Verivalhe: luku 26

Luku 26: Veren huuto (Lucilla, tammikuu 1941)

Oven takana ei pitäisi olla ketään. Kävellessäni portaita alas talon ollessa ainoastaan kynttilöin ja kattokruunuin valaistettu tiedän, että kaikista maailman vitsauksista minun oveni takana on juuri se, jota rakastan eniten.

Lavinia on jo miltei ovella.

”Lavinia, älä. Minun täytyy tehdä tämä itse.” Tämä on minun valintani. Tiedän, että siitä huolimatta, ettei oven takana olevan henkilön pitäisi enää koskaan palata luokseni, hän on saapunut. Juna talven huurtamine ikkunoineen on tuonut hänet kotiinsa kuten kymmenet muut sotilaat. Hänen kotinsa ei merkitse ainoastaan taloa, jossa hän on viettänyt elämäänsä ennen sotaan, vaan myös paikkaa vierelläni. Minä joudun käännyttämään hänet pois. Joudun itse vastaamaan siitä, mitä olen päättänyt. Vaikka katumus painaisikin harteitani lysyyn, en voi enää antautua sille.

Lavinia ymmärtää väistyä, kun näkee katseeni. Hän nyökkää hiljaa ja lähtee kävelemään käytävältä keittiöön.

”Lady, oletteko te varma, että se on hän?”

”Olen.” Veri huutaa ihoni alla. Se ei valehtele.

”Pärjäättekö te?”

”Minä olen ainoa, joka voi pärjätä tässä tilanteessa. Pidä vain taukoa, Lavinia. Ateljee odottaa sinua juuri tällaisina hetkinä.” Kammoksun ääneni sävyä. Maalaan tilanteesta vaarallisemman kuin se on. Lavinia ei kuitenkaan hätkähdäkään. Hän ei anna värittyneiden sanavalintojeni vaikuttaa näkemykseensä vaan kulkee portaat ylös ja jättää minut pyyntöni mukaisesti yksin.

Vedän syvään henkeä, mutta happi vastustelee, jumittuu kurkkuuni. Hermostus sisälläni kasvaa, koska tiedän seuraavan ovenavauksen merkitsevän lopullisia hyvästejä. En ole varma, pystynkö tekemään kuten olen suunnitellut. Minun pitää pysyä lujana, kuolettaa jokainen halu ja aistimus, joka käskee minua tekemään toisin. Mekko ylläni on syvänpunainen vain korostaakseen tahtoni varmuutta.

Käteni kurottaa avaamaan oven. Vereni huuto kasvaa korviaraastavaksi, kun tuttu silmäpari katsoo suoraan minuun kasvoilta, jotka ovat säilyneet lähes samankaltaisina. Poskipäät ovat aavistuksen lommoilla, silmät syvemmällä uurteissaan. Katse ilottomampi. Ydin on sama. Mustat silmät eivät vieläkään tunne mitään, vaikka huulet vääntyvät väsyneeseen hymyyn.

”Kaspar.”

”Lucilla”, Kaspar henkäisee aivan kuin olisi odottanut kaikki erossa vietetyt päivät vain nimeni lausumista.

”Sinä olet palannut.” Vain itsestäänselvyydet voivat tässä vaiheessa värittää tilanteen.

”Minä olen kotona.” Hymy hänen huulillaan on miltei aito. Hän paljastaa hampaansa hymyillessään. Rivistö on tasainen, aistit eivät vielä käy liian kovilla päästääkseen terävät kulmahampaat esiin.

Avaan oven ja väistän Kasparin tieltä, jotta tämä saattaa kävellä sisälle. Minulla ei ole hänelle tarjottavana ruokaa tai juomaa, mutta hän ei ole täällä niiden vuoksi. Kulkiessamme portaat ylös muistan satoja kohtauksia, jotka ovat alkaneet sillä, että Kaspar kävelee perässäni portaita ylös. Olemme päätyneet toistemme ihoille, kurkuille, tajuntojemme laitamille. Jos tahtoni pitää, me emme päädy enää koskaan niin pitkälle. Kasparista ei kuitenkaan säteile mitään yhtä uhkaavaa kuin aiemmin. Hän vaikuttaa aidosti onnellista. Sellaistako sota tekee? Kuihduttaa ja satuttaa, mutta opettaa arvostamaan sitä, mikä on tärkeintä?

”Sinä olet järjestellyt tavarat uudelleen”, Kaspar lausuu kuljettaessaan kättään huoneeni takanreunuksella.

”Vankilassa on pakko viihdyttää itseään sillä, millä kykenee.”

Hymy Kasparin kasvoilla on lähes halveksuvalla tavalla huvittunut.

”Meillä kaikilla on vankilamme.”

”Sota ei anna armoa kenellekään.”

Kaspar pysähtyy takan eteen ja kääntyy minuun päin kuin aikoisi tulla lähemmäs. Onnekseni hän ei tule.

”Lienet vastaanottanut jokaisen kirjeeni.”

Nyökkään.

”Minä olisin kuollut ilman sinua. Kuollut, Lucilla.” Ilme hänen kasvoillaan muuttuu oudon särkyväiseksi. En tunne häntä tällaisena.

”Olet väärässä. Sinä et kuollut, koska puolustit itseäsi ja pakenit sodalta.”

Kaspar siristää tummia silmiään.

”Sinä tiedät kyllä, miten paljon minä kärsin. Kerroin sinulle kaikesta siitä, mistä saatoin. Ilman ajatusta sinusta en tuntisi itseäni nyt. Olisin tappanut sen osan itsestäni, jolla on merkitystä.”

Pudistan voimakkaasti päätäni, ruskeat suortuvat keinuvat puolelta toiselle. Kaspar on säilynyt ennallaan, vaikka sota on päässyt tuhoamaan osan hänestä. Hän ei ole sellainen, joka voisi muuttua pohjimmiltaan. Kaspar on ollut liian kauan oma itsensä. Häneltä ei voi riistää minuuttaan niin vain.

”Et tullut tänne keskustelemaan itsestäsi. Mitä sinä haluat?”

”Sinut. En sellaisena, jona esiinnyt edessäni. Tällaista naista minä en oppinut rakastamaan.”

”Millaisena sinä minut tahdot, jos et tällaisena?” Kaspar on väärässä. Hän ei koskaan oppinut rakastamaan minua. Ajatus korventaa minua sisältä, mutta en voi antaa sen johtaa.

Kaspar tulee lähemmäs, kuljettaa kätensä keholleni kuin emme olisi olleet yli vuotta erossa toisistamme. Hänen sormensa muistavat vielä jokaisen osan minusta. Ne tietävät, kuinka saada minut antautumaan. Suljen silmäni, kun Kaspar painautuu tiiviisti minua vasten ja suutelee niin lujaa, etten saa henkeä. Kerran lapsena muistan miltei hukkuneeni ollessani isäni kanssa järven rannalla. Pääni painui veden alle, kehoni pinnisteli saadakseen happea, vaikka sitä ei ollut tiedossa. Ylitin omat rajani, kurotin pintaa kohti, kunnes keuhkoni täyttyivät hapesta. Kasparin läheisyys tuntuu samalta. Tunne kehossani on kuristava, polttava. Ja kuten veden pinnan alla, suuntaan vain sinne, missä valo lähimpänä välkehtii.

Vaikka annan Kasparin suudella itseäni, en antaudu kosketukselle kuten aiemmin. Muutamien raastavien sekuntien päästä hän irrottaa otteensa minusta. Hänen silmänsä kiiltävät kuin eläimellä, jonka saalis on päässyt juoksemaan verisillä jaloillaan pakoon.

”Kuka sinä olet?” Kaspar kysyy äänellä, jonka tunnen kauttaaltaan. Tiedän sitä edeltävät ajatukset ja sitä seuraavat teot. ”Kuka helvetti sinä olet?”

”Kaspar, me emme ole tavanneet vuoteen.”

”Se ei ole mikään syy! Missä sinun ytimesi on? Missä pidät sitä? Miksi en tunne sinua, vaikka olet lähelläni?”

”Kaspar...”

”Lakkaa hokemasta sitä! Minä olen odottanut sinua. Kestänyt toisen kosketusta vain, koska tiesin, että sinä odottaisit minua, palauttaisit minut jälleen elämään, johon kuulun.”

Minäkin olen odottanut Kasparia. Olen odottanut häntä kaipuu sisälläni niin kivuliaana, että olen miltei kuollut siihen. Mutta minun tapani kaivata on erilainen. Minä kaipaan osittain samaa, mitä Kasparkin. Yhteyttämme, suonissa kiljuvaa verta. Vääristymää, jonka muodostamme yhdessä. Silti sydämeni kaipaa eri asioita. Se tahtoo lämpöä, välitystä, jotakin, josta se on aiemmin jäänyt paitsi. Se muistaa vielä rakkauden kuuman, korventavan tunteen, joka ei kuitenkaan polttanut sitä pois.

”Minäkin olen kaivannut sinua”, sanon, vaikka tiedän sen turhaksi. Kaspar näkee, että olen antanut itseni pois.

”Sinä et ole täällä. En näe ydintäsi. Se pelottaa minua.”

”Sinä pelotat minua.”

Kasparin suu aukeaa ja kulmat kohoavat kuin sanomani järkyttäisi häntä.

”Minä en voi pelottaa sinua. Se olisi sama kuin pelottaisit itse itseäsi.”

En voi estää naurunpyrskähdystä pakenemasta sisältäni.

”Rakkaani, sinulla ei ole aavistustakaan, mitä olen käynyt läpi sinun poissaollessasi.”

”Entä minä sitten? Eikö kaipuullani ole merkitystä?”

”Saavutko luokseni tosissasi vain vaatimaan? Kaiken tämän jälkeen kuvittelin sinun saapuvan tänne kuten aina ennenkin. Hymysuin. Välittävänä.”

En tahdo katsoa peiliin enää koskaan, jos minulle rakkain olento ei enää tunnista minua. Kuinka voisin enää tunnistaa peilistä katsovan naisen yösilmät, jos Kasparkaan ei tiedä, kuka niiden takaa katsoo? Tiedän tehneeni väärän valinnan. Voisin vielä paeta, palata Kasparin luo ja elää lyhyen, mutta kirkkaan loppuelämän peläten sitä alusta loppuun asti.

”Minä otin sodassa rakastajan. Toisen miehen.”

”Se ei ole minun huoleni.”

”Ei olekaan. Se vain todistaa, miten paljon kaipasin kosketuspintaa tähän maailmaan. Miten paljon ikävöin sinua.”

”Ei. Se todistaa vain sen, että sinä pidät ihmisiä lähelläsi saadaksesi heiltä jotakin.”

Kaspar on istuutunut sänkyni reunalle ja painanut pään käsiinsä. Hänen hartiansa eivät vapise, mutta näen, kuinka silmät lasittuvat kuten aina, kun hän joutuu kohtaamaan jotakin epämiellyttävää. Hetkeksi hän vain katoaa.

Kun Kaspar kääntää katseensa minuun, hänen silmänsä kiiltävät kuin niiden takana odottaisi jono kyyneliä.

”Ajatella, miten itsekeskeisiä meistä on tullut. Maailma on miltei hajonnut käsiin ja vampyyrit voivat kuolla sen vuoksi koska tahansa, ja tässä me vain olemme pohtimassa sitä, miksi emme enää olekaan samoja olentoja kuin ne, jotka vielä lomittuivat toisiinsa.” Kaspar tuijottaa käsiään ja nauraa silmät niin tyhjinä, että hetkeksi kuvittelen hänen todella kadottaneen kaiken.

”Tiesitkö, että minä osaan nykyään itkeä? Ja sinä olet vaihtanut huoneen järjestyksen.” Kaspar huokaa, painaa pään alas. ”Niin me vain muutumme.”

Istuudun sängylle pienen välimatkan päähän Kasparista. Hän ei tee elettäkään koskeakseen minuun tai tullakseen lähemmäs.

”Rakastan sinua edelleen enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.”

”Olen sanonut tämän jo, älä pakota minua toistamaan tätä.”

”Lucilla. Oikeasti. Minä en tahdo muuta kuin takaisin luoksesi. Miltei menetin otteeni kaikesta. Kadotan sen pian uudelleen, jos en saa olla vierelläsi.”

Pudistan päätäni hiljaa, kykenemättä katsomaan Kaspariin.

”Me emme olleet kauniita. Olimme vain kaksi vampyyria, jotka löysivät toisistaan kodin kieroumalleen. Olimme sairaita. Satutimme toisiamme. Emme tarvitse toisiamme sillä tavalla, joka tekisi meistä ehjiä.”

Ilme Kasparin kalpeilla kasvoilla on lähempänä surullista kuin koskaan. Hän ei ole mies, joka osaisi surra. Sanoiko hän kykenevänsä itkeä? En osaa kuvitella sitä. Tuntemani, rakastamani Kaspar kävelee tilanteesta toiseen ylpein päin kääntäen muiden katseet kaihoisina. Hänessä on aina jotakin sellaista, jota toiset haluavat. Olen aina ollut ylpeä siitä, että saan olla juuri se, johon Kaspar kohdistaa oman katseensa.

”Minun on pyydettävä sinua poistumaan”, sanon sulkien silmäni. Nousen ylös, ja kun avaan silmäni jälleen, Kaspar on nostanut päänsä ylös. Jos suru koskaan kävikään hänen kasvoillaan, se on nyt kaikonnut.

”Minä olen odottanut sinua ikuisuuden. En aio antaa sinun vain häätää minua luotasi.”

”Ymmärrätkö itsekään, miltä sinä kuulostat?” Äänessäni on halveksuntaa. Olen oppinut nousemaan riittävän ylös voidakseni langettaa sellaisia kirouksia toisten harteille.

Kaspar nousee hitaasti ylös. Jokainen liike on huoliteltu. Kun hän kohottaa kätensä ylös, tiedän, ettei hän kohota sitä silkasta raivosta. Hän ei halua pelkästään satuttaa minua, koska kehtaan olla ylimielinen ja aliarvioida hänet. Hän tahtoo herättää minut. Vaistoni heräävät käden kohotessa. Muutamassa sekunnissa olen tarttunut käteen. Puristan Kasparia niin lujaa, että kynteni uppoavat hänen lihaansa. Tunnen veren valuvan mekkoni hihaa vasten.

Veren haju herättää vanhan hirviön haudastaan. Kukaan muu kuin Kaspar ei saa minua tuntemaan sitä yhtä lujaa. Vaikka kuinka estelisin, en saa tainnutettua tätä osaa itsestäni. Painan Kasparin sänkyä vasten, lukitsen hänen kätensä. Hänen voimansa ovat tallella, sillä hän puristaa jalkansa kehoni ympärille niin lujaa, etten saa kunnolla happea. Pidämme toisiamme kiinni, taannumme tasolle, johon minun ei enää koskaan pitänyt taantua.

Katson Kasparia tämän tummiin silmiin. Hänen huulensa kaartuvat leveään hymyyn paljastaen kasvaneet kulmahampaat, loputtoman janon niiden takana. Naurahdus pakenee Kasparista, hän tietää voittaneensa. Hän näkee jälleen ytimeni. Minä sen sijaan tunnen sen, vaikka sydämeni vastustelee koko painollaan. En voi sille mitään. Kumarrun sitä kohti, tipun syvemmälle. Vien käteni Kasparin kaulukselle, revin yhdellä vedolla paidan auki päästäkseni kaulalle.

Verisuonet erottuvat kalpeasta kaulasta raastavan selkeästi. Katson Kaspariin hetken, hengitän raskaasti, olen täysin aistieni vietävissä, tuskin enää tunnistettavissa. Vereni huuto peittää kaiken alleen, ja Kasparin veri vastaa kaikuna. Hänen silmänsä ymmärtävät. Minä en enää kiellä itseäni, painan hampaani hänen kaulalleen. Ne rikkovat ihon pintakerroksen ja tunnen, miten lämmin veri leviää kehooni. Tunne sisälläni räjähtää. Koko kehoni tärisee sen ehdoilla. Olemme jälleen yhtä, vaikka niin ei pitäisi olla, vaikka tunne minussa on niin suunnaton, että voin hukkua sen laitamille.

Kaspar työntää minut päältään niin lujaa, että tiedän siitä jäävän mustelmia. Hän avaa kaulukseni rikkomatta sitä, riisuu minut punaisesta vain todistaakseen, että tahtoni väri ei merkitse hänelle mitään. Hän saa aina haluamansa. Kasparin painuessa kaulaani vasten ja purressaan tiensä vereni luo tunnen, miten kehoni on ikävöinyt tätä. Se ei ole pysyä paikallaan, se vaatii enemmän kuin kykenee kestämään. Veren tuoksu täyttää kaiken. Maailma on punainen.

Tartun paperinvalkeisiin käsiin, hengitän Kasparia syvälle keuhkoihini, vaivun halun tummaan maailmaan jokaisen sisäänhengityksen myötä. Hänen kosketuksessaan on parantava, itseään ruokkiva voima. Kaunista, polttavaa ja silti kylmää, kiertokulku luodaan uudelleen huulten löytäessä toiset, paetessa kosketuksesta kiusoitellen ja palatessa sitten jälleen kosketuksen kehään. Olen vuoroin todellinen, vuoroin täydellisesti poissa, äärteni ulkopuolella.

Maailma täyttyy ruusuista meidän painautuessa toisiamme vasten, huoneen valojen kadotessa taustallamme kuin teatteriesityksen kohokohdassa. Jos tämä on elämämme kohokohta, toivon sen kestävän ikuisesti, jotta ehdin vaipua syvemmälle tunteeseeni. Vain siten minun ei tarvitse enää koskaan kohdata jälkikäteen pelkoani. Kasparin punaisessa maailmassa minun ei tarvitse miettiä, rikkoutuuko ytimeni tai hajoaako mieleni peili palasiksi yrittäessään muodostaa täydellistä kuvaa, jota kukaan muu ei näkisi yhtä selkeänä. Hänen maailmassaan sävyt ovat punaisen eri sävyjä, taittavat joskus ruskeasta mustaan. Kynttilät loistavat taustalla, kaikki on epätodellista, jokainen kosketus tuntuu uudelta terälehdeltä iholla, jokainen suudelma maistuu vapautukselta todellisuuden kylmästä kahleesta.

Hengitän, elän, koostun tuhansista lomittaisista tunteista, jotka Kaspar maalaa väreillään. Kauneus tiivistyy sielun hiljaisiin huutoihin, kadotan itseni syvänpunaisiin käytäviin. Vain sellainen katoaminen voi tuntua täydelliseltä, vain sellainen katoaminen voi olla löytämistä. Livun tunteen mukana kauemmas, löydän todellisen muotoni. Käyn niin lähellä totaalista unohdusta, että siihen voisi kuolla.

* * *

Lumi ei ole lakannut satamasta ulkona. Yötaivas on lähempänä mustaa kuin yhtäkään tuntemaani sinistä. Kasparin hengitys huuruaa yötä vasten. Hänen olemuksensa on rauhallisempi kuin hänen saapuessaan. En myöskään erota enää hiventäkään anelusta tai surusta. Kaiut ovat poissa. Kaspar on suuri kakofonia. Hänen ei kuulu olla mitään muuta.

Minä olen sekoitus katumusta ja väsymystä. Pelko ei ole noussut pintaan vielä. Annoin itseni muistaa, miten paljon rakastan olla lähellä toista. Miten paljon olenkaan valmis sotkemaan vain päästäkseni paikkaan, joka ei ole minulle hyväksi.

Kaspar kurottuu suutelemaan kättäni hyvästiksi. Hymyilen, sillä kohtelias ele lämmittää hanskatonta kättäni. En taaskaan ole sallinut itseni pukeutua asianmukaisesti. Ansaitsen tuntea kylmän kaikkialla siellä, mihin halu on hajonnut punaisiksi räjähdyksiksi.

”Minun on parempi palata kotiini täksi yöksi. Palvelusneitosi on yhä hereillä ja hän tahtoo varmasti puhua sinulle.”

”Laviniako hereillä? Hän on luultavasti jo siirtynyt kotiinsa.”

”Olet kenties jo tottunut hänen liikehdintäänsä, mutta minä erotan hänen hennot askeleensa kartanossa.”

”Et sinä Lavinian vuoksi lähde.”

”En lähdekään. Minä menen, koska tarvitsen aikaa toipua saamastani vastaanotosta.”

”Sinä viettelit minut taas. Sinun sietäisi olla tyytyväinen.” Mielihyvä kuuluu yhä äänessäni, joten sen syyllistävä taustakaiku saattaa jäädä Kasparilta kuulematta.

Kaspar vetäytyy kohti porttia hymy kareillen kasvoillaan.

”En minä sinua vietellyt, minä herätin sinut. Älä enää koskaan nukahda.”

Hän kääntyy kannoillaan ja astelee ulos portista, jonka osaa yhä avata aivan yhtä vaivattomasti kuin vuosi sitten. Jään katsomaan hänen loittonevaa selkäänsä tietäen, etten kykene koskaan päästämään irti. Vaikka hopeinen rengas sitoisi minut toiseen mieheen, en viettäisi tämän kanssa ikuisuutta. Voin paeta itseäni Levainen elämän verran, mutta kun tämän aika tulee uinua mustassa mullassa, tiedän, kenen luo vereni minut vie. Se ei koskaan lakkaa huutamasta hänen nimeään.