Verivalhe: luku 23

Luku 23: Katkeransuloinen (Kaspar, joulukuu 1940)

En tiedä, että vuosi on vierinyt loppuunsa ennen kuin kuulen uutiset. En ole voinut astella ulos vanhasta teatterirakennuksesta, olen astellut sen kaikki huoneet läpi ja nauttinut vankilani verentuoksusta kykenemättä irrottautua siitä. Kun uutiset vihdoin tuodaan Lumieré de Luneen, reaktiot ovat hyvin erilaisia. Kostya ei liikauta ripseäänkään, mutta hänen toinen suupielensä nykii aivan kuin hän tahtoisi hymyillä. Rosencranzilainen rouva purskahtaa itkuun. Hänen aviomiehensä halaa häntä. Antonio näkee minut salin toiselta puolelta, hän on kuullut uutiset Noirelta. Heistä kumpikin katsoo suoraan minuun, Noire silmät kyynelissä, Antonio leveästi hymyillen. En ole koskaan nähnyt kyyneliä Noiren silmissä. En osaa kertoa, ovatko ne syntyneet onnesta vai pelosta.

”Me olemme vapaita”, Antonio lausuu juostessaan salin halki luokseni. Hänen koko kehonsa tuntuu pakahtuvan tunteeseen. Hän ei pysy ruumiinsa rajoissa, pirskahtelee ulos saumoistaan. Kun astun lähemmäs häntä viedäkseni kätensä hänen ympärilleen, hän alkaa itkeä.

”Me olemme vapaita lähtemään, Kaspar, me…” Ääni hukkuu kyynelvirtaan. Antonio painautuu rintaani vasten ja antaa itkun tulla hillittöminä aaltoina ulos. Ensimmäistä kertaa tavoitan tunteen, joka hänessä juoksee. Tällä kertaa se on pelkästään puhdistava. Antonio on helpottunut.

”Sota on ohi”, kuiskaan Antonion vaaleisiin hiuksiin. Vapaita meistä ei tule koskaan, mutta sodasta irtautuminen tekee minusta elävämmän kuin koskaan. Saatan jo nyt tuntea, kuinka mullan tuoksu päästää minusta. Sade pesee minut puhtaaksi aiheuttamieni turhien kuolemien liasta. Antonio ei sano hetkeen mitään. Hän vain vapisee minua vasten, enkä henno päästää irti, vaikka huone on täynnä uteliaita katseita. Yksikään silmäpari ei kuitenkaan näe lävitsemme. Jokainen on liian keskittynyt siihen, mitä sodan loppuminen kullekin merkitsee.

Antonio ei huomaa Noiren ja Kostyan liittyvän hiljaa seuraamme. Kaksi paria kalvakansinisiä silmiä katsoo meihin tuikkien kumpikin omalla tavallaan. Heidän sukulaisuutensa huutaa jälleen itseään julki. Kun Antonio havahtuu heidän läsnäoloonsa, hän päästää irti minusta ja heittäytyy lohduton ilme kasvoillaan Kostyan käsivarsille. Ensimmäistä kertaa näen heidän koskettavan toisiaan kuin he tarvitsisivat toisiaan elääkseen, pysyäkseen kokonaisina. Juuri niin sen täytyy heidän välillään olla. He hengittävät toisistaan, rutistavat toisiaan niin lujaa, että tiedän jääväni toiseksi. Se ei haittaa. Niin minun tässä leikissä kuuluukin.

”Saksa on kärsinyt liian mittavia tappioita voidakseen jatkaa sotaa. Rauhanneuvottelut ovat päättyneet”, Noire lausuu hivuttautuessaan lähemmäksi minua. Etäännymme kahdesta nuoresta vampyyrista, jotka ovat lähempänä veljeyttä kuin monet verellä toisiinsa sidotut veljet koskaan.

”Mitä Rosencranzille nyt käy?”

”Rosencranz pysyy yhä vartioituna. Puhtautta ei tule sotkea. Me vampyyrit joudumme nyt entistä suuremman uhan alle.” Noire madaltaa äänenvoimakkuuttaan, tarttuu minua kauluspaitani hihasta ja kurottaa kuiskaamaan korvaani: ”Meitä on nyt laillista vangita ja tappaa. En tahtoisi heidän vielä tietävän.” Noire nyökkää pienesti Kostyaan ja Antonioon päin.

”Et voi salata sitä heiltä. Ihan heidän henkiensäkin tähden.”

”Minä tiedän kyllä.”

En ole koskaan kuullut Noiren äänessä samaa surumielisyyttä. Kenties aiemmat kyyneleet kihosivat pelkästä katkeransuloisuudesta. Me olemme saaneet vapautemme näennäisesti takaisin, sodan raskas viitta on vedetty yltämme. Mutta siitä hyötyvät pohjimmiltaan vain ihmiset. Me olemme nyt kaikkien silmissä petoja, jotka saivat ihmiset miltei tuhoamaan toisensa.

”Jätetään heidät hetkeksi kaksin. Meidän täytyy puhua”, kuiskaan Noirelle ja lähden kävelemään kohti hänen tilojaan. Jokaisella askeleella tulen epämukavan tietoiseksi siitä, että kävelen hämäriä käytäviä viimeisiä kertoja. Pian jätän taakseni Lumieré de Lunen ja sodan. Tulen kantamaan niiden jälkiä ikuisesti mukanani.

Sallin Noiren astella huoneeseensa ensimmäisenä. Yksikään tämän vuosikymmenen mies ei astelisi naisen – varsinkaan korkeassa asemassa olevan naisen – huoneeseen ennen tätä. Minä kunnioitan Noirea. Rakastan hopeaa hänen hiuksissaan, ymmärrystä hänen katseessaan. Noire on turvallista pitää lähellä. Kun lähdemme eri teille, luotan, että kaikki tänne jättämäni pysyy Noiren sinetöityjen huulten takana.

”Siitä on annettu julkinen tiedote. Vampyyriksi todistettujn henkilöiden tappaminen ei ole enää laitonta. Ihmiset ovat vihdoin päättäneet antaa periksi maalailemilleen mielikuville. He ovat unohtaneet, että me olemme pohjimmiltamme kuten hekin.”

”Kuinka joku todistetaan vampyyriksi? Tämä vain tarjoaa ihmisille mahdollisuuden tappaa kenet tahansa.”

”Onhan keskitysleirejäkin ollut tähänkin asti piilossa silmiltä. Ei ketään kiinnosta, onko vampyyriksi epäilty todella rutonkantaja, jos tämä mielletään silti uhaksi.”

Noire huokaisee syvään. Hän tietää minun olevan oikeassa. Hän on sulkenut oven. Peilipöydän valot langettavat huoneen ainoat varjot. Kun Noire kävelee lähemmäs, näen hänen katseestaan, millä tavalla hän tahtoo keskustella kanssani. Hän kietoo kätensä kaulalleni. Ele on oudon epäromanttinen, aivan kuin siitä puuttuisi kaikki tunne ja hän tekisi sen vain velvollisuudesta. Tiedän Noiren olevan vaikeassa paikassa. Hän ei ole sellainen nainen, joka hakisi lohtua miehen sylistä. Silti hän painaa huulensa omilleni, kuljettaa sormiaan pitkin suortuviani.

Kun Noire päästää irti, avaan silmäni ja katson häntä suoraan silmiin. Noire on kaunis. Tässä ei kuitenkaan ole kyse siitä, mitä näemme toisissamme. Ihmissuhteemme pohjautuu toisenlaisille säännöille. Katsoessani Noirea silmiin voin kuvitella hänet Neuvostoliittoon miehensä jalkojen juureen. Pystyn näkemään, kuinka hänen ylpeytensä syntyy iskujen voimakkuuden lisääntyessä ja nöyryytyksen kasvaessa. Sellaisiin oloihin joko kuolee tai päättää syntyä uudelleen. Noire on mukautuja. Hän kehitti Lumieré de Lunenkin uudenlaisen kärsimyksensä keskeltä.

”Aiotko sinä pitää tämän paikan pystyssä nyt, kun uhka on entistä suurempi?” kysyn Noiren astuessa jälleen kauemmas.

”Minä en tiedä.” Noire pudistaa hopeanharmaata päätään. ”Sehän minua pelottaakin. Olen elänyt pitkään siten, etten tiedä asioiden kulusta, mutta tämä on erilaista. Tämä vaikuttaa niin moneen muuhunkin.”

”Tietenkin sinä jatkat Lumieré de Lunen kanssa. Sinulla on keinoja piilottaa täältä kaikki vampyyriuteen viittaava.”

”Minä olen myös äiti.”

Taas se tulee. Kylmä tunne suonissani. Noiren ehdoton rakkaus lastaan kohtaan on jotakin, joka saa kylmyyden juoksemaan elohopean lailla sisälläni. En tule tavoittamaan sitä – en lapsen enkä vanhemman näkökulmasta. Sellaisten tuntemusten kohdalla on minussa ammottava reikä, joka on suurentunut vuosien varrella. Kateuden tunnistan edelleen, mutta joskus pysähdyn miettimään, kuinka voin tuntea sitä edelleen, vaikka olen sodan aikana tyhjentynyt lähes kaikesta muusta.

”Minä en voi antaa lapsieni turvallisuuden vaarantua.”

”Sinulla on vain yksi lapsi.”

”Antonio on yhtä lailla poikani.” Noiren tapa ilmaista kantansa on järkkymätön. Mikään sanomani ei saisi hänen sanojaan kumottua.

”Silti sinä olet tällaisessa suhteessa minun kanssani.” Noiren täytyy tietää tarkalleen, miten paljon Antonioon sattuisi, jos hän saisi tietää Noiren jakaneen vuoteen kanssani. Hänen oma, rakas äitinsä.

Ensimmäistä kertaa koskaan Noire antaa minun nähdä, että olen satuttanut häntä. Hänen loukattu ylpeytensä säteilee pään laskevasta kulmasta ja silmien kiillosta. On erikoisen lohdullista tietää, mihin iskeä, jos koskaan tulee tarve murskata Noire. Olen tyytynyt kohtalooni hänen ihollaan. Minun ei tarvitse tuhota häntä, koska hän viihtyy vierelläni.

”Minä”, Noire sanoo huokaisten syvään, ”olen pohjimmiltani vain ihminen. Olen tietoinen tekemistäni valinnoista.”

”Ymmärrän sen.” Hymyilen. En astu lähemmäs.

”Olen anonut sinua olemaan hyvä Antoniolle. Tiedän kyllä, kuinka hän reagoisi, jos saisi tietää, mihin olen itse päätynyt kanssasi. Me vain...” Noiren ääni murtuu. En ole koskaan aiemmin kuullut sen murtuvan samalla tavalla. ”Me vain teemme joskus valintoja puhtaasti itseämme varten. Siinä kaikki.”

Tiedän sen. Noire on rehellinen edessäni, vaikken ole itse ojentanut hänelle kaikkea sitä, johon hän janoaa vastauksia. Silti hän pysyy rinnallani. Tiedän hyvästien sattuvan aidosti. Vaikka Noire tietää jo nyt liikaa minusta, hän on ainoa, joka on koko sodan aikana ymmärtänyt minua edes hivenen samalla syvyydellä kuin Lucilla. Joskus huomaan pelkääväni Noiren katsetta. Hän todella ymmärtää. Joinakin hetkinä se on täysin sietämätöntä. Nyt yliote on kuitenkin minun. Noire ei suostu koskettamaan minua, kun keskustelemme. Hän pitää oman etäisyytensä kuin arvokas hallitsija.

”Sinä tuskin aiot pysyä Antonion luona palattuasi kotiin?” Noiren virallinen, vakaa äänensävy on palannut.

”En.” En voisi kahlita itseäni kehenkään Antonion kaltaiseen. Hän ei kuulu minulle. Jo se, etten saanut hänen satuttamisestaan mitään, kertoo, ettei hänen tule seistä vierelläni.

”Aiotko sinä kertoa siitä hänelle?” Tässä vaiheessa Noire ei voi enää kieltää minua särkemästä Antoniota. Hän on itse osallinen.

”Hän tietää sen jo.”

Noire nyökkää hiljaa. Ei ole enää sanoja, joilla estää Antoniota eksymästä itseensä. Minä olen jo tehnyt valintani.

”Sinä sitten nautit salailusta. En ole vieläkään saanut tietää, miksi kaltaisesi vaivautui esittämään ihmistä niin pitkään.”

Olen aikeissa avata suuni, kun Noire nostaa kätensä ylös.

”Älä. Tässä vaiheessa en enää halua tietää.”

”Totta puhuakseni en itsekään aivan tiedä.”

Noire näyttää aidosti yllättyneeltä. Hän on yliarvioinut minut.

”Minähän kerroin jo aiemmin – sota sai aistini sekaisin. En enää löytänyt itseäni. Oli helpompaa mennä, minne virta vei. Se virtasi liian lujaa, jotta olisin voinut pysähtyä katsomaan kuvajaistani siitä.”

Noiren huulilta pääsee kevyt naurahdus hänen tullessaan jälleen lähemmäs.

”Sinä todella haluat puhua arvoituksin. Ymmärrän kyllä, sota sai meidät kaikki kadottamaan osan omaksumistamme merkityksistä.”

”Kadotin niistä jokaisen.” Yhtä lukuun ottamatta. Ytimeni on yhä tallessa. Se vain uinui aikansa, odotti jotakuta nostamaan itsensä pintaan. Nyt se on hereillä.

”Sinulle ei liene helppoa palata kotiisi, missä se onkin. Minua huvittaa ajatella, etten tiedä sinusta oikeastaan mitään, vaikka olen antanut kehoni sinulle.”

”Sinä et haluaisikaan tietää, ethän?”

”En enempää kuin voin itse päätellä. Et ole ihminen, jonka olettaisi avautuvan itsestään. En haluaisikaan sinun olevan sellainen.”

Olen tyytyväinen valintaani päästää Lumieré de Lunen johtotähti lähelleni. Vaikka tiedän tämän naisen nimen, hän säilyttää arvovaltansa paikassa, joka kuuluu hänelle. En koskaan tahdo nähdä kuunvalon sammuvan. Se kuuluu hänen luokseen.

”Minun on tunnustettava sinulle jotakin”, sanon hiljaa. ”Täällä kokemani asiat ovat olleet minulle erittäin vahvoja. En yleensä koe mitään sellaista, mitä olen täällä saanut kokea.”

”On ilahduttavaa kuulla, että olen voinut tarjota sinulle jotakin tämän katon alla.” Noiren puhetapa paljastaa, että hän tietää jo, etten ole tulossa takaisin kerran lähdettyäni.

”Tämä on kenties tapani sanoa kiitos. Me tuskin tapaamme sen jälkeen, kun lähden täältä ja palaan kotiini.”

Noire nyökkää. Hän tietää jo. Joskus huomaan kadehtivani myös hänen uskomatonta päättelykykyään. En ole ihmisten lukijana lainkaan häntä parempi. Olen vain kokeneempi valehtelija ja kulkenut maailmassa huomattavasti Noirea pitempään.

”Haluan sinun tietävän, että se, mitä olet täällä rakentanut, on elintärkeää. En soisi sinun luopuvan siitä vain siksi, että ihmiset yrittävät entistä ahkerammin saada meidät hengiltä.”

”Minä yritän parhaani, Kaspar. Lupaan sen sinulle ja itselleni.” Noiren kasvoilla käväisee jälleen haavoittuvaisuutta lähentelevä ilme. ”Sinun tulee kuitenkin muistaa, että loppujen lopuksi olen vain nainen, joka on paennut miestään Rosencranziin asti. Mitä tahansa voi käydä. Minä olen kuolematon, mutta en ikuinen. Sydämeltäni vain nainen, joka oppi ylpeäksi, jotta ei kuolisi pelkoonsa.”

Haavoittuvaisuus Noiren sanoissa on minulle suurin mahdollisin kunnianosoitus. Kosketan häntä vielä kerran kuten rakastajan kuuluu, vien hänet lähelleni ja suutelen häntä varoittamatta. Otan hänet suoraan läheisyyteeni. Ajattelen hänen nimeään – Natalya – kuljettaessani käsiäni hopeahiuksilla. Miten joku onkaan voinut pelätä niin paljon, että hiukset ovat harmaantuneet hänen ikäisenään? Kun ajattelen häntä pelokkaana, satutettuna, tunnen hetken ajan miltei omistavani hänet. Minulla on kaikki, mikä tekee hänestä haavoittuvaisen. Vallantunne humisee korvissa, kun suudelma syvenee.

Minä olen se, joka irrottautuu suudelmasta ensimmäisenä. Päästän irti hiuksista, sirosta ja ylevästä kehosta. Vallantunne on poissa. Minä en omista tätä naista eikä hän minua. Olemme vain päättäneet jakaa toisemme ja ymmärryksemme hetkeksi. Kun katson häntä, hän seisoo jälleen kuunvaloon kiedottuna edessäni suu raollaan ja silmät tuikkien kuin nuorella tytöllä. Hän on jälleen Noire. Ei Natalya, nainen, joka pelkäsi. Minä en tunne Natalyaa.

Tahtoisin kiittää Noirea muustakin kuin siitä, että hän on antanut minun yöpyä kattonsa alla näinkin pitkään. Silloinkin, kun oletuksena oli, että olen ihminen. Vaikka Antonio on se, joka minut Lumieré de Luneen toi ja Lucilla se, joka siitä minulle kertoi, Noire on saanut minut kokemaan jotakin ennenkuulumatonta. En tunne yhteenkuuluvuutta lähes ihmismäisten vampyyrien kanssa, jotka täällä öisin illastavat. Silti tunnistan turvan ja läheisyyden, jota he saavat toisistaan. Minun maailmassani vampyyreille ei ole koskaan ojennettu auttavaa kättä. Edes toiset vampyyrit eivät ole tehneet niin. Tämä on ollut ensimmäinen paikka, jossa olemassaolomme on lähestulkoon tavallista. Ymmärrys muokkaa ajatusmaailmaa.

”Me emme voi lähteä vielä useampaan yöhön. Minä ja Antonio varsinkaan. Odotan uutisia suoraan sinulta.”

”Tulet saamaan niitä heti, kun niitä tulee.”

”Sinä varmasti ymmärrät, että nämä ovat eräänlaiset hyvästit.”

”Kukaan ei koske toista noin ilman aikomusta hyvästellä.”

Hymyilen. Noire yllättää minut älykkyydellään loppuun saakka. Teen hänen edessään lähestulkoon suurieleisen kumarruksen. Hän ansaitsee sen. Noire nyökkää vastaeleeksi ja pitää kasvonsa peruslukemilla.

”Kiitos kaikesta, lady Noire. Minä en unohda.”

Poistun huoneesta Noiren ohjaamana. Palaan käytävää pitkin saliin. Käytävän valot räpsivät. Nekin ovat lopussaan. Yksi aikakausi lähenee vääjäämätöntä päätepistettään, tunnen sen kaikkialla ruumiissani. Veri suonissani juoksee kuumana ja huutaa, kuinka paljon se haluaa kotiin. Hillitsen sitä ajattelemalla, että tavallaan olen jo kotona. Täällä ei ole puutarhaani eikä verisisareni punaruskeita suortuvia, mutta ytimeni on palannut luokseni. Silloin voin kuulua minne tahansa.

Silti on lohdullista tietää, ettei maailma tuhonnut itseään niin pahasti, ettei minulla olisi enää kotia. On yhä talo, johon voin palata, jossa voin elämää, jonka jätin sodan tieltä taakseni. Jokainen tarvitsee edes harhakuvan kodista. Olen jo ehtinyt unohtaa, miten ikävää on vaeltaa samanlaisesta arkipäivästä toiseen ja kitkeä rikkaruohot säännöllisesti. Sellaiset asiat tavallisesta elämästä pääsevät unohtumaan, kun nielee multaa ja miltei kuuroutuu aseiden lauluun. Sen kaiken jälkeen oppii ikävöimään kotia sellaisena, kun sen muistaa.

Astun salin valoon. Antonio ja Kostya ovat yhä lähekkäin, keskustelevat kiivaasti. Kaikki täällä tuntuu jo nähdyltä, mutta ei tavalla, joka tylsistyttäisi minua. Ainoastaan tavalla, joka kertoo minulle, että jätän kaiken pian palatakseni kotiin, paikkaan, jota minulla on aidosti ikävä.