Verivalhe: luku 9

Luku 9: Tuhka ja kivi (Kaspar, syyskuu 1940)

Kukaan ei odottanut maan räjähtävän jalkojen alla. Merkit eivät olleet ennustettavissa. Yksikään lintu ei pysähtynyt laulamaan, että kuolemanne tulee, jos ette juokse pakoon kuten tähänkin asti, jos ette lennä olemattomilla siivillänne. Emme osanneet odottaa mitään. Maa vain rikkoi sen vähäisenkin luottamuksen, jonka olin onnistunut välillemme kehittämään. Se räjähti tuleksi ja vereksi, savuksi ja huudoksi.

Ehdin reagoida vain nimellisesti. Muistan tarttuneeni Antonioon, vetäneeni hänet mukaani ensimmäiseen suuntaan, jonne vain sain kaadutuksi. Sotilaiden äänet jäivät taustalle, saapuvat joukot jäivät havaitsematta sekä meiltä että niiltä, jotka olivat vastoin odotuksiani siirtyneet vuoroomme. He oletettavasti kuolivat heti. Ainakin osa heistä. Muistan vain savun ja Antonion hauraan ruumiin allani, kun työnsin hänet kuolemalta piiloon. Sen jälkeisistä tapahtumista vastasi Antonio itse. Hänen aivonsa ovat aina toimineet loistavasti kiireisissä tilanteissa. Paljon paremmin kuin omani.

Palasimme tunneliin heti sieltä tultuamme. Olimme tehneet suuren virheen poistuessamme rajalta, emmekä voineet muuta kuin paeta sitä. Annoin itseni jälleen multaiselle maalle enkä välittänyt lainkaan siitä, että olisin voinut tukehtua tunnelissa juoksevan adrenaliinin ja räjähdyksen kiihdyttämän sydämeni vuoksi. Osasin vain toimia. En voinut jäädä kohtaamaan vihollista, olin jo valmiiksi petturi. Olin jättänyt paikkani. Minulla oli yhä aseeni. Se ei ollut koskaan painanut enempää.

Antonio johdatti minut samoja reittejä pitkin takaisin kotipesäänsä. Olimme jättäneet kuunvalon tuskin tuntiakaan sitten ja siinä me jo palasimme kuin koirat, hännät jalkojemme välissä, päät painettuina. Emme jääneet ihmisten jalkoihin. Juoksimme, vaikka räjähdys sykki yhä elimistöissämme. Jätimme kaiken taaksemme, pakenimme vastuutamme. Ihmisiä kuoli vuoksemme, mutta emme jääneet kyselemään, juoksimme vain, kunnes Lumieré de Lunen ovet sulkeutuivat takanamme.

Nykyhetki tykyttää ohimoissa. Jalkoihini sattuu niin paljon, etten uskalla nousta takahuoneen tuolista ylös. Antonio istuu vierelläni ja koskee kättäni, tunnen sen vain juuri ja juuri. Sydämeni syke miltei jättää sen taakseen. Todellisuus tuntuu palasilta rikkoutunutta lasia. Palaset ovat liian teräviä reunoistansa, jotta niihin voisi koskea.

”Kaspar. Kaspar, kuuletko sinä?”

Käännän katseeni kohdatakseni Antonion siniset silmät. Hänellä todella on ihmeelliset geenit. Kaunis luusto ja hienostuneet piirteet. Miten sellaisiin asioihin kiinnittää huomiota vasta miltei menetettyään ne?

”Kuulen”, onnistun nyökkäämään.

”Me miltei kuolimme.”

En osaa vastata mitään. Huuleni ovat kuin turtuneet, aivan kuin olisin hetkessä unohtanut, miten mikään tavallinen toimii. Eihän maailmassa ole enää muuta kuin maa, joka räjähtää alta.

”Luoja, Kaspar, me miltei kuolimme… Maa… Se vain…” Antonio hajoaa osaksi lasimurskaa kesken lauseensa. Hän painaa päänsä alas, vetää kätensä irti omastani viedäkseen sen kasvojensa suojaksi. Näen kapeiden hartioiden tärisevän lähes holtittomasti nyyhkäyksien pyyhkiessä hänen ylitseen. Kun Antonio useiden, vavisuttavien aaltojen jälkeen katsoo jälleen minuun, hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja kysymyksiä.

”Mitä me olemme oikein tehneet?”

”Jätimme hetkeksi paikkamme ja se saattoi maksaa meille pohjoisrajan. Jos he nyt pääsevät sisään, sota on lopussaan.”

Antonio katsoo minua pitkään kulmat kohoten yhä vain ylemmäs. Hän kenties olettaa minun nauravan ja toteavan, että valehtelin. Etten oikeasti usko hetkeäkään virheemme aiheuttaneen niin suuria ongelmia. Minä pysyn hiljaa ja annan äänettömyyden pyyhkäistä Antonion ylitse, aiheuttaa uusia väristyksiä, pakottaa kyyneleet ulos silmistä.

”Mitä nyt? Kaspar, voi hyvä jumala, mitä me nyt teemme?” Epätoivo Antonion äänessä leikkaa niin syvältä, että jopa räjähdyksestä taantunut kehoni tunnistaa sen aiheuttaman kivun.

”Me pysymme täällä. Hyvällä tuurilla meidän kuvitellaan kuolleen pohjoisrajalla. Sota jatkuu siellä, moni pääsee hengestään.”

”Omamme eivät tule löytämään ruumiitamme. Meidät kuvitellaan kadonneiksi tai pettureiksi.”

”Voimme palata takaisin ja sanoa olleemme vankeja.”

”Emme voi palata takaisin tämän jälkeen!”

Antonion ääni murtuu uudelleen. Hän katsoo silti minua suoraan silmiin, vahvistaa ajatukseni siitä, että hänessä on täysin erilaista rohkeutta kuin monessa muussa. Olen aina osannut valita seurani tarkoin. Antonio on osoittautunut oikeanlaiseksi impulsiivisuudestaan ja naiiviudestaan huolimatta. Herkkä nuori mies osaa katsoa minua kaiken tämän jälkeen kääntämättä päätään. Olemme kokeneet kaiken yhdessä. Otamme vastuun. Kannamme sen tuhkan ja kiven läpi.

Olemme tehneet pahan virheen poistuessamme paikalta toistamiseen. Tässä vaiheessa on täysin mahdotonta palata takaisin ilman epäilyjä. Koodit on varmasti vaihdettu, emme pääse enää sotilaana olemisen ytimeen. Istuessani hiljaisen Lumieré de Lunen takahuoneessa tiedän tehneen valintani itse. Uteliaisuuteni Antonion maailmaan oli suurempi kuin velvollisuuteni sotilaana. Sitä valintaa en saa takaisin. Nyt olen täällä ja minun on sopeuduttava neljän seinän sisäiseen maailmaan. En uskalla valittaa, sillä päätin tästä itse. Sota on osaltani ohi. Voin vain odottaa sen loppumista. Sota ei ole mitään muuta kuin mustaa visvaa aivojen poimuissa, mädättävää, turhaa sotkua, jota kukaan ei tarvitse saavuttaakseen mitään. Oikeudella ei ole asetta kädessään.

Minulta kestää hetki ymmärtää, että Noire on saapunut huoneeseen. Kehoni ei vieläkään suostu reagoimaan ärsykkeisiin. Hetken ajan pelkään, ettei se koskaan palaa ennalleen. Käännän päätäni hitaasti Noiren suuntaan. Hänellä on yllään pitkä siniharmaa leninki, erilainen kuin yöllä. Leikkaus on selkeämpi ja paljastaa enemmän luisevaa rintakehää.

Noire kävelee luoksemme ja näkee yhdellä vilkaisulla, mitä on tapahtunut.

”Raja oli jo tuhottu?”

”Ei”, sanon, vaikka ääneni kuulostaa enemmän yskähdykseltä kuin puheelta. ”Siellä oli maamiinoja ja sotilaita. Ei meidän sotilaitamme.”

Noire kiroaa hiljaa kielellä, jota en oitis tunnista. Se ei ole ranskaa.

”Pohjoisraja saatetaan siis menettää”, Noire lausuu hiljaa. Hän ei syyttele meitä, vaikka me vain juoksimme pois paikalta. Jälkikäteen ajatellen emme olisi voineet muutakaan. Vihollissotilaita oli paljon enemmän ja me olimme paniikissa, täysin adrenaliinipiikkimme ja pelkomme vietävissä.

”Ellei se ole jo menetetty.”

Antonio parahtaa. Noire luo häneen katseen sivusilmällään. Hänestä huokuu yhä niin syvä voimaa, etten voi kuvitella ketään muuta tämän paikan johtoon ja auktoriteettia tarvitsevan Antonion äitihahmoksi. Noire kumartuu Antonion ylle, kuljettaa kättään tämän hiusten lomassa. Hiuksiin on tarttunut maakokkareita ja kasvoihin multaa.

”Poikani, sinä olet jälleen kotona”, Noire kuiskaa tilanteen huomioon ottaen erikoisen lempeästi. ”En toivonut tämän menevän näin, mutta...” Noire katsoo ensin lattiaan kuin häpeillen, sitten nopeasti minuun ja jälleen Antonioon. Hän on hämmentynyt eikä tiedä, miten asettaa sanansa. Näky on kummallinen jopa minun silmilleni. En ole tottunut näkemään vahvojen ihmisten kasvoilla hämmennystä.

”Minä olen tässä”, Antonio henkäisee ja painaa päänsä Noiren olalle. Noire antaa Antonion koskettaa, vie jopa kätensä tämän hiuksiin ja pitää tätä lähellään kuin biologista poikaansa. Hetkessä on jotakin raastavan intiimiä. Kaksi vampyyria, kumpikin omien tilanteidensa armoilla. En saata kääntää päätäni pois heidän hetkellisestä lämmöstään. Pieninkään osa siitä ei ole minulle tarkoitettu, mutta voin katsella sitä tunteista tyhjennetystä ruumiistani käsin.

Kaikki alkaa tuntua yhä vain merkityksettömämmältä. Kaiut ovat yhä kaikuja, äänet eivät ole palanneet takaisin. Räjähdys ja tieto omasta virheestänikään eivät muuta kuin turruta jo ennestään tunnotonta kehoani. Kaikki vain lipuu vääjäämättä eteenpäin. Silti sydämeni, jonka puolesta pelkään, kykenee yhä tavoittamaan lämmön kahdesta muusta henkilöstä. Se ei tunnu kaikkialla, mutta tunnistan sen. Minusta tuntuu, että se riittää hetkeksi.

”Anteeksi, lady Noire”, keskeytän intiimin hetken, ”voisinko mitenkään saada kirjepaperia ja mustekynän?”

Noire katsoo minua hetken kuin olisin kysynyt häneltä jotakin paljon riettaampaa. Sitten hän vetäytyy Antonion luota ja nyökkää.

”Luonnollisesti. Kunhan et signeeraa kirjettä mitenkään ja huolehdit, että joku muu täältä toimittaa sen puolestasi. Te kaksi olette käytännössä Lumieré de Lunen vankeja tästä eteenpäin. Ette voi poistua ulos sen vuoksi, mitä teitte.”

”Tiedän sen.”

Nousen ylös pitäen kiinni tuolin reunoista. En luota siihen, että jalkani osaavat enää kävellä kunnolla juostuaan pakoon sitä kaaosta, joka meitä tunnelin toisella puolella odotti. Taivas ei kauaa pysynyt reiättömänä. Pysyn kuitenkin yhä pystyssä ja kykenen seuraamaan Noirea ovelle.

”Kaspar, odota.”

Antonio nousee tuolistaan. Hänenkin askeleensa tuntuvat peuramaisen hatarilta, mutta hän pääsee eteenpäin tärinästään ja pelostaan huolimatta. Hän astuu eteenpäin ja painautuu kehoani vasten piittaamatta siitä, että meistä kumpikin on unohtanut veriseen ja savuiseen kaaokseen kykymme nauttia fyysisyydestä. Antonio ei välitä Noiren katseesta vaan vetää minut lähelleen, vie kasvoni omilleen ja suutelee minua pitääkseen itsensä yhä osana maailmaa. En voi syyttää häntä. Yhdyn suudelmaan, vien käteni Antonion niskaan, selän luiseen kaareen ja vyötäisille. Kosketus piirtää rajani uudelleen. Maailma on yhä täällä ja minä osana sitä.

Uskon hymyileväni, kun Antonio irrottautuu minusta.

”Ole nopea kirjeesi kanssa”, Antonio kuiskaa yhä itkua äänensä takana, ”minä tarvitsen sinua nyt enemmän kuin koskaan.” Antonio ei ole koskaan suoraan sanonut tarvitsevansa minua. Mieleeni palaa hänen tahtonsa tulla satutetuksi. Juuri nyt kehoni ei osaisi syttyä väkivaltaan saati satuttaa jotakin niin haurasta kuin edessäni seisova nuori mies.

”Minä tulen aivan pian.”

Jätän taakseni vaisun hymyn ja kosketukseen jääneen kehon, odottavat kädet, siron lantion, jota vasten painuisin mieluummin kuin poistuisin odotuksesta sykkivän kehon luota. En voi kuitenkaan olla kirjoittamatta nyt, kun olen repinyt itseni lopullisesti irti sodan kierteestä. Tekojeni paino tulee seuraamaan minua vielä pitkään, päätti maailma kaartua suuntaan kuin suuntaan. Minun on silti kirjoitettava, jotta palaisin todelliseksi jälleen. Oikealla tavalla todelliseksi. En ole vieläkään saanut selvää kaiusta tai peilikuvan miehestä. Kirjepaperi on ainoa tieni sen ihmisen luo.