Verivalhe: luku 15

Luku 15: Tippuva tähti (Lucilla, marraskuu 1940)

Lavinia pitää ansaittua taukoaan. Olen pystyttänyt hänelle huoneen, jossa hänen taiteelliset taipumuksensa pääsevät vapaaksi. Haistan öljymaalin jo ovelta. Itselläni ei ole sisältöä iltapäivissäni nyt, kun levottomuudet Rosencranzissa ovat siirtyneet pysyvästi pohjoiseen. En usko hetkeäkään, etteikö Rosencranzkin olisi pian sairauden ja kuoleman otteessa.

Yllätyn Lavinian maalauksen väristä. Hän on värienkäyttäjänä uskomaton, en ole koskaan nähnyt kenenkään uskaltavan kokeilla yhtä innovatiivisesti erilaisia sävyjä. Aiemmin hän ei ole tehnyt maalausta, joka olisi pelkästään mustan ja harmaan eri skaalaa. Nyt näen Lavinian kapean selän takaa kaistaleen kangasta, jolle hän on maalannut pelkällä mustalla.

Lavinia hätkähtää huomatessaan läsnäoloni.

”Oi, anteeksi, lady Lucilla, en huomannut teidän olevan siinä. Tarvitsetteko minua takaisin töihin?”

”En toki, tahdoin vain nähdä sinun työskentelevän. En ole käynyt täällä hetkeen.”

Huone tuoksuu eri maaleilta. Niiden tuoksu on minulle vieras, mutta Lavinian näkeminen omassa ympäristössään viehättää minua. Isäni entinen työhuone toimii paremmin ateljeena. Korkeat, mahonkiset kaapit sisältävät kirjojen ohella myös taidetarvikkeita. Se on vain pientä kapinaa asemaani vastaan. Kaksi eri maailmaa on mahdollista yhdistää yhdeksi viihtyisäksi huoneeksi.

Huoneen reunoillla on Lavinian aiempia maalauksia. Värikkäitä muotokuvia sekä kuvauksia vuodenajoista. Tavanomaisia, mutta maalausjäljeltään samaan aikaan hentoa ja voimakasta. Lavinian ominaispiirteet huokuvat hänen tavastaan tuottaa taidetta. Katseeni pysähtyy telineessä olevaan kankaaseen. Maaliläikät peittävät koko kangasta, ne ovat pikimustia ja muodottomia. Tahroja on niin lähekkäin, että alan voimaan pahoin. Maalaus on ensimmäinen, joka saa oloni aidosti epämukavaksi. En tunnista itsestäni huonovointisuuden syytä. Jäljethän ovat vain läikkiä kankaalla.

”Se on pahasti kesken”, Lavinia sanoo hiljaa katsoen maalausta eikä minua. ”Arvaatteko, mitä se esittää?”

Minun on vaikeaa kuvitella, että mustat, ryhmittyneet pisteet todella esittäisivät jotakin. Ne ovat vain suunnattoman ahdistavalla tavalla aseteltuja läikkiä, joista huokuu tumma hulluus. Tai sitten ulkona riehuva sota saa minut näkemään kaiken siten. Pudistan päätäni. En osaa nimetä Lavinialle yhtäkään sellaista aihetta, joka ei kumpuaisi omasta ahdistuksestani.

”Se on verirutto.”

Mustat, ryhmittyneet pisteet valkealla kankaalla kuin ihmisiholla. Tietenkin. Lavinialla on aivan erityinen syy maalata juuri rutto. Ymmärrys pyyhkii hämmennyksen tieltään. Lavinia on saanut ikuistettua ruton rumimman ytimen.

”Olen pahoillani.”

”Teillä ei ole syytä olla.”

Katson Laviniaa riittävän pitkään, jotta tämä suostuu vastaamaan katseeseeni. Hän pitää yhä pensseliä kädessään. Osa tummista, kauttaaltaan kiharista hiuksista on vedetty korvien taakse, yksi oikukas suortuva juoksee poskelle. Suuret silmät katsovat suoraan minuun. Lavinia näyttää hauraammalta, kun tiedän, mitä hän ajattelee.

”Se ei ollut sinun vikasi”, sanon. Lavinia tietää, mistä puhun. Hänen työnantajanaan tiedän tismalleen, millaisesta taustasta hän tulee.

”Se oli meidän kaikkien vika.”

”Jopa minun?”

”Jopa teidän, lady Lucilla”, Lavinia vastaa häpeilemättä. Hänen silmänsä katsovat yhä omiini. Lavinia ei pelkää mitään. Ei tämän aiheen äärellä.

Kun Lavinia tuli palvelukseeni, hän kertoi haastattelussa hyvin selvästi taustansa. Äänikään ei värähtänyt, kun hän valoitti kokemiaan kauhuja silmät suurina ja avoimina mahdolliselle kuvotukselleni. Minua ei kuvottanut eikä pelottanut kuulla, millainen tausta silloin alle kolmikymppisellä Lavinia Mendezillä oli. Minua vain suretti. Hänen tarinansa konkretisoi minulle liian monta asiaa maailmasta.

Rutosta Lavinialla on aivan erityistä kokemusta. Hänen muutama vuotta vanhempi aviomiehensä oli saanut työmatkallaan Rosencranzin ulkopuolella tartunnan vampyyrilta, joka oli kantanut ruttoa. Yksikään lääke – ei edes se, josta ihmiset nyt sotivat – ei pelastanut miestä hänet loppuun saakka nakertavalta sairaudelta. Lavinia kuvaili ensitapaamisellamme hyvin elävästi, miltä miehen silmät ja suu olivat näyttäneet. Jokainen ihon limakalvo oli täynnä tummia pisteitä. Silmien katse ei ollut enää ihmisen.

Kestin kaiken keskustelun alussa. Sitten Lavinia korjasi asentoaan. Muistan vielä, kuinka hänen keväinen hattunsa keinahti, kuinka hän siirsi sitä hieman vasemmalle. Hän liikehti sellaisen naisen varmuudella, joka tiesi kohdanneensa oman paholaisensa. Lavinia risti jalkansa ja kertoi minulle miehensä lopulta hyökänneen kimppuunsa tunnistamatta vaimonsa piirteitä. Lavinia oli hetkeäkään epäröimättä survaissut keittiöveitsen miehen kylkiluiden väliin, sydäntä kohti. Silloin en vielä tiennyt, miten Lavinia osasi iskeä juuri oikeaan kohtaan. Myöhemmin hän kertoi minulle tulleensa vanhempiensa kautta tietoiseksi lääketieteestä. Hänen kätensä osasivat parantaa. Silti juuri hänen omat kätensä olivat ne, jotka päästivät sairauteensa seonneen aviomiehen elämänsä painosta.

”Minä syytän koko ihmiskuntaa siitä, mitä tapahtui. Mukaan lukien teitä ja itseäni”, Lavinia sanoo pää aavistuksen kohollaan. Hän on paljon minua lyhempi, joten on surullista tiedostaa hänen kantavan itseään vahvemmin. Minä en pituudessani ja sukuni ylevyydessänikään ole yhtä määrätietoinen ja luja.

”Kuinka yksittäiset ihmiset olisivat voineet estää miehesi sairastumisen, jos lääke ei tehonnut? Hän olisi vain vajonnut vampyyriuteensa tai kuollut.”

Lavinia laskee pensselin sille tarkoitetulle asettimelle. Hän sipaisee poskelle karanneen suortuvan takaisin paikalleen ja suoristaa ryhtinsä. Joskus unohdan, että Lavinia ei tiedä minun olevan vampyyri, samanlainen yön olento, joka muutti hänen aviomiehensä itsestään tiedottomaksi pedoksi. Sillä, että kannan elämää ruton sijasta, ei olisi palvelustyttöni silmissä mitään merkitystä. Olen eri lajia kuin hän, ja se riittää.

”Ei tässä ole kyse lääkkeistä tai tohtoreista”, Lavinia sähähtää. Katkeruus puhuu – hänen oma parantajanylpeytensä sykkii yhä ihon alla. ”Me olemme jumissa ihmisyydessämme. Tiedämme, kuinka sotia ja tappaa toisiamme, mutta emme voi tappaa todellisia vihollisiamme, vampyyreita, koska se olisi kovin epäinhimillistä.”

Lavinian sanat ovat luoteja, jotka jäävät kehooni kiinni tulematta ulos, kiertävät ja vääntävät, kunnes haavat joskus mätänevät pois niiden ympäriltä. Pahinta on se, että hän puhuu totta. Eri maiden johtajat ovat yksi kerrallaan kieltäneet tappamasta vampyyreita suoraan, sillä he ovat kuitenkin ihmisiä. Sairastuneita ihmisiä. Silti me tapamme toisiamme taistelukentällä yhden lääkkeen vuoksi. Vaikka sota onkin jo laajemmassa mittakaavassa kuin pelkkä lääke- tai aluesota, se tapahtuu silti. Joku kuolee joka päivä sen vuoksi, että verirutto on levinnyt eikä siihen kehitetä apukeinoa.

Vampyyrina näen tilanteen aavistuksen eri värisenä. Vampyyriuden ongelma on syvempi kuin ihmiset sen näkevät. Nälkä ei kuole koskaan. Vampyyreita alkaa olla niin paljon, että kaikkien tappaminen kävisi hankalaksi. Emmekä me voi elää ilman, että juomme ihmisverta. Toistemme veri auttaa joksikin aikaa, mutta lopulta veren tulee olla ihmisestä. Elävästä, sykkivästä kaulavaltimosta. Vain sellainen veri pitää meidät elossa.

Lopputulema ei ole kaunis. Näen maailman, jossa suurin osa ihmisistä on muuttunut kuolemattomiksi olennoiksi, jotka metsästävät hengiltä niitä, jotka vielä levittävät sairautta. Kun kaikki ovat muuttuneet joko elämän- tai rutonkantajiksi, ihmiskunta tuhoaa itse itsensä ikinälässään. Siihen menisi vielä satoja vuosia, mutta ikäväkseni tiedän sellaisenkin odotuksen tuntuvan joskus vähäiseltä. Yli kahdeksankymmentä vuotta tässä todellisuudessa on jo muuttanut näkemystäni maailmasta. Se ehtii vielä muuttua.

Ajattelen lopulta vain itseäni. Ikävöin Kasparia ja odotan, että pääsen hiomaan minuuteni särmiä hänen kauttaan. En tahdo lapsia, vaikka jälkikasvu voisi parhaimmassa tapauksessa estää maailmaa tuhoutumasta. Uudet ihmiset eivät perisi vanhempiensa saastaisuutta. Lapseni ei olisi kuolematon. Silti olen päättänyt elää ainoastaan itseni vuoksi. Kun katson Laviniaa silmiin, tulen tuskaisen tietoiseksi valinnoistani. Hän on menettänyt kaiken sen, jonka luota olen tietoisesti kääntynyt pois.

”Kaikkia vampyyreita ei voida tässä vaiheessa enää mitenkään tappaa. Saksahan on yrittänyt sitä salassa. Vankileirejä on olemassa, Lavinia.”

”Se ei auta enää. Sairaus on jo liian pitkällä.” Hetken Lavinia pysyy hiljaa, selkeästikin punnitsee, voiko sanoa, mitä ajattelee. ”Uskotteko te, että on olemassa muunlaisia petoja kuin ne, joista tiedotetaan? Propagandassa vilkkuvia, kuolemattomia hirviöitä?”

Joudun katsomaan itseeni hänen silmiensä kautta. Heijastuksesta erotan naisen, joka tahtoisi kieltää itsensä siitä huolimatta, että on päättänyt elää itsekästä elämää. Milloin minusta on tullut sellainen, joka ei voi myöntää totuutta edes läheiselle ihmiselleen?

”Uskon”, sanon hiljaa. En usko, vaan tiedän. Elän itseni kanssa päivittäin. Tunnen lukuisia muita elämänkantajia. Emme me eroa rutonkantajista muuten kuin siten, että nälkämme lopputulos ei tapa tuhansittain ihmisiä.

”Uskotteko, että sellaisetkin pedot aiheuttavat tuhoa?”

”Uskon.” Kaikki aiheuttavat tuhoa. Me olemme tähtiä, jotka ovat päättäneet tippua ja hajota, vaikka kykenisimmekin vielä loistamaan.

Lavinia nyökkää ja tarttuu jälleen pensseliinsä. Hänen seuraava värinsä on punainen. Siihen sävyyn olen upottanut itseni liian useasti, jotta kykenisin näkemään sen Lavinialla. Käännän selkäni.

”Puhukaamme tästä toisena ajankohtana”, totean tietäen, että joudun palaamaan tähän vielä useita kertoja. En pelkästään Lavinian kanssa. Levaine ei ole vielä palannut pohjoisesta, mutta kun hän palaa, minun täytyy jälleen uskoutua hänelle. Astelen ulos huoneesta sulkematta ovea. Lavinia pitää vapaana kiertävästä ilmasta kaiken sen jälkeen, mitä joutui haistamaan kuolevaa aviomiestään hoitaessa.

En voi tarjota Lavinialle täydellistä tukeani tai apuani, sillä pelkkä olemassaoloni on rike häntä vastaan. Häntä ja kaikkia muita ihmisiä. Portaita alas kävellessäni katson muotokuvaa perheenjäsenistäni. Oma kuvani katsoo edelleen minua tavalla, josta en tunnista katsojan ajatuksia. Pystyisinkö vielä palaamaan ihmiseksi? Siksi nuoreksi naiseksi, joka joutui hautaamaan isänsä ja ottamaan suvun nimen harteilleen? Kenties. Silloin minun pitäisi vain kumota valintani elää itselleni. Silloin en voisi enää elää punaisesta nälästä sykkivän ytimeni kanssa.