Verivalhe: luku 10

Luku 10: Satutettu (Kaspar, lokakuu 1940)

Huone, jossa nukuin ensimmäiset edes pinnallisesti kunnolliset yöunet pitkään aikaan, odottaa minua hiljaisena käytävän päässä. Ovi ei ilmianna saapumistani. Tiedän Antonion istuvan sängyllään ohuet jalat ristissä ja pää kenollaan. Valoton huone ei anna minun havaita muuta kuin miehen ääriviivat sängyllä.

”Antonio”, kuiskaan nimen hämärälle. Antonio ei vastaa, kumarrun hänen ylleen, kurotan käteni hänen selkänsä kautta niskalle. Hivelen niskaan asti kasvanutta hiuskuontaloa, kosketan Antoniota yrittäen joko antaa hänelle välitystäni tai imeä hänestä lämpöä itseeni. Kaikki edellisten tuntien aikana tapahtunut on tehnyt ruumiistani hirvittävän kylmän, sormenpääni alkavat pian kasvattaa kuurankukkia ellen saa lämpöä edes toiselta ihmiseltä.

”Tämä on minun syytäni”, Antonio sanoo voipuneena. ”Ilman päähänpistoani emme –”

”Lopeta”, keskeytän hänet oitis, ”tässä ei ole aikaa jäädä vatvomaan itsesäälissä.”

”Meillähän on nyt nimenomaan aikaa! Sota voi kestää vielä vuosia, ja me olemme täällä käytännössä vankeina. Kuinka voimme palata omilla identiteeteillämme takaisin?”

Pysähdyn ajattelemaan omaa identiteettiäni. Papereita, joissa on kuva nuoresta miehestä, joka katsoo kameran sijaan pikemminkin sen taakse, syvemmälle, pitemmälle. Paperit, joissa miehen nimi on Kaspar Josef Rodriguez. Tavut tuntuvat oudoilta yhdistettynä nykyhetkeen, käteeni Antonion hiuksissa. Me olemme muutakin kuin se, mitä yhteiskunta näkee. Voimme saada uudet paperit, uuden minuuden koska tahansa, jos vain osaamme asiamme. Ei se ole mikään ongelma. Nimi on vain yksi tapa sitoa ihminen maalliseen maailmaan.

”Se järjestyy kyllä. Me pääsemme takaisin ja voimme jatkaa elämäämme, minulla on jo peitetarina valmiina. Hyökkäyksessä jäimme neuvostosotilaiden vangiksi ja jouduimme verisiin kuulusteluihin”, sanon hiljaa ja kuljetan tietäväisesti kättäni pitkin Antonion selkärankaa. Hänellä on vain peitto suojanaan.

”Sellaisissa kuulusteluissa tulee pahaa jälkeä”, Antonio sanoo. Se, mitä kuulen hänen äänestään, on jo hyvin kaukana aiemmasta itseinhosta ja syyllisyydestä. Äänen sävy on viininpunainen, sitä ei voi olla tuntematta. Hän tietää, mitä haluaa. ”Meissä pitää olla syviä haavoja.”

Vain pieni hetki kestää siirtyä aiemmasta johonkin uuteen, luonteeltaan täysin erilaiseen. Muutamassa sekunnissa sallin itseni vetää Antonion vasten patjaa, repiä peiton hänen päältään ja painautua häntä vasten niin lujaa, ettei hän kykene liikkumaan. Pieni naurahdus pääsee hänen suustaan ennen kuin vien käden hänen suulleen, kiellän häneltä hänen oikeutensa puhua. Antonio ei ole sellainen ihminen, jota tekisi mieli satuttaa. Ei ole koskaan ollutkaan. Hän ei herätä minussa halua tuhota. Hän ei edes ärsytä minua, ei synnytä pienintäkään tulipunaista kipinää. Silti jokin hänen tavassaan vaatia sanattomasti haluamaansa, tiputtaa tummia toiveitaan naurahduksiensa välistä, on jotakin sellaista, josta en voi kieltäytyä. Hän haluaa tätä. Hän tahtoo minun muuttuvan mieheksi, joka voi hetkessä painaa hänen päänsä tyynyä vasten, kunnes hän ei saa enää henkeä. Voin tavoitella jälleen sitä henkilöä, joka tunsi väkivallan kirkkaana koko kehossaan. Täydellistä huutoa, ei vaiennutta kaikua. Paikkaa, johon kuulun, mutta en tämän ihmisen kanssa.

Vaikka eihän Antonio ole ihminen. Jokin siinä tekee teoistani entistä helpompia toteuttaa. Antonio on vampyyri, olento, joka on ollut sodan syttymisen taustalla. Olento, joka on tuonut minut kaltaistensa keskuuteen viihdyttääkseen minua. Tosiasiassa Antonio on täällä ainoa, jota tarvitsee viihdyttää, joka ei elä ilman pientä seikkailua. Hän ei osaa järjestää sellaista itse, hänellä on aina oltava joku, joka elää osittain hänen puolestaan.

Tämän ruumiiltaan heikon, naiivin sielun riuhdon irti hänen vaalimastaan mukavuudesta. Sitähän hän tahtoo. Tulla rikotuksi, satutetuksi. En tiedä ylittäväni rajaa vetäessäni Antonion lattialle hiuksista, painaessani hänen päätään vasten kylmää lattiaa, kengistämme irronneita kiviä, jotka viiltävät hänen poskeaan. Rajoja ei ole, jos ne kadottaa aseiden lauluun ja ainaiseen mädän hajuun. Silloin niitä ei voi myöskään tietoisesti ylittää.

Ymmärrän lopettaa vasta, kun kuulen Antonion päästävän ensimmäisen äänen. Hän on tähän asti pysynyt täysin äänettä. Verisiltä huulilta irtoava äänne on tuskin edes huuto. Se on vaivainen vaikerrus, kenties jokin ein kaltainen. Minä kuulen sen viininpunani keskeltä ja sallin itseni havahtua hetkeen, irrottaa otteeni. Ymmärrän, mitä olen tehnyt vasta, kun Antonio herättää minut todellisuuteen äännähdyksellään.

Vetäydyn taaksepäin, otan tukea sängynlaidasta. Huoneessa on yhä pimeää, en näe Antoniota kunnolla. Haparoivin käsin sytytän kynttilän vain nähdäkseni, millaiseksi olen jälleen päästänyt itseni. Tämän ei pitänyt pelottaa minua. Tämähän on minulle luonnollista. Silti ajatus siitä, että olen satuttanut Antonion kaltaista herkkää olentoa saa sappinesteen maun kohoamaan suuhuni.

Antonion koko suu todella on veressä. Hänen hengityksensä on raskasta, aivan kuin olisin puhkonut häneltä jotakin elintärkeää. En hahmota, miksi hän on niin kyyryssä, miksi hän näyttää pahemmalta kuin räjähdyksen jälkeen. Pahemmalta kuin yhdessäkään yllätyshyökkäyksessä. Antonio on rämpinyt ne kaikki läpi, miksi hän näyttää niin heikolta vasta nyt? Vai näenkö hänen kipunsa todellisena vasta, kun olen itse aiheuttanut sen?

En osaa pyytää anteeksi. Hän tahtoi tätä. Hänen täytyi tahtoa, en voinut lukea merkkejä väärin. Väristys kulkee kehoni lävitse, kun Antonio kääntää vaalean päänsä minuun päin ja hymyilee verisellä suullaan. Veri piirtää kuvioitaan ikeniin ja valkeisiin hampaisiin. Erotan ensimmäistä kertaa myös nälän kasvattamat, terävät kulmahampaat. Ne sopivat hänelle vaarallisen hyvin.

”Minä luulin, että rikoin sinut”, henkäisen, mutta en suoranaisen helpottuneena, sillä Antonion hymy ei rauhoita minua lainkaan.

”Olet sittenkin oikea”, Antonio nauraa enemmän itselleen kuin minulle, ”olet alusta asti ollut. Luoja, Kaspar, sinä olet maailma. Olet kaikki.”

Hymy väreilee kivusta, mutta jokin sairas osa minusta tietää sen vain lisäävän Antonion nautintoa. Ymmärrän hyvin huonosti sellaisia, jotka elävät toisten aiheuttamasta kivusta, mutta tiedän riittävästi voidakseni lukea Antoniota. Olen nähnyt hänestä yhden päivän aikana niin useita eri versioita, etten ylläty enää mistään. Antonio päätti ylittää ihmissuhteemme rajan puolestani. Itse en nähnyt, missä raja meni, mutta Antonion verisiä kasvoja katsellessani tiedän sen jo ylittyneen.

”Minusta meidän pitäisi sopia jonkinlaisista säännöistä, jos haluat minun tekevän tällaista”, huomautan tiedostaen, että Antonio on liian euforisessa paikassa ymmärtääkseen minua täysin. ”En tahdo kohdata päivää, jolloin tulkitsen sinut väärin ja teen jotakin peruttamatonta.”

”Et voisi tehdä mitään, mistä en kiittäisi sinua.”

”Satuttamisfantasia ei koskaan ole leikin asia. Aion ottaa tämän tosissani enkä tahdo tehdä mittavia virheitä.”

”Kuuntele sitten aistejasi äläkä kysele turhia.”

Jokin sisälläni läikähtää. Se on ensimmäinen kunnollinen väri, jonka olen aikoihin nähnyt. Selkeä viininpunainen. Antonion tarpeiden väri. Emme ole ylittäneet pelkkää satuttamisen ja satutetuksi tulemisen rajaa. Antonio on oikeassa, hän on vihdoin löytänyt jonkun, joka ymmärtää hänen tarpeitaan. Hän tietää aisteistani, hän on nähnyt, mitä ne minun tahtovat tekevän. Kuinka toinen voi huomata, milloin joku haluaa satuttaa? Mitä muuta Antonio on minusta lukenut ilman lupaa?

”Minä teen tämän sinun vuoksesi.” En ole varma siitä. Osittain teenkin. Minua kuvottaa ajatus Antonion satuttamisesta. En saa siitä erityistä nautintoa. Se on kuitenkin kaikki, mitä minulla täällä on. Jos tahdon saavuttaa ytimeni uudelleen, minun on tehtävä se tätä kautta. Antonio on ainoa, jonka alistuvuudesta voin löytää edes palasen sitä ihmistä, joka olin ennen sotaa.

”Sinähän haluat sitä”, Antonio kuiskaa. Varmuus hänen äänessään on kenties osa viimeöistä ylpeyttä, sinihohtoista mekkoa ja vaaleaa peruukkia. Henkilöä, joka hän voi olla vain täällä.

Antonio nousee ylös lattialta. Hänen kehonkielensä on yhä haparoivaa, enkä osaa sanoa, johtuuko se minusta vai räjähdyksen aiheuttamista fyysisistä reaktioista. Hän kävelee luokseni, istuu syliini. Tunnen veren tipahtelevan hänen leualtaan univormulleni. En ole vieläkään saanut sitä vaihdetuksi. Sentään en enää kanna asetta, Noire vei sen turvallisempaan paikkaan.

”Haluaisitko sinä jotakin muutakin?”

Aluksi oletan kysymyksen pelkästään eroottiseksi. Sitten katson Antonion kulmahampaita, vereen tahriutuneita pieniä veitsiä tasaisen rivin keskellä.

”Minä voisin tehdä sinusta tällaisen koska tahansa. Kuuluisit tänne. Eläisit ikuisesti.”

Houkutteva ajatus, jota en voi kieltää ajatelleeni.

”Sinä tahdot vain juoda jostakusta. Olet nälkäinen.” Tietenkin hän on. Hänen on täytynyt olla hirvittävän pitkään ilman verta.

Ilme Antonion kasvoilla lähentelee jo kujeilevaa. Hän tietää, mitä tahtoo, mutta hänen halunsa ovat aina vain hetken impulsseja. Hän saattaa hyvinkin tietää tarpeensa juuri tällä hetkellä, mutta seuraava minuutti voi jo pyyhkiä toiveen mennessään.

Työnnän Antoniota aluksi hennosti pois päältäni, mutta kun hän pyristelee, käytän juuri sen verran voimaa, että saan itseni kammettua hänen altaan. Antonio jää katsomaan minua kuin hylätty eläin. Hylätty, pahoinpidelty eläin verta leuallaan, paitansa kauluksella. Omaa vertaan, jonka minä olen hänestä raastanut. Kuvotan itseäni. En anna tätä koskaan anteeksi itselleni.

”Ihan tosi, minä voisin tehdä sinusta vampyyrin. Älä torju ajatusta noin jyrkästi.”

Jokin Antonion tavassa ilmaista asiansa saa minut tuntemaan viininpunaa syvemmän punaisen, etäisen muiston suurimmasta, rakkaimmasta tunteestani. Raivoni punainen huippu muistuttaa minulle olevansa yhä olemassa. Se on haudattu syvälle. Turtunut, mutta vain toistaiseksi.

”Antonio, ymmärräthän sinä, että me kaikki muut emme voi elää sinun impulssiesi mukaan?”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat? Yritän vain auttaa sinua! Kuuluisit joukkoomme! Eläisit ikuista, kaunista elämää! Ajattelen sinun parastasi.”

”Ajatus minun muuttamisestani syntyi päässäsi äskettäin. Tehdäänkö päätökset loppuelämää koskevista asioista mielestäsi sellaisten impulssien pohjalta?”

Osa minusta ymmärtää, miksi Antonio toimii kuten toimii. Impulssien perässä juoksemisessa on puolensa. Elämä pysyy aina kiinnostavana, kun tekee, mitä hetkellinen päähänpisto käskee. Jos pystyisin, eläisin itsekin aistieni ja mielihalujeni vietävänä. Maailma ei kuitenkaan toimi sillä tavalla. Ei se voi.

”Sinä et voi olettaa, että taivun jokaiseen oikkuusi”, jatkan tiedostaen ääneni tummuvan entisestään. ”Olen jo tuhonnut asemani sotilaana, koska sinä tahdoit näyttää minulle maailmaa ja annoin periksi. Nyt elän täällä minulle tuntemattomien olentojen ehdoilla, ja sinusta tuntuu hyvältä idealta tehdä minusta teidän kaltaisenne. Sehän olisi vain hyvä sinulle, vai mitä? Olisin ikuisesti vierelläsi kuolemattomana raakalaisena, jonka ei koskaan tarvitsisi astua päivänvaloon, leikkiä ihmistä. Antonio, niin kovasti kuin sinusta pidänkin, en voi olla ihmettelemättä tapaasi elää.”

Haavoittunut ilme vain pahenee jokaisen sanani myötä, vaikka äänessäni on yhä välitystä Antoniota kohtaan.

”En tahtonut sinun satuttavan minua tällä tavalla, Kaspar. Tällaisesta ei ollut mitään puhetta.”

”Mistä helvetin tällaisesta?” huudan kenties kovempaa kuin olin ajatellut. Ääneni saa Antonion säpsähtämään. Ilme hänen kasvoillaan vain lisää mielitekoani huutaa.

”Minä vain kerroin sinulle, etteivät itsekkäät pyrkimyksesi ja halusi voi mitenkään merkitä maailman ydintä. Maailman ydin on täynnä ruton synnyttämiä mustia pisteitä, se on vääntynyt ja ruma.”

Antonio jää tuolille. Hän on lysähtänyt siihen kuin vanhus, joka ei enää jaksa nostaa itseään. Kenties hän ei jaksakaan. En voi tietää, miten syvälle sanani ulottuvat.

”Kuvittelin, että sinua kiinnostaa elämä Lumieré de Lunessa. Noire, naamiot, minun… minä...” Hän ei saa puettua sanoiksi sitä, mitä rutolta välttyneellä kielenpäällä liikkuu. Näen sen. Antonio on pettynyt ennen kaikkea siihen, etten olekaan niin kiinnostunut hänen rakkaasta maailmastaan. Se saa hänet kokemaan itsensäkin turhaksi. Miten hauras olento hän onkaan.

”Minua kiinnostaa kaikki täällä, ei tässä ole siitä kysymys”, sanon huokaisten ja alan riisuutua univormustani. En tule pukemaan sitä ylleni pitkään aikaan.

”Olemme tällä hetkellä sotapettureita. Se, mitä teimme, on maanpetos. Tiedän, että elät paljon mieluummin täällä piilossa vastuulta kuin juokset kuopasta toiseen väijyen ja vaanien kuin petoeläin.”

Antonio sulkee silmänsä. Istun jo sängyn reunalla ja siirrän miltei alastoman kehoni karhean peiton alle. En näe enää Antonion kasvoja, tuoli osoittaa toiseen suuntaan, mutta en usko hänen avanneen silmiään. Hän kulkee kaiken suhteen mieluummin silmät kiinni. Mitään ei tarvitse kohdata, jos tekee vain asioita, jotka ovat mukavia. Jos osaa pitää silmät tarpeeksi tiukasti kiinni, ei koskaan tule eteen pistettä, jossa joutuu poistumaan mukavuusalueeltaan. Epämukavuudenkin keskeltä voi löytyä tapa selviytyä. Antoniolle se on hänen eloton naurunsa, hänen pakonomainen tarpeensa jatkaa vaikkei olisi mitään syytä.

”Minä tiedän sen kyllä”, Antonio kuiskaa niin hauraalla äänellä, että hetkeksi kuvittelen hänen särkyneen, tippuneen itsensä läpi uuteen muotoon, pelkkään himmentymään.

”Ymmärrän hyvin, etten voi elää enää kauaa näin. Anna minun yrittää. Tämän pienen hetken vain.”

Pakoilu on Antonion perusluonteessa. Jos hän ei ole impulsiivinen ja energinen, hän ei ole enää hän. Ydin ei voi murtua sellaisella tavalla. En sano sitä hänelle. On parempi, että hän kuvittelee voivansa muuttua.

Olen ollut alusta alkaen oikeassa. Antonio tiedostaa kivun ja surun, mutta ei vain salli itsensä käydä sellaisia tunteita läpi. Sodankäyntiä ennemmin hän antautuu mielihalujensa vietäväksi ja päätyy tällaiseen pisteeseen. Jos ei ajattele, ei koskaan tarvitse ottaa vastuuta.

Painan pääni tyynyyn ja toivon, ettei Antonio sano enää mitään. Kehoni on väsynyt ja turtunut räjähdyksestä, lihakseni tuntuvat painavilta ja kivuliailta, aivan kuin niitä olisi väännetty eri suuntiin. Tiedän kehoni tuntuvan vieraalta vielä pitkään. Sota tuskin lähtee siitä koskaan. Silti tunnen, kuinka Antonion kevyt paino laskeutuu vierelleni. Kuinka käsi raottaa peittoa ja toisen kehon lämpö leviää omaani.

”Sinä muistutat ihan Kostyaa, Kaspar”, Antonio sanoo hiljaa. Tunnen sanat niskassani.

”Neuvostoliittolainen ystäväsi?”

”Paras ystäväni, kyllä. Hänestä minun pitäisi hiljalleen antaa itseni palata todellisuuteen.”

En sano mitään. Antonion ystävä, johon tulen varmasti tutustumaan varsin pian, on suuremmassa määrin oikeassa.

”Sinä olet samaa mieltä kuin hän, vai mitä? Sinusta elän toisella tasolla. Säälitkö minua, Kaspar? Olenko sinusta naurettava, kun en tahdo hyväksyä sitä todellisuutta, jossa elän?”

”Minusta sinun kannattaisi nyt nukkua.”

”En kenties enää koskaan osaa puhua tästä. Tämä on minussa vain tämän yhden hetken. Aamulla säteilen taas seuraavaan suuntaan, innostun sinun tutustuttamisestasi kaikille muille. En enää koskaan palaa tähän.”

Tiedän sen todeksi. Antonio osaa painaa tämän kaltaiset keskustelut syvälle. Seuraavassa hetkessä hän on jälleen impulssiensa vietävänä. Minussa ei kuitenkaan ole enää yhtäkään osaa, joka jaksaisi ottaa Antonion maailmantuskan harteilleen. En käänny antamaan hänelle läheisyyttäni, vaikka osa minusta katuukin hänelle huutamista.

Painaessani silmäni kiinni tiedostan jättäväni Antonion yksin kaiken sen kanssa, jota pakoon hän juoksee joka päivä. Todellisuus esittäytyy hänelle vaarallisena ja mustana varmasti vain nyt. Hän saattaa olla oikeassa, tämä voi hyvinkin olla ainoa kerta, kun hän kykenee sanoittamaan itseään. Ja minä käännän siltä selkäni tietäen tekeväni niin.

Vielä tunnin päästäkin tiedän Antonion olevan yhä hereillä. Itse olen hapuillut unen rajamaita jo pitkään, mutta Antonio on yhä painautuneena kehoani vasten. Tunnen hänen hennot vavahtelunsa. Hän itkee. Avaan hetkeksi silmäni, mutta en sydäntäni. En yksinkertaisesti kykene ottamaan tätä kantaakseni. Livun uneen tietäen, millaisen valinnan olen tehnyt.