Luku 21: Emme olleet kauniita
(Kaspar, marraskuu 1940)
Sodan kellot ovat soittamassa itseään
loppuun. Niiden pinta on haalistunut ja sointi väsynyt, ne eivät
jaksa enää kauaa kannatella sodan painoa. Ihmiset ovat kyllästyneet
jatkuvaan pölyyn, tuhkaan ja vereen. Ratkaisua ei tule. On vain ajan
kysymys, että Saksa antautuu. Sen jälkeen elämä voi päättyä
kenen tahansa osalta. Meille vampyyreille mikään ei tule olemaan
helppoa sodan jälkeen. Loppujen lopuksi mikään ihmisten päättämä
ei kuitenkaan voi olla pahempaa kuin mikään jo tapahtunut.
Lumieré de Lune on vankilani. Kaunis,
ikuinen vankilani, jossa päivät kuluvat samankaltaisina, pitkinä
ja rajattomina. Olen kadottanut osan ajantajustani, sillä
kalleimmatkaan kellot eivät voi antaa minulle takaisin tunnetta ajan
kulumisesta. Kun päivät ja yöt näyttävät samalta, ajasta tulee
pelkkä sotkuinen jatkumo.
Silti rakastan vankilaani. Vaikka en
tilanteeni vuoksi voi lähteä Lumieré de Lunesta, olen löytänyt
itseni sen rajojen sisällä, palannut todelliseen muotooni Noiren
taivaalle asettaman kuun katsellessa. Olen vampyyri vampyyrien
joukossa. Jos tahtoisin, voisin tuntea samaa hyväntahtoista
yhteenkuuluvuutta kuin hekin kokevat. He kertovat toisilleen
elämistään ennen vampyyriksi muuttumista. He puhuvat
verivanhemmistaan, itkevät ruttoaan, sotaa ja kaikkea menettämäänsä.
Kertovat eri versioita Azazelin synnystä ja siitä, kuinka
ensimmäinen vampyyri alkoi levittää vampirismia halki maan. Vaikka
he puhuvat pelkästään vampyyrien ymmärtämistä asioista, kuulen
ihmisten puhetta. He keskustelevat kuin ihmiset. He muistavat
ihmisyyttään ytimenään ja mieltävät vampyyriuden olevan
olotila, joka on asettunut heidän ylleen.
Antonio ei juuri poikkea muista
Lumieré de Lunen vampyyreista. Antoniokin on vain lapsi, joka on
saanut itselleen erityisen lelun. Se tekee hänestä hienomman kuin
lapset ovien ulkopuolella. Olen väsynyt analysoimaan häntä. Hän
on aina samanlainen, muuttumaton innostuksessaan ja piilotetussa
kivussaan. En voi enää tehdä mitään hänen hyväkseen.
Istun teatteriaikoina taukotilaksi
mielletyssä huoneessa, jonka seinät ovat kuluneet ja jonka kylkeen
on rakennettu myöhemmin keittiötila. Kostya ja Antonio istuvat
oikealla puolellani, penkki on pitkä ja samanlainen kuin
kyläkouluissa. Ainoastaan Antonio ei näytä osaavan istua sillä.
”Sota on lopuillaan”, Kostya
lausuu katkaistakseen hiljaisuuden. Hän puhaltaa suustaan savua
yskäisten hieman. Ojennan kättäni hänen suuntaansa, ja hän antaa
Camelin askin minulle. Lumieré de Lunessa on sekin hyvä puoli, että
ulos pääsevät vampyyrit voivat elää normaalia elämää. Ostaa
normaaleja asioita kuten savukkeita ja ruokaa.
”Saksa on ajettu nurkkaan. Ihmiset
ovat alkaneet havaita, ettei mitään lääkettä olekaan”, Antonio
jatkaa puhaltaen itsekin savua keuhkoistaan. Hän tekee sen
yskimättä.
”Mitä se lopulta muuttaa? Me emme
siltikään pääse ulos.”
”Minä ja Kaspar pääsemme.”
Naurahdan hieman ja sytytän tupakkani
Antonion oman kautta. Savu ei enää rauhoita minua mennessään
keuhkoihini asti. Se pelkästään muistuttaa minua yllä lentävistä
sotakoneista ja putoavista pommeista.
”Sittenkö elämästäsi tulee
täydellistä?” Kostya ei edes yritä peitellä huvittuneisuutta
äänessään. Mielikuvani Kostyasta on muuttunut paljon sitten
ensitapaamisemme. Nuoren miehen erikoisten vaatteiden ja kylmän
olemuksen taakse on kätkeytynyt ihminen, joka osaa ottaa Antoniolta
yhtä paljon kuin antaa. Ymmärrän, miksi Noire on aina ollut valmis
tekemään kaiken poikansa eteen. Minusta sellaisten asioiden ei
tulisi toimia verisukulaisuuden vaan kiintymyksen ansiosta. Vaikka
enhän minä osaisi tehdä eroa niiden välille.
”Älä viitsi”, Antonio huokaa,
”minä olen aidosti onnellinen siitä, että voimme vihdoin nähdä
auringon. En ole nähnyt sitä aikoihin.”
”Entä Kaspar sitten? Ajattelitko
vain unohtaa sen tosiasian, että teitä kahta pidetään
todennäköisesti sotapettureina, ettekä voi vain varomattomasti
palata koteihinne?”
”Kaspar on jo keksinyt meille
suunnitelman”, Antonio naurahtaa ja kääntyy puoleeni. Hänen
silmiensä säihke saa minut tuntemaan jotakin surumielisyyden
kaltaista. ”Etkö olekin?”
Katson Kostyaan Antonion takana. Hän
katsoo minua tummien kulmiensa alta vaihtaen muutamassa sekunnissa
ajatuksia kanssani. Hänen katseessaan on aavistus myötätuntoa.
Monesti olen tullut ajatelleeksi, että idea yön ja päivän
kaltaisista ystävyksistä pätee Kostyaan ja Antonioon. He ovat kuin
veljekset, jotka ovat syntyneet toisistaan erillään ja siksi
kasvaneet mahdollisimman erilaisiksi. Aina en voi olla varma,
tasapainottaako Kostyan kylmä rationaalisuus Antonion
impulsiivisuutta lainkaan vai katkooko se vain siivet hänen
eloisuudeltaan. Sitten tulee päiviä, jolloin muistan, miksi Antonio
tarvitsee jonkun tappamaan turhia kuvitelmiaan.
”Me olemme olleet vastapuolen
vankeina ja selvinneet hengissä taistelemalla yhdessä. Kuulusteluja
tullaan käymään, mutta ketään ei kiinnosta kahden sotilaan
tarina, kun poliittiset seikat ovat käsittelemättä. Vallanpitäjät
hieman riitelevät rajoista ja vampyyreista, kaikesta sellaisesta,
josta olemme jo täysin tietoisia”, sanon tietäen, että Kostya
tavoittaa lauseeni todellisen sävyn.
Antonio vain hymyilee leveästi. Hänen
hampaansa ovat tasaiset, vampyyrin vaistot eivät ole heränneet sen
jälkeen, kun hän upotti hampaansa kaulaani.
”Selviämme siitä kyllä”,
Antonio sanoo ja tunnen väristysten kiertävän kehoani, ”olemmehan
selvinneet tähänkin asti.” Hän kumartuu kuiskaamaan Kostyalle
jotain, joka saa tämän siniset silmät laajenemaan.
”Antonio.” Kostyan ääni on
sävyltään jäisempi kuin hänen silmänsä. ”Me olemme
vampyyreita. Tämä ei ole sinun roolileikkiäsi, jossa saat olla
jotakin erityistä prinssisi rinnalla.” Kostya vetää hihansa ylös
niin nopeasti, että epäilen hänen katuvan mielijohdettaan
jälkikäteen. Näen ohuilta, vitivalkoisilta käsivarsilta vihdoin
sen, jonka olen kuvitellut mielessäni jo kauan. Haaleiden viirujen
muodostaman raadollisen kartan. Kostya on purrut itseään syvemmälle
kuin luulin. Sen on täytynyt olla suunnattoman tuskallista.
”Tämä”, Kostya sanoo äänen
alkaessa väristä, ”on minun todellisuuteni vampyyrina. Ruton
vuoksi en voi juoda ihmisistä, en voi mennä ulos. En voi elää.
Sinä tiedät minun inhoavan sitä, miten romantisoit jotakin
sellaista, jossa ei ole mitään kaunista. Me olemme petoja,
ihmisyydestä riisuttuja. Emme ole kauniita. Emme hetkeäkään.”
Antonion ilme on lohduton. En muista
koskaan näyttäneeni samanlaiselta, en edes lapsena. Hän ei saa
sanottua mitään.
Kostya nousee ylös, pysähtyy
katsomaan Antoniota kuin olisi kahden tämän kanssa. Hän on tehnyt
niin ennekin. Jokin Kostyassa pitää hänet erossa minusta. Hän ei
puhu minulle ellei hänen ole aivan pakko. En ole vieläkään täysin
varma, miksi hän tekee niin. Kenties Kostya on aavistanut suhteeni
hänen äitiinsä. Hän painaa tupakan vasten paljastettua ihoaan.
Antonio älähtää tulikuuman savukkeen piirtäessä tumman renkaan
hänen ystävänsä iholle.
”Hei”, huomautan Kostyan
kääntäessä selkänsä meille, ”tuo ei ollut tarpeellista.”
”Sinä et tiedä, mikä on
tarpeellista minulle ja Antoniolle. Sinä et ole ollut täällä
riittävän pitkään.”
”Kostya, älä, ole kiltti”,
Antonio sopertaa väliin. Vien käteni Antonion eteen osittain
vaimentaakseen hänet, osittain suojellakseni häntä tunteilta,
joita hänen ei tarvitse tänään tuntea.
”Me keskustelemme tästä Antonion
kanssa.”
”Älä puhu hänen puolestaan.
Hänelle on jo valmiiksi liian helppoa kadottaa oma äänensä jonkun
toisen omaan.”
Kostya astelee ulos keittiöstä
takkinsa mustat helmat liehuen vähintäänkin dramaattisesti. Katson
Antonioon ja näen kyyneliä hänen silmissään, hän on loppujen
lopuksi vain liian pieni ja hento elämään elämäänsä. Kun hän
huomaa minun katsovan, hän hymyilee urheasti ja pyyhkii silmiään.
Antonio tietää minun näkevän, että häneen sattuu, mutta hän ei
sano mitään.
”Kostya on aina tuollainen”,
Antonio sanoo piilottaen jälleen sanansa naurahduksen taakse,
”anteeksi.”
”Hän puhuu asiaa, mutta voisi
ilmaista kantansa vähemmän räikeästi. Sinun ei tarvitse katsella
tuollaista käytöstä.”
”Kostya pitää minut pinnalla.”
”En epäile sitä. Hän ei silti
ajattele aivan loppuun asti.”
”Häneen sattuu hirvittävästi.
Mikään täällä ei ole ollut hänelle helppoa.”
”Hän on myös hyvin rakastettu.”
Antonio kohottaa kulmiaan.
”Olen puhunut Noiren kanssa. Hän
rakastaa poikaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.”
Antonio nyökkää ja sipaisee vaalean
suortuvan korvan taakse. Hänestä huokuva poikamainen viattomuus
tekee tänään kipeämpää kuin aikoihin.
”Niin, hän todella rakastaa
Kostyaa. Noire on niin lämmin.”
Antonio pitää pienen tauon ja
tarttuu minua kädestä. En ole koskenut häneen kunnolla sitten yön,
jolloin hän puri minua. Olen koskenut lämpimästi vain naista,
josta hän puhuu kovin kauniiseen sävyyn. Antonio ei tahtoisi enää
mitään minulta, jos tietäisi minun jakavan samankaltaisia hetkiä
myös Noiren kanssa.
”Tiedätkö, Kostya on aivan yhtä
lämmin kuin Noirekin”, Antonio naurahtaa, ”hän ei vain osaa
erityisemmin näyttää sitä sinun läsnäollessasi. Hän oli
koulussa ollessaankin hyvin sulkeutunut.”
”Sen voin uskoa.” Mieleeni palaa
Noiren kertomus koulussa eristyneestä Kostyasta. Katto meidän
päidemme päällä on paljolti sen ansiota, että Noire joutui
katsomaan poikansa kärsimystä. Kateuden aalto pyyhältää yltäni
jälleen, kun ajattelen Kostyan käsien syviä haavoja ja hänen
äitinsä lämmintä, suojelevaa kosketusta. Noire on antanut
kaikkensa suojellakseen poikaansa. Katkeruuteni on pelkästään
rumaa. Minun pitäisi osata iloita toisen puolesta.
”Oikeasti Kostya on juuri se
ihminen, joka tanssii alusvaatteisillaan neuvostoliittolaisen
rock-musiikin tahtiin, kun kukaan ei näe”, Antonio jatkaa
hymyillen, ”mutta älä sano hänelle, että kerroin.”
”Minun on fyysisesti mahdotonta
kuvitella tuota.”
Antonio nauraa.
”Niin minunkin olisi, jos en tuntisi
häntä.”
”Antonio.”
Hän nauraa liikaa kuullakseen minua.
”Antonio.” Puristan hänen
rannettaan. ”Meidän täytyy puhua.”
Nauru katkeaa kuin leikaten. Antonion
suuret merisilmät lakkaavat tuikkimasta.
”Kostya on oikeassa. Me olemme
vampyyreita, eikä maailma ole meille lainkaan samanlainen kuin
ihmisille, kun sota loppuu. Meidät ajetaan nurkkaan.”
”Meitä on paljon. Voimme pysyä
yhdessä.”
”Mutta kuinka kauan?”
”Ikuisesti! Me emme kuole kuten
ihmiset.”
”Se ei ole pelkästään lahja. Se
on myös velvollisuus.”
Antonio vetää käden omaltani kuin
loukkaantuneena. Hänen silmissään kiiltää, mutta kiilto on
kaukana aiemmasta innostuksesta.
”Jos aiot saarnata minulle, voimme
yhtä hyvin lakata käymästä tätä keskustelua. Kostya ja Noire
saarnaavat minulle mielellään myöhemmin.”
”Minä haluan käydä tämän
keskustelun. Eräs sinun kauan sitten sanomasi seikka on painanut
minua lähiaikoina.”
Antonio kallistaa päätään kuin
kysyäkseen.
”Yö, jolloin teimme maanpetoksen ja
lähdimme tänne ensimmäistä kertaa – sanoit silloin, ettei tällä
sodalla ole todellista voittajaa. Silloin en kysynyt, mitä
tarkoitit, mutta nyt...”
Antonio kohottaa kätensä kuin
aikoisi huiskauttaa sitä sen merkiksi, ettei ollut tarkoittanut
mitään. Jokin minussa saa hänet kuitenkin laskemaan käden
syliinsä ja painamaan katseensa maahan.
”Ei tätä sotaa oikeasti voi kukaan
voittaa”, Antonio huokaa. ”Ihmiset joutuvat paikkaamaan
vampyyrien jälkiä emmekä me voi elää ikuisesti varjoissa. Kukaan
ei voita mitään. Tästä ei tule helppoa yhdellekään elävälle,
vaikka kuinka odottaisimme rauhanneuvotteluja.”
Antonion vastauksen sisältö ei juuri
kiinnosta minua. Minulle on tärkeintä, että hän sanoo sen, mitä
oikeasti ajattelee, eikä verhoa itseään hattaranvärisiin
kuvitelmiinsa.
”Kaspar. Minne sinä oikeasti aiot
mennä tämän sodan päätyttyä?” Antonio on
haavoittuvaisimmillaan. Hänen silmänsä ovat suuret ja avoimet,
kehonsa miltei itseensä kääntynyt. Tätä hauraammaksi hän ei
voisi enää tulla. Hän tietää, etten aio jatkaa elämääni hänen
kanssaan.
”Puutarhaani. Ruusujeni luokse.”
”Entä sisaresi?”
”Kyllä. Hänen luokseen myös.”
”Kaspar...” Antonion tapa lausua
nimeni saa minut oikaisemaan ryhtini, varmistamaan, että istun
mukavasti. Hänen äänensävynsä saa oloni levottomaksi. ”Minusta
tuntuu, että sisaresi ei ole sinulle lainkaan sukua.”
Minusta pääsee epäuskoinen
naurahdus. Kaiken täällä viettämäni ajan olen aliarvioinut
Antonion kykyä lukea minua. Olen itse kuvitellut valinneeni Antonion
sotilaiden joukosta. Vasta nyt tunnen kehossani, ettei valinta ole
ollut pelkästään minun. Antoniokin on nähnyt.
”Kun purin sinua, en ollut lainkaan
varma, muutinko sinut vampyyriksi vai leikinkö vain”, Antonio
tunnustaa. ”Sinulle ei koskaan tullut muuttumisen jälkeisiä
oireita. Et yskinyt verta tai kouristellut kertaakaan.”
”Minä olen hyväkuntoinen.”
”Ne oireet eivät kysy kuntoa.”
”Ehkä minusta ei tullut vampyyria.”
”Kaspar!”
Antonio näyttää suorastaan
kiivastuneelta kädet ja hartiat jännittyneinä. Kenties hänen
kasvoillaan käväisevistä ilmeistä voisi lukea aitoa
hätäännystäkin. En vain ole paras tulkitsemaan sellaisia
tuntemuksia toisesta.
”Sinä haluat minun aina olevan
rehellinen. Mutta entä sinä? Minä tiedän jo, Kaspar, minä
tiedän. Miksi sinä yhä valehtelet minulle?”
”En koskaan kuvitellut sinun
oikeasti huomanneen. Mikä minussa antoi ilmi sen, että olin
vampyyri jo saapuessani tänne?”
”Sinun sisaresi.”
”Minun sisareni?”
”Verisisaruus. Se intensiivisyys,
joka sinusta huokui, kun kirjoitit sisarellesi kirjeitä, sai minut
muistamaan vanhan termin. Joskus verisisaruutta ja -veljeyttä
käytettiin vampyyrirakastavaisten välillä ilmaisemaan, kuinka he
olivat toisiinsa kuin verellä yhdistetyt. Sittemmin käsite alkoi
saada seksuaalisia ja vääriä muotoja, joten sitä ei juuri enää
käytetty. Mutta sinä tiedät, mistä minä puhun, etkö tiedäkin?”
Niin. Lucilla, veri veressäni. Me
olemme enemmän yhtä kuin yhdetkään sisarukset voisivat koskaan
olla. Kehoni muistaa Lucillan, osaa kaivata häntä. Ainoa tuntemani
nälkä on nälkä sitä tunnetta kohtaan, joka minut valtaa, kun
Lucilla kuljettaa kätensä hiusteni sekaan ja hymyilee vasten
kasvojani. Meidän yhteytemme ei ole pelkästään rajun fyysinen, me
ymmärrämme toisiamme tavalla, joka sallii meidän jatkaa elämäämme.
Antonio ei koskaan ymmärtäisi sitä.
”Kyllä”, vastaan hymyillen,
”tiedän, mistä sinä puhut.”
Jokin Antonion silmien takana
kylmenee. Kuolee. Hiipuu pois. Hän toivoi olevansa väärässä.
”Minulla on ollut kaiken aikaa joku,
joka on minulle niin tärkeä, että kutsun häntä verisisarekseni.”
”Sinä olisit voinut kieltää
minua. Sysätä minut pois ja nauraa.”
Niin minä naurankin. Antonio raukka.
”Tässä ei ole millään tapaa kyse
sinusta. Meidän ei tarvitse keskustella tällaisesta.”
”Minä olen suunnitellut
tulevaisuuden sinun kanssasi.”
”Mahtaapa se olla valoisa nyt, kun
kukaan ei tiedä, mitä vampyyreille käy sodan jälkeen.”
Minä teen sen. Hajotan Antonion.
Kiilto ei palaa takaisin silmiin, hän vetäytyy itseensä, vie kädet
harteilleen. Yrittää tukahduttaa vapinansa. Hetken kuvittelen hänen
jäävän sellaiseksi. Sitten hän työntyy lähemmäs, vetää minut
kauluksesta jättäen tupakkansa savuamaan penkille. Hän suutelee
minua kuin pitääkseen minut vielä itsellään, todistaakseen
itselleen, että hänen harhansa voivat yhä käydä toteen. Annan
hänen tehdä niin, sillä pois vetäytyminen saisi hänet hajoamaan
käsiini, enkä kykenisi siivoamaan jälkiäni. Pidän itseni hänen
kosketuksessaan, annan hänen hapuilla kosketuspintaa luhistuvaan
suhteeseemme.
Kun Antonio on päästänyt irti,
huomaan hänen tärisevän. Hän yrittää hymyillä, mutta hymy
näyttää enemmän kouristukselta kuin aidolta ilmeeltä. Ohuet
sormet käväisevät hiuksissani, naurahdus pakenee huulilta. Antonio
ottaa savukkeen jälleen sormiensa väliin ja vetää savua sisäänsä
kuin toivoisi kuolevansa.
”Olet oikeassa”, Antonio sanoo
puhaltaen savua, ”meidän ei tarvitse keskustella tällaisesta.
Tällä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.”
Antonion tapa kuolettaa itsensä vain
muutamissa sekunneissa on lähestulkoon arvostettavalla tasolla. En
ole koskaan kyennyt tappamaan fyysisiä aistimuksiani yhtä
taidokkaasti kuin vierelläni istuva nuori mies.
”Minä olen täällä, hän ei”,
Antonio sanoo lopulta. ”Kun rauhansopimukset on sinetöity ja sota
päättyy meidän osaltamme, minä aion olla vierelläsi, vaikka
valehtelisit minulle jatkossakin kaikesta.” Hän nousee ylös,
tumppaa tupakkansa tuhkakupin reunaan ja jättää filtteriin asti
palaneen savukkeen notkumaan pöydän reunalle. En vaivaudu nousemaan
hänen peräänsä.
Antonion sanat saavat minut muistamaan
keskustelun, jota minun ei koskaan pitänyt olla kuulemassa. Muistan
yhä Kostyan epäilevät sanat – sen, kuinka valmis hän oli
kyseenalaistamaan minussa kaiken sekä sen, miten hanakasti Antonio
minua puolusteli. Jokin kylmä juoksee suonissani, kun ymmärrän,
että Antonio on koko ajan ymmärtänyt kyseenalaistaa minua. Hän
tietää, että olen valehdellut hänelle. Hän on nähnyt esitykseni
läpi ja tajunnut minun olevan vampyyri. Paljonko olen oikeastaan
valehdellut hänelle? Kuinka suuri osa kaikesta naamion taakse
piilottamastani on pelkkää ääneen lausumatonta sumua, joka ei ole
päässyt ulos oikeaan aikaan? Olisin voinut kertoa paljonkin.
Antonio ei koskaan ymmärtänyt kysyä.
Volkovit sen sijaan eivät kysy. He
tietävät valmiiksi. Kostyan seurassa en voi koskaan käyttäytyä
normaalisti, olen alinomaan tietoinen kehoni liikkeistä, pääni
kulmasta ja tavasta, jolla pidän vesilasia kädessäni. Noiren
puolestaan uskon saaneeni haluamieni kalterien sisälle. Hellät
kosketukset ja molemminpuolinen ymmärrys pitävät meidät riittävän
kaukana ja tarkalleen riittävän lähellä toisiamme.
Tupakan savu jää kiertelemään
huonetta. Mietin, mitä teen ensimmäisenä, kun saan karistettua
sodan harteiltani. Kun pääsen puutarhaani. Sota ei koskaan lähde
minusta täysin, se on jo ehtinyt vääntää minusta jotakin
olennaista uudelle paikalle. Katson maailmaa ympärilläni
vampyyrina, mutta erilaisena vampyyrina. Olen kotonani, mutta kuka
voi hyväksyä kodikseen jotakin sellaista, joka on jo kertaalleen
saanut kohota sodan liekkien matkassa tähtiin? Pitävätkö tähdet
mennyttä hyvänään, rakastaako kuu kaikkea sitä, mitä sotilaat
ovat sille öisin tunnustaneet?
Painan pääni alas. Kukaan ei ole
näkemässä minua. Tunne sisälläni on sekoitus pettymystä ja
kaipuuta, joiden kohteita en osaa tarkentaa. Jos kykenisin itkemään,
tiedän, että kyyneleet pakenisivat minusta juuri tällaisena
hetkenä. Päästän kokoajan itsestäni jotakin irti. Itku on vielä
sisällä, se on kalunnut tiensä pienimpään koloon, josta asti se
voi sattua ja muistuttaa, ettei se ole kuollut vielä. Se ei vain ole
enää tavoitettavissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti