Luku 29: Kiitollisuus (Lucilla,
helmikuu 1941)
En näe mitään. Silmistäni lähtevät
purot sumentavat kaiken, yritän hapuilla eteisen perintömattoa,
mutta en tiedä, mistä maa alkaa ja mihin ilma loppuu, kaikki tuntuu
hataralta. Kaspar on lähtenyt, mutta en tiedä, kauanko siitä on.
Aamu on voinut jo saapua valoineen, en osaa kertoa sitä varmaksi.
Uskon olevani jossakin eteisen ja keittiötilan välissä, jalkani
eivät enää kantaneet ja putosin kyynelteni täyttämän maailman
pohjalle niin lujaa, etten enää tiedä, missä todellinen elämä
kulkee.
Kosketus havahduttaa minut ympäröivään
maailmaan. En vieläkään erota kunnolla eteeni, mutta tunnistan
Lavinian aavistuksen makean tuoksun ja takerrun siihen. Jälleen
kerran palvelusneitoni on porttini todellisuuteen.
”Lady Lucilla, minä saatan teidät
makuuhuoneeseenne”, Lavinia sanoo. Erotan hänen äänensävynsä,
mutta en ole varma, muodostavatko eri äänteet päässäni
merkityksiä. Mielessäni hakkaa vain yksi ajatus. Kaspar on sulkenut
oven perässään, ja minä olen ollut se, joka on saanut hänet
tekemään niin.
”Pystyttekö te kävelemään?”
Yritän edelleen hapuilla mattoa.
Todellisuus ei vastaa. On vain Lavinian kaunis ääni, hänen
tuoksunsa ja kosketuksensa harteillani. Samoilla harteilla, joita
Kaspar on puristanut niin lujaa, että olisi voinut murtaa jotakin.
”Lady, kykenettekö kävelemään
itse?” Lavinia toistaa kysymyksen.
Päässäni hakkaa. En tiedä
vastausta, koska en ole varma, saavutanko kysymyksen merkitystä
vieläkään. Vasta, kun Lavinia yrittää nostaa minua lattialta,
ymmärrän, että hän on todella siinä, valmiina auttamaan minua.
Hänen hento ruumiinsa tahtoo antaa kaikkensa vain saadakseen minut
turvan kaltaiseen paikkaan.
”Lavinia. Lavinia, minä… Minä
selviän kyllä.”
Tavoitan maton karhean pinnan. Se
tuntuu samalta kuin lapsena. Se on todellinen. Otan tukea jaloillani,
erotan niiden rajat, kykenen liikkumaan. En ole jumittunut tilaan,
jossa fyysisyyden ääret pyyhitään pois ja tajuntaan hakkaantuu
syyllisyyden muotoinen reikä.
”Anteeksi, Lavinia”, kuiskaan
yrittäen pysyä pystyssä, ”sinun ei todellakaan pitäisi joutua
kestämään mitään tällaista. Minä maksan sinulle lisää.
Maksan heti. Odota, minä –”
”Lady, minä olen löytänyt toisen
työpaikan.”
Todellisuus rysähtää harteilleni
kerralla, ja se tekee sen lujaa. Jokainen aistini on yhtäkkiä
toimintakykyinen, kuin joku olisi laittanut valot liian nopeasti
päälle. Katson Laviniaa erottaen hänen piirteensä selkeästi
aiemman sumun keskeltä. Hänen silmänsä eivät valehtele.
”Anteeksi.” En kykene sanomaan
muuta. Katson Laviniaa aivan liian sekein aistein ja ymmärrän,
miten paljon hänen on täytynyt nähdä ja kuulla. Lavinia on
nainen, joka on tappanut oman aviomiehensä silkasta vihasta
vampyyreja kohtaan. Hän on parantanut kuolemaa tekevän Levainen
ollessaan alle viidentoista. Ja silti pahinta, mitä hän on koskaan
joutunut kohtaamaan, on kaikki se, jonka läpi olen hänet
kuljettanut. Kehoni lakkaa suojelemasta itseään tunnottomuudella.
Sen jokainen ääri on valmistautunut kivulla.
”Lady, tämä ei ole missään
nimessä teistä kiinni.” Lavinian eleet ovat rauhoittelevia.
Hänestä huomaa, että hän on tottunut toimimaan tilanteessa kuin
tilanteessa. ”Minä olen saanut työtarjouksen paikassa, jossa
pääsen hyödyntämään myös lääketieteellistä osaamistani.”
”Sinuahan ei ole koulutettu.”
”Tämä maailma on epätoivoinen.”
”Minä olen onnellinen sinun
puolestasi.”
Ääneni miltei murtuu kesken lauseen,
mutta onnistun taivuttamaan suupieleni hymynkaltaiseen. Minä en saa
antaa omien tarpeideni nousta Lavinian mahdollisuuksien edelle. Hän
on antanut minulle enemmän kuin kukaan koskaan.
”En kuitenkaan aio jättää
kartanoa ennen häitänne, lady”, Lavinia kertoo ja lävistää
minut uudella tiedostuksella. Jos Lavinia lähtee, Levainella ei ole
mitään syytä sitoa minua itseensä. Hän ei voi toimia
pelastuksenani seuraavia vuosikymmeniä, yrittää saada minua
muuttumaan joksikin toiseksi, jos hänellä ei ole omaa motivaatiota
tehdä niin.
”Tietenkin”, saan soperretuksi,
”minun ja sinun tulee hoitaa muodolliset seikatkin ennen mitään.”
”Luonnollisesti.” Lavinia avaa
vielä suunsa kuin aikoisi sanoa vielä jotakin. Hänen kasvoillaan
käväisee häivähdys jostakin minulle tuntemattomasta.
”Oikeastaan minä en lähde
pelkästään uusien mahdollisuuksien vuoksi. Sallitteko minun
sanovan jotakin hyvin henkilökohtaista ja mahdollisesti
epäkunnioittavaa?”
Nyökkään. Lavinia voi sanoa aivan
mitä tahansa.
”Teidän suhteenne herra
Rodrigueziin on käynyt jokseenkin… häiriintyneeksi.”
En sano mitään, koska tiedän, että
Lavinialla on aina perustelut kaikelle.
”Minä kuulin kaiken äskeisestä
keskustelustanne. Lojaaliuteni ja välitykseni teitä kohtaan eivät
salli minun asettaa teitä suunnattomaan vaaraan.”
”Kaspar ei ole vaarallinen.”
”Minä kuulin kaiken, lady Lucilla.
Aina siitä alkaen, kun hän kertoi tappaneensa toisen ihmisen.”
Äkkiä kirkastuneen todellisuuden
paino harteillani saa minut miltei romahtamaan uudelleen lattian
tasolle. Pidän itseni pystyssä ainoastaan menneellä Cartwrightin
ylpeydelläni. Lavinia ei vieläkään pakene katseeni alta. Minua
ahdistaa ajatella, että minusta on tullut se, joka väistää
katsetta ensimmäisenä.
”Minä en aio tehdä asialle mitään,
sillä oman tekoni jälkeen minulta on poistunut se oikeus”,
Lavinia sanoo, ”mutta välitän teistä hyvin suuresti. En tahtoisi
nähdä teidän päätyvän herra Rodriguezin uudemmaksi uhriksi.”
Pudistan päätäni.
”Minä kunnioitan itseäni vielä
sen verran, etten antaisi Kasparin tehdä itselleni mitään
sellaista. Hän ei tekisi niin tuhoamatta samalla itseään, ja hän
välittää itsestään niin kovin, ettei kykenisi menemään
liiallisuuksiin.”
”Teidän ei myöskään pitänyt
palata hänen luokseen, mutta edellinen kuukausi on antanut minun
olettaa aivan toista.”
Lavinia on oikeassa. Mikään osa
minussa ei kyennyt vastustelemaan riittävästi, kun veri alkoi
laulaa tarpeistaan. Vaikka Kaspar saapui luokseni toisen olennon
hengen riistäneenä, vajosin silti omaan kipuuni häädettyäni
hänet luotani.
”Tiedän sen”, huokaan hiljaa ja
siirryn nojaamaan portaikon kaiteeseen, ”ja valitettavasti tiedän
aivan yhtä varmaksi, ettei Kaspar lähde elämästäni niin
helposti.”
”Te haluatte pysyä hänen luonaan.”
”Niin”, kuiskaan, enkä pystykään
enää pysymään pystyssä vain nojaamalla vaan istuudun hitaasti
portaille, ”minä tarvitsen häntä edelleen.”
”Tässä ei taida edelleenkään
olla kyse rakkaudesta.”
”Ei pelkästään”, pudistan
päätäni. ”Tämä...”
Lauseeni jää jälleen kerran kesken
ymmärtäessäni, etten koskaan voi kertoa Lavinialle siitä,
millainen olen. Hän voi nähdä kaiken sen pahan, joka minussa elää,
mutta hänen ei tarvitse kärsiä siitä tiedosta, että on palvellut
vampyyria vuosia.
”Lady, te voitte kyllä kertoa
minulle.”
Pudistan päätäni. Tunnen yhä
kyyneleiden kaiherruksen silmäluomieni takana.
”Minä olen tiennyt jo jonkin
aikaa.”
Kohotan katseeni Laviniaan.
”Tiennyt mitä?”
Lavinia istuutuu vierelleni
portaikkoon, ristii pienet jalkansa ja kuljettaa kätensä omalleni.
Katsomme toisiamme silmiin kuin kymmenen vuotta yhdessä kulkeneet
sisarukset. Välillämme ei ole enää yhtäkään tasoa
ylitettävänä. Ymmärrän sen katsoessani Laviniaa hänen lämpimiin
silmiinsä.
”Te olette vampyyri, ettekö
olekin?”
Patoni aukeavat uudelleen. Painan
pääni alas, aivan Lavinian kylkeen kiinni, vaikka tiedän hänen
inhoavan kaltaisiani. Kaikki, mitä edustan, on kirous Lavinian
huulilla. Silti painaudun häneen kiinni, ja hän ottaa minut
vastaan, antaa minun koskea itseensä ja kietoo kätensä harteilleni
kuin hänen tukensa olisi järkkymättömintä, mitä maailmassa on.
En uskalla liikkua. Aamu valkenee, suo
portaikkoon säteensä. Lavinia ei hievahdakaan, hän ei päästä
minua irti, vaikka öisin hän voisi aivan yhtä hyvin olla kotonaan,
poissa täältä, poissa luotani. Mutta hän ei liiku. Hän ei poistu
viereltäni, vaikka on ytimeltään aivan erilainen kuin minä.
Kauniimpi. Kirkkaampi.
Mikään osa minusta ei ymmärrä,
miten minun rinnalleni on siunautunut edes hetkeksi sellainen ihminen
kuin Lavinia. Vaikka tiedän omien valintojeni pelottavan hänet pian
pois, ymmärrän, että maailmassa on silti joku, joka hyväksyy
minut. Minä en ole koskaan ollut yhtä kiitollinen. Kyynelilleni ei
tule loppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti