Luku 28: Tyhjä (Kaspar, helmikuu
1941)
Olen nähnyt paljon erilaisia
virallisia, siististi pukeutuneita miehiä, jotka saapuvat paikkoihin
osoittaakseen olevansa tärkeämpiä ja osaavampia. Kun sellaisia
kävelee talossani ja kantaa Antonion ruumiin paareilla pois, en voi
muuta kuin seurata tilannetta ja miettiä, miten paljon ihmisiä
kuolee päivittäin. He tippuvat taivaastaan ja lakkaavat olemasta
niin naurettavan helposti. Antonio oli kuolematon. Hän olisi elänyt
oman pienen ikuisuutensa, ellen olisi riistänyt sitä häneltä.
Kuolemattoman olennon tappaminen ei ole lainkaan sen vaikeampaa kuin
kuolevaisenkaan.
Minulta luonnollisestikin kysellään
tapahtumista. Olen pysynyt rauhallisena aina siitä lähtien, kun
soitin poliisit paikalle siitä syystä, että ystäväni kaatui
portaissa enkä usko hänen enää hengittävän. Alusta asti olen
selostanut tapahtumia verkkaisesti ja yksityiskohtaisesti. Enemmän
kuten rauhallinen ja määrätietoinen ihminen kuin sellainen, joka
olisi juuri tappanut toisen ja pysyisi rauhallisena vain sen vuoksi,
että oli itse syy tapahtuneeseen. En näe olevani syyllinen, vaikka
riistin Antonion hengen. Minuun ei jää tyhjää aukkoa siitä, että
olen tappanut toisen käytännössä turhaan. Sodassa aseeseen
tarttuminen oli täysin eri asia. Silloin en ollut raivoissani. Nyt
olin, eikä raivoni jälkeen ole olemassa tunnetta, joka tuntuisi
varsinaisesti miltään raivon poistuttua.
Kerron Antonion olleen tuttavani
sodassa ja palanneen luokseni hetken mielijohteesta. En joudu
valehtelemaan mistään muusta kuin käsistäni, jotka päästivät
irti. Sormenjälkiä ei oteta, jos ei herää epäilyä kuolinsyystä.
Vaikka otettaisiinkin, tässä maailmassa ei ole ketään, joka saisi
minua vangittua. Voin ottaa vastuun kaikesta tekemästäni. Se ei
tuottaisi minulle mitään ongelmaa, mutta tässä vaiheessa minä
haluan vain päästä mahdollisimman helpolla. Antonio on tuottanut
minulle jo riittämiin päänvaivaa. En tahdo enää vaivata itseäni
hänen kuolemallansakin.
Tapahtumapaikkaa tutkitaan vielä
pitkälle yöhön. Antonion ruumis on viety pois ja tieto
tapahtuneesta on välitetty hänen lähiomaisilleen.
”Tarvitsemme teidän tietonne kaiken
varalle”, konstaapeli sanoo minulle kohottaen katseensa kohdasta,
johon Antonion ruumis iskeytyi.
”Kaspar Josef Rodriguez, syntynyt
1912”, luettelen automaattisesti.
”Kauanko olette asuneet tässä
talossa?”
Sota on hämärtänyt käsitykseni
ajasta. Ikuisena olentona en muutenkaan ole koskaan rehellinen
ainoastakaan numerosta elämässäni. Olen esiintynyt
kaksikymmentäseitsemänvuotiaana sodan alkaessa. Se tarkoittaa, että
olen elänyt nyt Rosencranzissa miltei neljä vuotta. Ajatus ei tahdo
mahtua mihinkään osaan päästäni.
”Tämä on neljäs vuoteni
Rosencranzissa”, vastaan, koska se ei sisällä ainuttakaan
valhetta. Konstaapeli nyökkää ja kuittaa asian käsitellyksi.
Virkavallan miehet keskustelevat keskenään, osa heistä kääntyy
aina välillä katsomaan minua. Seison eteisessä pitäen kasvoni
peruslukemilla. Minulla ei ole mitään pelättävää.
Lopulta miehet siirtyvät ulko-ovelle
ja ilmoittavat minulle ottavansa yhteyttä, jos tapaukseen oletetaan
liittyvän jotakin epäilyttävää. Tiedän jo etukäteen, ettei
ketään kiinnosta näin pian sodan jälkeen yhden rikkaan pojan
kuolema. Niin se vain on.
Ovella konstaapeli tarttuu minua
olkapäästä ja vetää lähemmäs kuistakseen minulle jotain muiden
miesten mentyä.
”Aika erikoista, että täysin
selvin päin iltaa kanssanne viettänyt nuori mies vain kompastui
portaissa itsestään.”
”Niin minustakin. Antonio oli aina
huolimaton, mutta ei erityisen kömpelö.”
”Te varmasti ymmärrätte, miltä
tilanne näyttää teidän kannaltanne.”
”Onneksi sormenjälkien tutkiminen
ei ole vielä kovin kehittynyttä, vai mitä?” sanon hymyillen
konstaapelille leveästi. Mies ei tee elettäkään viedäkseen minua
mukanaan.
”Niin, onneksi”, hän sanoo yhtyen
hymyyni. ”Pitäkäähän huolta itsestänne, herra Rodriguez. Nämä
ovat vaikeita aikoja.”
Ovi kolahtaa kiinni ja jättää
hiljaisuuden kaikumaan seinien nurkkiin. Olen jäänyt yksin itseni
kanssa. Tiedän varmaksi, ettei ketään kiinnosta syytellä minua
Antonion kuolemasta siitäkin huolimatta, että Antonion äidillä on
paljon rahaa. Raha puhuu vahvaa kieltä, mutta sellaista kieltä ei
olekaan, joka huutaisi kovempaa kuin sodan kieli. Kaikki muu on sen
jälkeen täysin turhaa.
Poliisit nauravat mukanani. Ajatus on
kerrassaan väärä. Jos oikeasti selviän Antonion hengen
riistämisestä täysin seurauksitta, todistan itselleni, miten
pahasti yhteiskunta on ehtinyt mädättyä sodan siiven alla. Millään
ei ole enää mitään merkitystä. Rosencranz on selvinnyt rutosta,
muut maat eivät. Mitä merkitystä on yhdellä kuolemalla sellaisen
siunauksen rinnalla?
Kahden tunnin päästä olen soittanut
Lucillalle ja lähtenyt yöhön tapaamaan häntä. Yö on siirtynyt
pienimmille tunneilleen, joilla aika tuntuu hataralta käsitteeltä
ja todellisuus maallisuudesta irrottautuneelta. Kuten poliiseillekin,
soitin Lucillallekin vain lyhyen puhelun. Minä tarvitsen sinua.
Sinun on tultava. Lucilla tuntui vastustelevan ajatusta saapua
luokseni, joten sanoin, että ilmestyn hänen ikkunansa alle. En
kykene olemaan yksin siinä hiljaisuudessa, johon olen itseni
syössyt.
Lucilla saapuu minua vastaan valkeassa
yöasussaan. Yötä ja Lucillan kalpeaa ihoa vasten se saa hänet
näyttämään epätodelliselta, jo kuolleelta aaveelta, joka yhä
leijailee tähtien alla riivaamassa minua. Monesti minusta tuntuu,
että Lucilla on vain aivojeni luoma harha, etäinen samaistumisen
kohde, jonka tahdon pitää mahdollisimman lähellä itseäni.
”Kaspar, mitä tämä on?”
”Minä tapoin Antonion. Sen pojan,
jonka otin korvikkeeksesi.”
”Mitä?”
”En voinut sanoa sitä puhelimessa.”
”Kaspar, mitä… Mitä?”
Lucillan ilme pyyhkii varmuuteni pois.
Kauhu hennoilla piirteillä on niin aitoa, että se miltei tekee
pahaa. Lucilla ei koskaan saa pelätä minua. Minä teen tämän
kaiken hänen vuokseen. Astun sisälle, kävelen hänen ohitseen
odottamatta, että hän päästää minut omin avuin sisälle. Minä
olen tämän yön aikana syöksynyt itseni läpi, en enää kysy
lupaa.
Lucilla sulkee ulko-oven ja juoksee
perääni, pysäyttää minut käytävässä ottamalla kiinni
molemmista ranteistani aivan kuten minäkin olin tarttunut Antonion
kapeisiin ranteisiin ennen kuin päästin hänet putoamaan.
”Sinä et astu tähän taloon, ennen
kuin kerrot, mitä olet tehnyt.”
”Minähän kerroin jo. Antonio
saapui luokseni vaatimaan minua itselleen, ja minä –”
”Mitä helvettiä, Kaspar? Mitä
helvettiä?” Lucillan raivo on kaunista. Se terävöittää
hänen silmänsä, tekee hänestä eläimellisen.
”Minulle ei jäänyt muuta
vaihtoehtoa. Hän kertoi rakastavansa minua.” En kykene kertomaan
kaikesta siitä, mitä koin Antonion tiputtaessa epätoivotut sanat
suustaan.
Lucilla painaa katseensa alas kuin
loukattuna. Hän vie käden otsalleen kuin häpeäisi minua tai olisi
niin surullinen, ettei kestäisi ajatusta minuun katsomisesta. Raivo
väistyy jonkin toisen, paljon inhimillisemmän tunteen edestä ja
minusta tuntuu, että menetän hänet jälleen.
”Mistä lähtien sinä olet ollut
sellainen, joka ennemmin tappaa toisen kuin neuvottelee tämän
kanssa tilanteesta?”
”Milloin minä olen osannut
neuvotella yhtään mistään?”
”Sinä olet loistava puhuja.”
”Mutta en tilanteessa, jossa minua
vaaditaan tuntemaan jotakin, jota en tunne.”
”Koska sinä et tunne mitään.”
Sanat tuntuvat Lucillan suusta
kuultuina samalta kuin ne porautuisivat ihon päällimmäisten
kerrosten läpi, uppoaisivat lihaan ja kirjoittaisivat itsensä
ytimeeni. Ne jättävät vereni huomiotta, työntyvät suoraan sinne,
mistä niitä ei voi enää pyyhkiä pois.
Lucilla ei saa olla se, joka uskoo,
etten minä tunne mitään. Saan itse kuvitella mitä tahansa
katsoessani peilikuvaa syvälle silmiin, mutta Lucillan pitää elää
siitä, että rakastan häntä. Meissä virtaa toistemme veri. Hän
tietää, että olen täysin hänen käsissään ja hän minun.
”Älä edes yritä kieltää sitä”,
Lucilla sanoo hiljempaa kuin aiemmin. ”Me molemmat tiedämme, että
et ole koskaan osannut rakastaa.”
”Kuinka sinä saatat tehdä minulle
näin kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet yhdessä?”
Aikoihin Lucilla ei ole saanut vertani polttamaan tällä tavalla.
Raivo on juuri ehtinyt väistyä Antonion liekin sammuessa, mutta
Lucilla kykenee herättämään sen eloon.
”Minä en enää kykene tähän. En
ollenkaan”, Lucilla sanoo itkua äänessään. Minun tuntemani
Lucilla ei itke helposta. Hänen kyyneleensä ovat kuin myrkkyä.
”Yhä uudelleen ja uudelleen tulen
häätämään sinut pois luotani. Ja palaamaan aivan yhtä
nopeasti.”
”Meidän kuuluu olla yhdessä,
Lucilla, siksi sinä toimit niin.”
Lucilla pudistaa päätään
kasvoillaan sellainen ilme kuin häneen sattuisi fyysisesti käydä
tätä keskustelua.
”Oletko ajatellut hetkeäkään,
että en ehkä enää kykene elämään tällä tavalla? Sinä vain
ilmestyt luokseni ilmoittamaan, että olet tappanut ihmisen. Ei
kukaan kestä tällaista.”
”Minä tapoin hänet, koska hän oli
merkityksetön eikä olisi koskaan jättänyt minua rauhaan!”
”Sinä itse valitsit hänet! Sinun
olisi pitänyt tietää, mitä sellainen tarkoittaa!”
”Minä otin hänet vierelleni, koska
minä kaipasin sinua!”
Lucilla kieltäytyy katsomasta minua
silmiin. Hän ei vaikuta pelokkaalta, ainoastaan pettyneeltä. Se
tuntuu sisälläni vielä pahemmalta kuin pelko. Väärältä.
Lucillalla ei ole mitään oikeutta pettyä minuun. Hän ei saa
ajatella minua sellaisena olentona, jota voi katsoa ylempää, johon
voi pettyä. Me olemme tasavertaisia.
”Sinun pitää ehdottomasti nyt
poistua.”
Astun lähemmäs, vien käteni
Lucillan harteille ja puristan juuri niin lujaa, ettei hän pääse
rimpuilemaan irti.
”Minä en halunnut suhteeni
Antonioon päättyvän tällä tavalla. Uskotko minua?”
Ensimmäistä kertaa koskaan Lucilla
katsoo minuun kuin ei tuntisi minua lainkaan.
”En enää tiedä, mitä uskoa.”
”Sanoin Antoniolle, etten halua
suhteeltamme mitään suurempaa. Hän rakastui minuun silti. Inhosin
satuttaa häntä, Lucilla, sinun täytyy uskoa minua.”
Sanani kuulostavat pelkältä korvissa
helisevältä anelulta. En ole sellainen mies, joka anelisi. Eikä
Lucilla ole sellainen nainen, joka vaatisi minua menemään näin
kauas itsestäni. Lucilla on aina ymmärtänyt. Hän katsoo minua
ajatellen samaa, hän tietää, miksi toimin niin kuin toimin. Ennen
sotaa hän ei olisi ihmetellyt, miksi annoin raivoni kasvaa niin
suureksi, että se riisti toisen hengen. Hän olisi tiennyt, miltä
sellainen tuntuu kehossa. Lucilla on aina tiennyt, miltä tuntuu, kun
veri huutaa raivosta, joka vaatii päästä ulos. Silloin on vain
tehtävä kuten se käskee.
Lucilla ei kuitenkaan palauta
ymmärrystä yösilmiinsä. Hän pysyy järkyttyneenä ja pettyneenä
eikä edes jännitä kehoaan, vaikka puristan häntä lujaa. Päästän
irti. Lucilla on ulottumattomissani. Tätäkö hän tarkoitti sillä,
ettei enää jaksa? Onko hän kääntynyt itseään vastaan?
Siirryn takaisin ovelle. Lucilla ei
aio ottaa vastaan kaikkea sitä, mikä minussa on syntynyt sen
jälkeen, kun käteni päästivät irti Antoniosta. Lucilla ei sano
minulle mitään enkä minä käänny enää katsomaan häneen päin.
Sulkiessani oven takanani en tiedä, miksi raivo on jälleen kerran
jättänyt minut tyhjäksi. Sisälläni ei edes kaiu. Olen pelkkää
hiljaisuutta, korvia raastavaa tyhjyyttä, joka ei lähde, vaikka
sitä kuinka yrittäisi riuhtoa irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti