksi. En ole sitä hänelle velkaa, mutta hän ei ole koskaan tehnyt mitään sellaista, joka oikeuttaisi minua kohtelemaan häntä huonosti. Joskus toivon, että Antonio olisi kelvoton ja kertakaikkisen huono, jotta voisin irrottaa hänet itsestäni haluamallani tavalla.

Avatessani oven huomaan, miten hyvin Antonio on pukeutunut. Hänellä on yllään kallis kylmän sään takki ja käsissään valkeat hansikkaat. Kun näen, miten eläväiset hänen kasvonsa ovat ja miten siististi hänet aiemmin likaisina roikkuneet suortuvansa on leikattu, mieleeni palaa kuva hänestä mekkoon ja peruukkiin sonnustautuneena. Sellaisena hän oli hohtanut tähtiäkin kirkkaammin. Sellaisena hän oli tuntunut olevan kotonaan. Sama hohto on hänessä nyt.

Antonio ei sano mitään, hengähtää vain kuin kuluneet puolitoista kuukautta olisivat olleet sotaakin kovempi koettelemus. Hän työntyy sisälle ovesta ja kietoo kätensä kaulalleni. Epätoivo hänen kosketuksessaan käy ilmi otteen tiukkuudesta. Minä voin tuntea hänen pyristelynsä kyyneliä vastaan.

Tule toki sisään”, sanon Antoniolle tämän roikkuessa yhä kiinni kaulassani. Hän päästää jokseenkin vaivalloisesti irti ja katsoo minua kuin esille laitettua patsasta katsotaan.
Minä olen miltei ehtinyt unohtaa sinun kasvosi”, Antonio henkäisee.
Minä en ole unohtanut sinussa mitään.” Muistan tavan, jolla hän huokaisee, kun häneen koskee. Muistan hänen hennon pyristelyn allani, kaiken sen janon, josta hän eli ollessaan seurassani.

Antonio katsoo hämmästyneenä kaikkea ympärillään riisuutuessaan ulkovaatteistaan.
Sinulla on uskomattoman kaunis koti.”
Miten sinä löysit osoitteeni?”
En kerro.” Antonio virnistää kuin olisi vielä viisitoista. Minua hirvittää ajatella, että hän näyttää samalta vielä sadan vuodenkin päästä.

Kuljetan Antonion olohuoneeseen viinilasillisten äärelle. Ojennan lasin hänelle ja toivotan hänet tervetulleeksi kotiini. Antonio katselee kaikkea kuin ei olisi kuvitellut minun elävän lainkaan mukavasti. En tiedä, onko hän sisäistänyt lainkaan minunkin olevan työssäkäyvä mies, joka kykenee elämään kuten kuka tahansa muukin.

Ajatella, että asut näin suuressa talossa yksin.”
Eivät kaikki tarvitse seuraa elääkseen.”
Mahtoi olla hiljaista palata tänne sodan äänien keskeltä.”

Siinä Antonio on oikeassa. Kaipuuni kotia kohtaan oli suuri ja täytti minut odottamattomalla tavalla, mutta hajoamiseni hetkeä seurannut hiljaisuus oli murskaava. Se ei jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Inhoan hiljaisuutta. Olen vain puoliksi ehtinyt tottua siihen enkä liiemmin pidä siitä, että Antonio tunnistaa tämän minussa.

Muuten näytät palanneen entisen elämäsi pariin”, Antonio tokaisee mittaillen yhä olohuonetta katseellaan.
Niinköhän kukaan meistä voi koskaan palata täysin takaisin”, huokaisen, ”mutta kyllä, päällisin puolin minulla on jälleen kaikki se, mitä tarvitsen elääkseni tätä elämää. Sinäkin näytät sopeutuneen takaisin maalliseen elämään.” Pysyn mukavalla, kohteliaalla alueella vielä, kun pitelemme viinilaseja. Ne ovat samaa kaunista kuvaa, harhaani siitä, että voisin selvitä tästä illasta ilman verta kynsieni alla.

Biologinen äitini otti minut lähestulkoon onnellisena vastaan”, Antonio naurahtaa, ”vaikka ei sota ollut saanut häntä kaipaamaan minua lainkaan sen enempää kuin tavallisestikaan. Hän esitti roolinsa kuitenkin hyvin.”
Et vaikuta yllättyneeltä.”
Sitä lakkaa odottamasta sellaisilta ihmisiltä yhtään mitään.” Antonio huokaisee syvään, laskee tyhjennetyn viinilasin mahonkisen pöydän kulmalle.

Äiti oli ottanut uuden miehen.” En tiedä, miksi Antonion äänensävy on haudanvakava, jos hän ei kerran ole yllättynyt. ”Hän oli suunnitellut palaavansa takaisin Italiaan ja ottavansa minut mukaansa.”
Kallistan päätäni osoittaakseni kiinnostusta.
Minä en ole lähdössä näin pian sodan jälkeen Rosencranzista minnekään.”
Rosencranz on suurennuslasin alla. Olemme edelleen ainoita ihmisten silmissä lähes täysin terveitä.”
Ihmiset eivät näe mitään, enkä minä lähde maasta, jossa kotini on. Kuulun Lumieré de Luneen, äitini ja veljeni luo. En jätä Noirea ja Kostyaa tänne.”

Tiedän, ettei Antonio ota tätä puheeksi vain voidakseen korostaa rakkauttaan perheenään pitämäänsä konseptiin. Hänen kehonsa hillityt liikkeet ja varovaisesti suusta tipahtelevat sanat kertovat kaikki halusta, suuresta tarpeesta. Antonio on tullut luokseni vaatimaan.

Ja sitten on tietenkin käsitykseni tulevaisuudesta”, Antonio sanoo silmäillen mattoni kuviointia. Hän ei uskalla katsoa minua silmiin puhuessaan meistä. ”Minä en ole vieläkään luopunut suunnitelmastani nähdä meidät kaksi ikuisesti rinnakkain.”
Se oli haave, ei suunnitelma.”
Sinä lupasit minulle.”
En ole luvannut sinulle mitään. Kun aloitimme suhteemme, minä kysyin sinulta, mitä sinä haluat meiltä, etkä sinä osannut vastata. Minä tein selväksi, että tahdon vain jonkun, jonka kanssa jakaa suunnaton taakka ja kehonsa.”

Erotan muutoksen Antonion eleissä. Hänen jalkansa liikehtivät hermostuneesti, kädet nyppivät kangastakin hihoja. Hän ei vieläkään katso minua suoraan silmiin.
Minä olin sinulle siis pelkkä korvike.”
Käytännössä kyllä. Olin aidosti kiinnostunut maailmasta, jonka halusit näyttää minulle niin kovin ylpeänä. Pysyttelin ihmisenä vierelläsi, jotta kertoisit mahdollisimman viattomana minulle vampyyrien maailmasta omasta näkökulmastasi. Minä sain sinulta paljon. Älä väheksy sitä, mitä koimme yhdessä.”
Kuinka minä voin olla väheksymättä, kun tiedän, etten merkitse sinulle mitään? Olin sinulle väline jonkin muun saavuttamiseksi.”

Minä en voi kieltää Antonion sanoja. Olin enemmän kiinnostunut yhteisöllisyyttä kokevista vampyyreista ja Lumieré de Lunesta kuin Antoniosta itsestään. Hänen oikkujaan seuraamalla oppi jatkuvasti uutta, mutta hänen ytimensä kykeni lukemaan yhdessä päivässä.

Olet siis valmis unohtamaan kaiken minua kohtaan tuntemasi jo nyt. Hylkäämään minut noin vain.”
Minä en ole koskaan rakastanut sinua.”
Antonion silmät laajenevat, mutta kyyneleet eivät tule. Ilme hänen kasvoillaan näyttää aivan siltä, että sanani tulisivat hänelle yllätyksenä, lävistäisivät ihokudoksen ja uppoisivat suoraan kovaan luuhun.

Minä tiedän, mistä tämä johtuu”, Antonio sylkee suustaan sanoissaan niin vahvaa myrkkyä, etten olisi koskaan kuvitellut hänen osaavan puhua niin. ”Tässä on kyse sinun sisarestasi. Siitä naisesta, jolle kirjoitit koko sodan ajan kaipuuta tihkuvia kirjeitä. Hänen vuokseen minä en kelpaa.”

Ensimmäistä kertaa koskaan Antonion seurassa tunnen raivon sykkivän aitona ja kirkkaana sisälläni. Antonion sanat ja väliinpitämättömät teot ovat ärsyttäneet minua tähänkin asti, saaneet minut käymään raivoni porteilla. Nyt hän avaa ne kerralla. Viha pääsee juoksemaan minussa. Jos en tuntisi sitä niin lujaa, jaksaisin ivata häntä. Se on kuitenkin liian suurta kyetäkseni kuluttamaan energiaani turhuuksiin.

Kuulenko minä äänessäsi kateutta? Sille ei ole mitään syytä.” En ole tunnistaa omaa äänensävyäni. En ole aikoihin kuulostanut raivoltani.
Eikö muka?” Antonion ääni kohoaa korkeammalle. Minua ei kiinnosta, vaikka hän huutaisi kurkkunsa kuivaksi ja pelottaisi kaikki kadulla ohi kulkevat. Minä tahdon hänet pois täältä, ennen kuin estoni hajoavat eikä ole enää mitään Antonion ja raivoni välillä.
Tietenkään ei. Teitä ei voi vertailla, tuskin edes mainita samassa lauseessa.”

Antonio kääntyy poispäin minusta kuin lyötynä. Hän vie kädet harteilleen kuin pidelläkseen itseään paikallaan, estääkseen itseään hajoamasta tuhansiksi pirstaleiksi edessäni. Lopulta hän luovuttaa, päästää irti itsestään ja huutaa. Ääni kohoaa korkealle, kunnes hajoaa eikä ulos pääse muuta kuin jotakin etäisesti ääntä muistuttavaa. Antonio jää huohottamaan paikalleen, vapisee jo kauttaaltaan. Hän ei vieläkään katso minuun.

Näen tilanteen ainostaan oman vihani läpi. Antonio on saapunut talooni vaatimaan minua itselleen ja kuvittelee voivansa asettua Lucillan kanssa samalle viivalle. Lucilla ei ole tästä maailmasta. Lucilla on jotakin täysin todellisuudesta irrotettua. Häntä ei voi verrata mihinkään aiemmin kokemaani tai kehenkään aiemmin tapaamaani. Lucilla on kaiken alku ja loppu, Antonio on himmeä korvike, joku, johon saattoi koskea, kun maailma mustui nurkistaan. Minä tein väärin, kun jatkoin, vaikka ymmärsin hänen rakastavan minua. Tein väärin, kun en lopettanut. Mutta minä en osaa vieläkään lopettaa. En koskaan pysäytä itseäni ennen kuin tilanne on räjähtänyt käsiin.

Minä en aio enää madella. Mutta minä rukoilen, pyydän, että sinä annat minun pysyä rinnallasi etkä katkaise sidettäni sinuun näin. Minä vuodan kuiviin, jos riuhtaiset itsesi irti tällä tavalla.”
Ei ole mitään sidettä!” En enää vaivaudu pitämään ääntäni matalana. Antonio on tuskin koskaan kuullut minun huutavan oikeasti. Hänen silmänsä suurenevat ja huulensa raottuvat. ”Ei ole mitään helvetin sidettä, eikä ole koskaan ollutkaan. Me olimme yhdessä vain, koska halusin jonkun koskevan minuun, jotta en kadottaisi itseäni täysin. Valitsin sinut vain, koska sinä olet vampyyri. Mutta meissä ei ole mitään samaa, emme hahmota todellisuutta samanlaisena, emme voi mitenkään elää yhdessä. Sinä kuulut Noiren maalaamaan hohdokkaaseen maailmaan, minä toiseen, sellaiseen maailmaan, josta olet nähnyt vain portaat. Et koskaan pääsisi ylös asti.”

Antonio pudistaa päätään voimakkaasti. Hän kävelee ohitseni ovelle, käytävään, käytävältä yläkerran portaisiin. Juoksen hänen perässään, hänellä ei ole mitään oikeutta käyttää kotiani kuin omaansa. Olen antanut hänen lapsekkuutensa loukata itseäni jo riittämiin.

Kun Antonio pääsee portaiden ylätasanteelle, ilme hänen kasvoillaan piirtyy mieleeni elävämpänä kuin mikään kuukausiin. Sekoitus suunnatonta, syvintä kipua ja vilpitöntä rakkautta. En tavoita, miltä sellaisten tunteiden tunteminen yhtä aika tuntuu. En saavuta häntä.

Näetkö, Kaspar? Vaikka kiipeisin ylimpään kohtaan kaikissa maailman portaissa, minä näen niiden päältä vain sinut. Ei ole mitään muuta. Minä haluan vain sinut.” Antonion ääni on kuten hänen ilmeensäkin, tulkitsematon, täynnä tunteita, joita en koskaan tule täysin hahmottamaan.
Minä en koskaan tahdo pisteeseen, jossa jostakusta toisesta tulee syyni elää”, sanon noustessani portaita Antonion luokse. Hän ei juokse minua pakoon. Hän odottaa ruumis tunteista hajoillen saapumistani. En suostu katsomaan häntä alhaalta päin.
Eikö niin ole jo? Etkö sinä muka torju minua vain, koska sinulla on joku muu, jonka vuoksi elää?”
Minä en elä hänen vuokseen. Hän saa minut tuntemaan itseni. Sinä et koskaan ymmärtäisi.”
Minä olen aina elänyt löytääkseni jotakin sellaista.”

Muistan elävästi illan, jolloin Antonio oli paljastanut minulle haluavansa tulla satutetuksi. Hänen kasvoillaan käväisi silloin jotakin samankaltaista kuin nyt, jotakin aivan yhtä haavoittuvaista ja avointa. Silloin pidin sitä osittain kauniina.

Palaa perheesi luo. Joko äitisi tai Noiren, minulle sillä ei ole merkitystä”, huokaan saavuttaessani portaiden ylätasanteen, ”sillä heidän luokseen sinä kuulut. Minä en voi koskaan antaa sinulle mitään sellaista, mitä sinä etsit.”
Minä rakastan sinua.”

Kolme sanaa piirtyvät luihini asti. En ole kuullut niitä kenenkään Antonion kaltaisen huulilta koskaan aiemmin. Yksikään olento ei ole heikoimmillaan antanut minulle viimeistä asetta itsensä tuhoamiseen. Sanotaan, että viha sumentaa kaiken, mutta minut se terävöittää, piirtää viivat selkeämmiksi. Tiedän, mitä Antonion rakkaus merkitsee. Hän ei koskaan lähtisi, antaisi minun hengittää. Hänen rakkautensa ei ajattele kohteensa tarpeita, se haluaa, vaatii, tarvitsee. Ei kysy eikä pyytele anteeksi.

Antonio ei koskaan lähtisi. Hänen ilmeensä sekä anoo että vaatii. Kyyneleet odottavat silmien takana, Antonio on hajonnut jo kerran ja hajoaisi uudelleen, mutta ei lähtisi. Hän on järkkymätön tunteissaan.

Antonio rakas, sinä et edes tunne minua kunnolla.” Sanani ovat latteat ja värittömät. Hänen tunteensa ovat sittenkin onnistuneet järkyttämään minua.
En niin. Rakkauteni ei kysy sellaista.”
Puren hampaani yhteen. Suljen silmäni. Tiedän, ettei Antonio katoa, vaikka tahtoisin hänet pois. Olen itse valinnut kahleeni. On oma tehtäväni rikkoa se.

Antonio seisoo selkä portaisiin päin. Hän on aivan niiden reunalla. Hän on noussut taivaan portaat ylös asti vain havaitakseen, että estän häntä näkemästä koko maailmaa. Olen ainoa este hänen mahdollisuudessaan elää.

Minä tahdon vain sinut”, Antonio toistaa ja astuu lähemmäs, kuljettaa kätensä kaulalleni kuten aina ennenkin. Hän kuvittelee vielä voivansa tehdä niin. Olen jo nähnyt hänestä kaiken ja kyllästynyt täysin siihen, miten hänen silmänsä kiiltävät edessäni. Estän hänen käsiensä liikkeen, tartun kapeisiin ranteisiin ja puristan niitä kuten viikkoja aiemmin puristin Lucillaakin. Sillä vaikka he eivät ole verrattavissa, vihani luonne on aina samanlainen, se toistuu jokaisessa paikassa. Antoniolla ei ole asetta sitä vastaan. Hän ei voi tarjota minulle nautintoa sen takana. Hänellä on vain suuret, pelokkaat silmät, joista heijastukseni katsoo minuun takaisin kertomatta nimeään.

Kaspar, älä”, Antonio parahtaa minun puristaessa lujempaa.
Sinähän pidät kivusta.”
Lopeta, minä en –” Ääni katkeaa hentoon parahdukseen. Jos puristaisin lujempaa, voisin rikkoa hänessä jotakin kirjaimellista, tuntea luiden napsahtavan poikki kuten estot raivoni tieltä. En tunne enää sääliä, en mitään niin inhimillistä, että päästäisin irti Antoniosta. En ymmärrä, kuinka olen voinut suudella hänen pelosta vääntyneitä huuliaan. Hänessä ei ole kerrassaan mitään, mihin kadottaa itseni. Hänen suuret silmänsäkin heijastavat aivan liian selvästi kuvajaiseni. En kuitenkaan sulje silmiäni Antonion edessä, sen olen hänelle velkaa.

Antonio avaa suunsa vielä kerran, mutta hän on liian reunalla ja minä liian vahva. Ulos pääsee vain äännähdys, yritelmä lausua kolme sanaa, joita en tahdo enää koskaan kuulla häneltä. Teen, kuten hän toivoo. Päästän irti.

Kuoleva ihminen katsoo aina aavistuksen verran ylöspäin. Kun Antonion hento ruumis kaatuu taaksepäin, nytkähtää ja rojahtaa niska edellä portaisiin vain kieriäkseen alas asti, erotan hänen katseensa kohoavan hivenen ylös. Hän kurottaa kohti taivasta, jota ei koskaan tavoittanut. Antonio rysähtää seinää vasten. Niska ja jalat ovat taittuneet luonnottomiin kulmiin.

Hetken vain seison paikallani, tasaan hengitystäni ja tunnen, kuinka raivo vetäytyy jälleen nurkkaansa. Kehoni ääret tuntuvat jälleen tavallisilta, kun jokin suuri ja punainen ei enää kiertele niissä. Antonio lojuu portaiden alapäässä minun käsieni kaatamana eikä liikahdakaan. Se ei tunnu kehossani miltään. Minua ei pelota tieto siitä, että olen päättänyt hänen elämänsä ja voin joutua siitä vastuuseen. Minuun ei myöskään satu mielikuva itsestäni henkilönä, joka on katsonut toista silmiin päättäessään tämän elämän.

Kävelen portaat alas ja ohitan Antonion hervottoman kehon. Hänen suuret, siniset silmänsä ovat lasittuneet. Ne todella katsovat aavistuksen ylöspäin. Kävelen käytävällä sijaitsevan lankapuhelimen luo miettien, miksi kaikki muut tuntemukset kuolivat raivon tieltä. Näppäillessäni virkavallan numeron kehoni pysyy täysin hiljaa. Sisälläni ei tunnu yhtään miltään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti