Luku 2: Varomaton (Kaspar, syyskuu
1940)
Minulle ei ole kuukausiin suotu iloa
siitä, että saisin herätä linnunlauluun. Silloin, kun saan
nukutuksi, nukun vain niin pitkään, että äänet tekevät minut
tietoiseksi ympäristöstäni. Äänet, jotka ovat irvokas mukaelma
linnunlaulusta.
Tänä aamuna en herää vaaraan.
Antonio kiskoo minua ylös kiireisenä, mutta ei huolestuneena. Hänen
siniset silmänsä pysyvät maan päällä eivätkä karkaa
pelkäämään jonnekin kauemmas, kenties ulottumattomiini. Muut
sotilaat ovat vielä unessa, aurinko ei ole kohonnut korkeimmalle
paikalleen. Uskallan epäillä sen vasta nostavan tikkaitaan. Silmiä
ei häikäise mökin pienet ikkunaa etäisesti muistuttavat
kurkistusaukot. Aurinkoa ei näy vielä.
Kenraali Schneider ei ole enää
paikalla, mies tietää meidän olevan pelkkiä rivisotilaita, jotka
osaavat tehtävänsä. En jää odottelemaan toisten heräämistä,
astun yhdessä Antonion kanssa ulos ja todistan havaintoni oikeaksi.
Metsää kiertää hento kaste, mutta aurinko vasta kurottaa pienenä
punaisena kajona puiden ja tasanteiden takaa.
Rosencranz on iltaisen auringon
suunnassa, punainen kita nielee sen aikaisin kirpeinä syksyiltoina.
Minkä mullan alta olen kyennyt, olen aina katsonut, kuinka
symbolisen räikeä punainen peittää kotini alleen. Se kuvaa
tilannetta hyvin. Vahva verenpuna suojelee Rosencranzia täydelliseltä
tuhoutumiselta.
Ennen kuin alan edetä kenraalin
määräämään suuntaan, pysähdyn hetkeksi ja katson ympäristöäni.
Tiedän, etten välttämättä koskaan palaa samojen mättäiden luo
tai hahmota puista tippuvia kastepisaroita enää samoin. Voin
menettää silmäni, henkeni tai jopa niin olennaisen osan itsestäni,
etten enää osaa nähdä metsää muuna kuin areenana ihmisten
leikeille. Ytimen murtumiseen en usko. Olen varma, että suurinkaan
kipu ei kykene rikkomaan sitä, mikä tekee yksilöstä itsensä.
Minä olisin minä, vaikka minut väännettäisiin ympäri,
kierrettäisi vääräksi ja puoliksi tyhjäksi. Minua ei saa
uskomaan minuuden ytimen tuhoon. On oltava jotakin pysyvää,
järkkymätöntä, johon emme voi vaikuttaa.
Katseeni pysähtyy Antonioon. Tämän
vaaleisiin, laineikkaisiin hiuksiin, jotka roikkuvat otsalla
tyylittöminä ja väsähtäneinä. Antoniolla on selkeät leukaperät
ja hienostuneet piirteet kuten rikkailla useimmiten on. Cariellon
suku tunnetaan kaikesta muusta kuin köyhyydestään. Kierrän tutut
piirteet, etsin niistä jotain, jolla lämmittää itseäni. Pysähdyn
jälleen kerran nuoren miehen silmiin. Vaikka olen painunut häntä
vasten, tyydyttänyt itseni hänen kehollaan, palaan aina hänen
silmiinsä. Niitä minua ei ole tehty ymmärtämään. En tavoita
niiden hölmöä kiltteyttä kaiken tämän mielettömyyden keskeltä.
Antonio näkee, mitä ajattelen, tai
kenties heijastuman siitä, mitä kuvittelee mielessäni liikkuvan.
Joka tapauksessa hän jättää hetkeksi roolinsa kuin
laukaisemattoman aseen ja kurottaa sieluaan minua kohti. Lähestyy
äkisti, vetää kauluksesta itseään vasten sisällyttäen
muutamaan eleeseen voimakkaan halun pitää ikuisesti siinä.
Hetkeäkään häpeämättä hän painautuu huulilleni, vie ajan
tahrimat kätensä poskilleni kuin ei kykenisi muuten pitämään
minua itseään vasten. Antonio suutelee minua nopeasti, mutta niin
suurella voimalla, että tunnen vatsani pohjassa asti, miten paljon
hänen on täytynyt haluta tehdä niin.
Vielä suudelmasta irrottauduttuanikin
tunnen, miten Antonion jano sykkii minua vasten. Olen osittain
huvittunut hänen halunsa syvyydestä, sillä en tiedä, johtuuko se
puhtaasti tilanteestamme. Olemme keskellä sotaa, kumpikin eristetty
sieltä, missä meidän pitäisi olla. Antonio tuskin kovin usein
uskaltautuu nojaamaan toisen sieluun sillä tavoin kuin hän on
kanssani tehnyt. Homoseksuaaliksi hän on yllättävän varomaton.
Antonio on valitettavan tietämätön
siitä, missä minun pitäisi olla. Hän kenties kuvittelee minun
ikävöivän vain puutarhaani, sillä olen puhunut hänelle paljon
kaipuustani ruusujen lomaan. Ruusuni eivät kuitenkaan ole ainoa
asia, jonka luo sydämeni viettää. Ruusujeni keskellä kasvaa
toisenlainen kukka, rakkaus, joka ei ole lainkaan samanlainen kuin
minun ja Antonion lomittuneet sormet tyhjää aikaa vasten.
Sellaisesta Antonio ei saisi koskaan kiinni.
Silti pidän nuoren miehen lähelläni.
En tee sitä satuttaakseni häntä. En näe hänen suurissa
silmissään rakkautta. Me kävimme keskustelun ennen kuin annoimme
kosketuksen lasin särkyä. Keskustelu oli lyhyt, mutta tärkeä.
”Mitä sinä haluat tältä
suhteelta?” kysyin häneltä, koska halusin varmistaa, että
suhteeseen ryhtyminen oli kannattavaa. Kenties minä olin kuunnellut
riittävän useaa asetta ja valvonut liikaa öitä kaivaten kenen
tahansa kosketusta, joka tekisi minut eläväksi. Tai sitten aistin
nuoresta ja ymmärtämättömästä Antoniosta jotakin samankaltaista
kuin itsessänikin.
”Minä en ole varma”, Antonio
vastasi minulle naureskellen, aivan kuin nauru voisi peittää
vastauksen todellisen sävyn. Annoin sen lipua pois. Antonio oli
vastauksensa antanut, pyyhkinyt omatunnoltani uskottavuuden.
”Minä haluan pitää hauskaa.
Löytää hetkeksi turvan tästä äänten merestä.”
Sen minä tein. Etsin tieni turvaan,
kurotin kohti sitä rakkaudetonta kokonaisuutta, jonka onnistuimme
luomaan. Löysin turvaa, hetkeksi. Löydän sitä edelleen, kun
Antonio osoittaa impulsiivisilla eleillään välittävänsä,
pitävänsä minut turvassa. Antonio ei ole vahva sanan varsinaisessa
merkityksessä, mutta on omanlaistaan vahvuutta pysyä mieletään
viattomana sodan keskellä. Antonio ei ole koskaan itkenyt pelkkää
sodan mahdottomuutta ja maailman pahuutta. Hän ei ymmärrä
sellaisista asioista tarpeeksi, koska ei pysähdy murehtimaan niitä.
Matkan ajan kuljen tiiviisti Antonion
kyljessä, kuvittelen hetken ajan, millaista olisi pysyä siinä
vielä sodan jälkeenkin. Sikäli olisi enää mitään maailmaa sen
jälkeen. Vampirismi joko tuhoaisi loputkin maailmasta, tekisi
kaikista verellä eläviä petoja, tai sitten ihmiset ehtisivät
tappaa toisensa ennen sitä. Jäljelle jäisi vain hiiltynyt
muistomerkki, joka oli kenties joskus kiiltänyt.
Minut pitää jaloillani ajatus siitä,
mikä minua odottaa, jos selviän. Jos maailma kykenee juoksemaan
verisillä jaloillaan kaiken tämän läpi kaatumatta itseään
hengiltä, minulla on palkintoni. Veri veressäni, sisareni,
rakkauteni. Antonio tietää minun kirjoittavan kirjeitä
Rosencranziin jääneelle sisarelleni, mutta hän ei tiedä
tilanteesta mitään muuta. Hän ei tiedä, mitä sanojen taakse
kätkeytyy. Ihmiset eivät aina lue tilanteita parhaalla
mahdollisella tavalla.
Pääsemme Rosencranzin rajalle, jossa
tavalliset sotilaat odottavat voivansa vaihtaa paikkoja minun ja
Antonion kanssa. Sanaakaan sanomatta teemme vaihdon. Minä jään
aivan muurin vierelle, hengitän sen tuttua tuoksua sisääni ja
painan selkäni sen kivistä tuntua vasten. Uppoan muistoon, syvään
ja tummaan. Muurikin on riittävästi muistuttamaan siitä, miten
paljon rakastan syksyn värjäämää Rosencranzia, mukulakivikatuja
ja iltaista, baareista kohoavaa tupakansavua ilmassa.
Ajattelen ruttoa, joka ei ole vielä
ehtinyt levittäytyä kotiin saakka. Rosencranzissa on
ruttotohtoreita, mutta irvokkaat linnunnaamat eivät tahdo sen
asukeilta mitään. Emme kanna veriruttoa mukanamme, emme puremalla
tee toisistamme hirviöitä. Jos Rosencranz kaatuisi vampirismin
alle, maailmalla ei olisi enää mitään syytä taistella.
Neuvostoliitolla ei olisi syytä hyökätä länteen, sillä silloin
täälläkään ei olisi lääkettä tuhoon. Eikä yksikään
saksalainen enää keksisi panna vampyyriksi epäiltyjä samaan
paikkaan, suihkuttaa heidän päälleen myrkkyä, jotta he eivät
yllä satuttamaan enää ketään.
Minä tiedän, ettei Rosencranz ole
täysin puhdas. Olen nähnyt teräviä hampaita ja tuntenut veren
ilmassa. Jokainen ei kanna ruttoa. On myös niitä, jotka elävät
verestä ja yöstä, mutta eri tavalla kuin sairauteensa hukkuvat.
Kaikki eivät ole petoja.
Tiedän myös Antonion tietävän.
Olen aistinut sen hänestä. Koskiessani hänen kehoaan, tuntiessani
hänen halunsa pohjan, olen saanut ymmärtää hänestä enemmän
kuin sen, mitä hän vapaasta tahdostaan minulle antaa. Vieressäni
Rosencranzin koskemattomuutta puolustava nuori mies on
todellisuudessa muutakin kuin naiivit silmänsä antavat olettaa.
Silmät eivät valehtele, Antonio todella on kiltti ja pehmeä
luonne. Se ei silti tarkoita mitään. Minä tiedän kyllä,
millaista on sellaisen ihmisen jano, joka on joutunut piilottelemaan.
Antonio ei elä varjoissa vain seksuaalisuutensa kanssa.
Kun näen Antonion toimivan
taistelukentällä, kun hän hymyilee toisten verta käsissään,
näen kamppailun hänen hymyileväisistä kasvoistaan. Juodako veri
kastuneilta käsiltä vai kuolleen kaulavaltimolta. Tässä sodassa
on niin paljon muutakin kuin sairautta ja sen parannuksesta
taistelevia ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti