Verivalhe: luku 7

Luku 7: Reiätön taivas (Kaspar, syyskuu 1940)

Aamu ei tunnu yötä erilaisemmalta. Aistini ovat yhä sumussa, vesi pesi ne haaleammiksi. Tunnen karhean viltin kehoni päällä. Muistan peseytymisen jälkeen raahautuneeni Antonion viereen. Joko minulla oli todella kestänyt kauan tai olin vain kadottanut ajantajuni valuvaan veteen, sillä Antonio oli saapuessani jo syvässä unessa. Vastahan olin lähtenyt. Kostyaksi itsensä esitellyt nuori mieskin oli käynyt hänen luonaan ja poistunut ennen kuin saavuin. Kenties todella eksyin ajatusteni kulmissa, pysähdyin liian pitkäksi aikaa keskustelemaan luonteenpiirteideni kanssa. Sellaista on sattunut lähiaikoina.

Huoneeseen ei paista aurinko. Osaan nimetä aamun aamuksi vain, koska Noire on kumartunut ylleni kuiskaamaan sen todeksi. Antonio on jo herännyt ja lepää vierelläni kuin raukea lapsi. Noiren harmaat laineet valuvat päälleni, kun nainen kumartuu ylleni saadakseen minut hereille. Hetkeksi unohdan, kuka hän on. Pehmeät hiussuortuvat muistuttavat minua siitä henkilöstä, jota kohti sieluni on kurottanut koko pitkän erossaolomme ajan. Sisareni tummat, lempeät suortuvat herättelivät minut aina uuteen huomiseen.

Noire vetäytyy oitis taaksepäin. Hän ei alun alkaenkaan käynyt kovin lähellä kasvojani, pitkät hiukset vain siirtyivät vallattomina paikaltaan. Minun on täytynyt katsoa häntä hämmentynein silmin, sillä hänen olemuksensa on varautunut.

”Viisi aamulla”, Noire ilmoittaa meille. Yritän olla ajattelematta tilanteen absurdiutta. Hennossa pitsiyöasussa liihottava Noire herättämässä kahta huomattavasti nuorempaa miestä tuntuu aamun ensimmäisenä ajatuksena lähinnä perverssiltä.

”Teidän tulisi olla jo liikkeessä.”

Olemme nukkuneet neljäsosan siitä, mitä tarvitsisimme. Sekin on hirvittävän suhteellista. Joskus sitä kadottaa yön ja päivän rajan, lipuu ajanjaksoon, joka voisi yhtä hyvin olla olematta totta. Kaikki tuntuu kehossa vain tilapäisesti. Sen voi totuttaa rytmiin kuin rytmiin. Rytmittömyyskin on myös omanlaisensa taso, johon tottua. Sotilas selviää pitkään ilman mitään tavallisen elämän mukavuuksia. Uni ja ruoka katoavat tarpeista ensimmäisten joukossa. Minussa on yhä vain kaipuuni sisartani kohtaan. Kaipuuni ja suuri janoni kuulla jälleen kaikuja suurempia ääniä. Tajunnanräjäyttäviä.

Antonion noustessa ja pukiessa sotilasvarustuksensa ylleen tulen miettineeksi, millainen hänen nälkänsä mahtaa olla suhteessa olosuhteisiin. En ole nähnyt hänen juovan kenenkään verta koko aikana. Tavallista ruokaa hän on saanut alas, mutta tiedän, ettei se riitä. Vampyyri ei pärjää kuukauden päiviä ilman verta. En tiedä, millaisissa tilanteissa Antonio on voinut juoda. Hänen on täytynyt, sillä hänen kokoisensa vampyyri tuskin kestäisi yli kuukautta ilman verta.

”Kiitän vieraanvaraisuudesta”, sanon Noirelle siirtyessäni ovea kohti. Pyrin katsomaan häntä silmiin, vaikka tiedän hämmentyneeni hänen kasvoilleni valuneista suortuvista. Noire käyttäytyy kuitenkin täysin asiallisesti, kuin ei olisi koskaan havainnut ihmetystä kasvoillani. ”Pahoittelen kaikista vierailuumme liittyvistä vaikeuksista.”

”Kaspar, älä suotta ole muodollinen”, Antonio naurahtaa, ”me kaikki olemme yhtä täällä.”

”Kaikki eivät ole yhtä huolettomia kuin sinä”, Noire huomauttaa saaden Antonion vain virnistämään äitinään pitämälle naiselle.

Minä vaihdan Noiren kanssa merkityksekkäitä katseita. Sekunnin murto-osassa kykenemme välittämään kaiken sen, mitä Antonion läheisyys aiheuttaa välillemme.

Pidä huolta hänestä. En nähdä hänen huolettomuutensa vievän häntä hautaan.

Minä yritän parhaani mukaan.

Katson takaisin Antonioon, joka on jo pukeutunut univormuunsa ja hymyilee minulle vihreän eri sävyjen keskeltä. Univormu on yhtä likainen kuin omani. Antonion hiukset ja kasvot ovat nyt puhtaat, mutta tiedämme kumpikin, ettei sillä ole mitään merkitystä, kun palaamme takaisin vartioon.

”Ette voi palata samaa reittiä takaisin”, Noire huomauttaa. ”Teidän poissaolonne on varmasti jo huomattu.”

Pudistan päätäni.

”Rajalla ei ole vaihtoa vielä useaan päivään.”

Noire huiskauttaa siroa kättään naurahtaen. Hänen naurunsa on hopeinen puro, kuun liplattavat kyyneleet maan yllä.

”Sodassa mikään ei tapahdu niin organisoidusti kuin haluaisimme. Rajalle on voitu jo hyökätä. Olette olleet koko yön poissa.”

”Olisimme jo kuulleet, jos jotakin olisi tapahtunut. Tätä osaa Rosencranzista ei olisi enää, jos neuvostosotilaat olisivat päässeet muurista sisään.”

Noire siristää silmiään, hänen mielessään käväisee jotakin, jota en voi tavoittaa haalean sinen takaa.

”Pitäkää kiirettä”, hän lisää vain palaamatta enää varsinaiseen aiheeseen. Noire antaa minun johtaa keskustelua, mistä olen syvästi yllättynyt.

”Minä tiedän toisen reitin takaisin”, Antonio sanoo ja katsoo minuun merkittävästi. Hän tietää minun ajattelevan tunnelia muurin ali. En ole varma, olisiko minusta enää alittamaan sitä. Päivänvalo tuskin tekisi siitä helpompaa. ”Se on hieman pitempi, mutta...”

”Me voimme mennä samaa reittiä takaisin.”

”Kaspar, minä...”

Keskustelu ei saa jatkua pitempään. Se, mitä koin tunnelissa, ei kuulu kenenkään korville. Ei edes Antonion. Hän vain sattui olemaan paikalla. Käsi, joka veti minut takaisin kirpeään yöilmaan, oli Antonion, mutta se olisi voinut olla kenen tahansa muunkin. Hän sai ylennyksen nähdä minut sellaisessa mielentilassa. Se oli riittävän häpeällistä. En tahdo Antonion katsovan minuun kuin haluaisi säästää minua joltakin, josta hän kuvittelee tietävänsä paljonkin. Antonio näki vain paniikkini. Ei mitään muuta. En aio antaa hänen nähdä enempää.

”Lähtekäämme.”

Astelen ulos huoneesta Noiren kävellessä ulos ennen minua. Lumieré de Lunen emäntänä hänellä on oikeus astella kaikkien muiden edellä. Minä ja Antonio seuraamme kapeaa, hopeisiin hiuksiin peittyvää selkää pitkin samoja käytäviä, joita kuljimme saliin vain muutamia tunteja sitten.

Noire ei kuitenkaan käänny samaan suuntaan, josta tulimme sisään. Hän lähtee kuljettamaan meitä suurempiin tiloihin. Päädymme usean mutkan jälkeen aulaan, joka on juuri sellainen kuin teattereissa on tapana olla. Lattiaa peittää ruutukuvio, seinät ovat tummat ja jykevät. Aulassa on naulakoita niitä kaipaaville. Moni pitkä takki on jätetty roikkumaan. Arvostan paikan vanhaa arvokkuutta. Sitä tihkuu seinien välistä, hiljaisista askelista, joita lattia on todistanut. Kävellessäni kohti pääovea tiedän, että jos maailma sallii minun pitää henkeni, tahdon palata tänne. Sodan jälkeen tai sen aikana. Minun on pakko saada katsoa vielä Noiren jääsilmiin ja astella salissa, jonka jokainen kulkija on teoreettisesti katsoen viholliseni.

”Pitäkää huolta toisistanne”, Noire sanoo peräämme, kun Antonio avaa oven pimeästään heräävään maailmaan. Nyökkään Noirelle hyvästien merkiksi. Antonio virnistää ja heilauttaa kättään nuoren pojan lailla. Astumme ulos poikkeuksellisen yön tapahtumista ja siirrymme välitilaan, joka on johdattava meidät sinne, minne kuulumme. Siitäkin huolimatta, että öinen, loistelias sali vetää sieluani puoleensa huomattavasti suuremmalla voimalla kuin mikään, mikä minua muurin takana odottaa.

Matka muurille ei kestä edes kokonaista keskustelua. En ehdi aloittaa, sillä kysyminen on tietyissä tapauksissa lähes turhaa. Olen saanut todistaa omin silmin paljon sellaista, johon ei löydy selkeitä vastauksia Antonion värikkäästä mielestä. Eräs asia minua kuitenkin kaihertaa erityisesti muiden joukossa.

Ennen kuin siirrymme tunnelin ali, pysäytän Antonion tarttumalla hänen ohueen käsivarteensa.

”Antonio. Lumieré de Lunehan ei ole lainkaan ranskalainen klubi, eihän?”

Antonion suuret silmät ovat kaksi hämmentynyttä sinist läikkää, joiden ylle kulmat kaartuvat ohuiksi viivoiksi.

”Mitä sinä tarkoitat?”

”Lady Noire ei ole ranskalainen.”

Antonio ei sano mitään. Imen haparoivasta ilmeestä vastauksen itseeni. Antonio vain kääntyy sanomatta sanaakaan. En ole lopettanut vielä.

”Entä kuka se neuvostoliittolainen oli, joka poikkesi peseytyessäni huoneessani?”

”Kaspar, ei, se ei ollut sitä, mitä kuvittelit. Kostya on ollut ystäväni jo pitkään.”

”Minä en kuvitellut mitään. Tahdon vain tietää, mitä Neuvostoliiton kasvatti tekee näin kaukana pesästään.”

”Kostya on maanpaossa.”

”Miten se on mahdollista?”

”Kaspar...”

En koe tarpeelliseksi toistaa kysymystäni, se on yksinkertainen Antoniollekin. On paljon sellaista, mitä Antonio ei aio kertoa minulle. Käy kovin hankalaksi selvittää kaikki itse, joten annan hetkeksi olla. On parempi olla vääntämättä jotakin, joka voi avautua ilman turhaa työtäkin.

Antonio siirtyy jälleen minua aiemmin tunneliin. Hän on jo miltei työntämässä itseään ahtaaseen maan sydämeen, kun hän yllättäen pysähtyykin ja katsoo minua miltei kyyneleet silmissään. Kiilto on katseen takana, juuri ja juuri minulta piilossa.

”Anteeksi, en halunnut missään vaiheessa pitää sinulta näin suuria asioita.”

”Meillä on aikaa keskustella niistä myöhemminkin. Mene vain.”

”Olen tehnyt sinulle väärin niin monella eri tavalla. Miten voin koskaan...”

”Antonio.”

Ääneni herättää Antonion tilanteeseen. Hän ymmärtää, missä on. Maan ympäröimänä, korkean muurin välittömässä läheisyydessä. Osittain itsekin aiheuttamansa sodan edessä pelkkänä lapsena, joka ei ymmärrä anteesipyynnön olevan pelkkä väsähtänyt sanapari. Antonio on erityisyytensä lumossa kuvitellut, että olen automaattisesti niin innoissani kaikesta, etten jaksa pysähtyä tosiasioiden äärelle. En voi muuta kuin katsoa hänen kauniita kasvojaan ja ajatella, että Lumieré de Luneen jättämämme naamiot olivat todella sopineet tilaisuuteen. Paikalla täytyy kuvitella olevansa joku muu kestäkseen tilanteen absurdiutta. Verenhimoiset pedot kauniissa vaatteissa pakoilemassa paperista todellisuutta, johon heidän lähettämänsä lennokit polttavat reikiään.

Antonio ei käänny enää katsomaan minuun vaan tyytyy nyökkäämään vaimeasti ja painamaan päänsä mustaan maahan. Kun hänen jalkansakin ovat kadonneet maan alle, vedän syvään henkeä tietäen, että pian on minun vuoroni antautua mullalle. Tällä kertaa en antaisi sen laulaa minua uuvuksiin. Olisin vahvempi. Olen kokenut paljon yhden yön aikana. Mullan maailma ei saisi minua.

Kun olen arvioinut riittävän pitkän ajan kuluneen Antonion sukelluksesta, annan itseni alittaa muurin. Ensimmäiset metrit tuntuvat keuhkoissani, vedän syvään henkeä ja pidän silmäni kiinni. Etenen päämäärätietoisesti, hitaasti, vahvoin vedoin. Työnnyn eteenpäin, kunnes tunnen jälleen pysyvän maan sormiani vasten. Avaan silmäni vasta, kun tiedän, että näen jälleen pilvet ja haalean, rei’ille palamattoman taivaan.