Luku 31: Azazel (Kaspar, maaliskuu
1941)
Minä olen aina rakastanut ruusuja.
Ollessani lapsi ne piilottivat minut silloin, kun en tahtonut
maailman näkevän minua. Äidin ruusupensaat olivat suunnattoman
suuria, vaikka meidän talomme metsän keskellä ei ollut hieno
kartano tai edes kaunis. Äiti panosti kukkiinsa, sillä ne olivat
useimmiten ainoa asia, jonka hoitamisessa hän onnistui. Parisuhde
kaatui heti synnyttyäni, vanhemmat olivat kieltäneet hänet kauan
sitten. Äiti ei koskaan kertonut syytä siihen. Hän ei oikeastaan
koskaan kertonut minulle syytä mihinkään. Lopulta lakkasin
kysymästä.
Ruusuista on muuhunkin. Niiden kauneus
on puhtainta mahdollista. Vaikka ne kuihtuvat, ne palaavat uudelleen
eri muodossa. Kukat elävät vähemmän aikaa kuin ihmiset, mutta ne
ovat silti ikuisempia kuin yksikään ihmisolento. Ovat ruusut sitten
punaisia tai valkoisia, ne ilmentävät kauneutta juuri sellaisella
tavalla, joka tekee niistä ainutlaatuisia. Ollessani lapsi minä
pidin niistä enemmän kuin ihmisistä. Kasvoin niiden kanssa.
Englannin talvet olivat leutoja, mutta veivät silti kukat mukanaan.
Muistan, että pysyin sisällä useita päiviä, jotta en olisi
joutunut kävelemään kylmän ja värittömän puutarhan ohi.
Äiti sanoi minulle aina, että kun
synnyin, en ollut pitänyt ääntäkään. Olin syntynyt täysin
hiljaa. Äänettömyys oli kierrellyt seiniä ja saanut äidin
ajattelemaan, että hän oli synnyttänyt kuolleen lapsen. Hänestä
tuntui siltä vielä viisi vuotta myöhemminkin. Ja kymmenen. Ja
kaksikymmentä. Hän muistutti minua myöhempinä vuosina aina
tasaisin väliajoin siitä, kuinka hiljaisuus oli kiertynyt hänen
ympärilleen ja saanut hänet tajuamaan, että hänen pojassaan oli
jotakin vialla.
Minua tietenkin tutkittiin
säännöllisin väliajoin. Kukaan ei koskaan huomannut minussa
ainuttakaan fyysistä vikaa. Keuhkoni olivat kunnossa, sydämeni
sykki punaista verta kaikkialle ruumiiseeni. En sairastunut edes
kulkutauteihin. Vaikka lääketiede ja terveysalan ammattilaiset
olivat hyvin erilaisia silloin, tiesin, ettei minussa ollut mitään
vikaa. En vain ollut huutanut syntyessäni. En huutanut
myöhemminkään. Mikään ei tuntunut koskettavan minua tavalla,
joka olisi pakottanut minut kohottamaan ääntäni.
Ensimmäiset kymmenen elinvuottani
vietin pääasiassa yksinäni. Naapureita ei asunut lähimmän viiden
kilometrin säteellä. Pitemmälle en olisi jaksanut kulkea. Äitiä
ei juuri kiinnostanut vahtia, missä kiertelin yksinäni, sillä hän
tiesi, että en hakeutuisi hankaluuksiin. En ollut sellainen lapsi.
Olin hänelle hajuton ja mauton. Jos minut olisi pureskellut alas
asti, ei olisi huomannut jauhaneensa ja nielleensä.
Äiti tiesi, ettei mikään ollut
kunnossa, sillä jopa koulupoikana minä olin hiljainen. Menestyin
matematiikassa hyvin, mutta en koskaan puhunut mitään. Opettajat
kertoivat, kuinka pieni Anthony vain katsoi muita pulpettinsa ylitse
kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä he tekivät. He olivat väärässä.
Minä ymmärsin täysin. En vain kokenut olevani tasolla, jolla
puhuttaisiin ja naurettaisiin muiden kanssa. Minua ei haitannut olla
yksin.
Muistan edelleen ensimmäisen kerran,
kun huusin. Astuin portaille, päivä oli kirkas, mutta auringoton.
Viileä syksyiltapäivä. Katseeni siirtyi pienen pihan halki
löytämättä ainuttakaan ruusupensasta. Niiden jäänteet olivat
näkyvissä, mutta yksikään lehti tai piikki ei ollut enää
pihalla. Ainoa asia, jota kohtaan olin tuntenut syvää kiintymystä,
oli riistetty minulta, revitty sijoiltaan.
Kun huuto lähti minusta, en aluksi
tunnistanut sitä omakseni. Se kierteli ympärilläni niin lujana ja
vahvana, etten voinut kuvitellakaan sellaisen äänen olevan peräisin
itsestäni. Kenties jo silloin se asettui minuun. Suuri, vahva ääni,
johon jokainen uusi huuto myöhemmin sekoittui, kunnes minussa eli
kakofonia, jota aloin kutsua vihaksi.
Äitini oli syvästi järkyttynyt.
Muistan hänen itkeneen keittiössä osittain helpotuksesta, osittain
syvästä kauhusta, jota tunsi minua kohtaan. Pystyin huutamaan. Eikö
äiti ollutkin halunnut juuri sitä? En ymmärtänyt, miksi hän
katsoi minua niin kuin katsoi palattuani sisälle. Aivan kuin hän
olisi nähnyt ytimeeni ja havainnut sieltä jotakin niin hirvittävää,
ettei kyennyt sanomaan sitä ääneen.
Äiti ei koskaan sanonut mitään
siitä päivästä. Hän kuoli ennen kuin ehti. Kulkutauti vei hänet
mennessään. Talo haisi kuolemalta monta viikkoa. Olin yli
kaksikymmentävuotias. Talo kuului äidin kuolemasta eteenpäin
minulle. En osannut kuvitella muuttavani muualle. Äidin
hautajaisista muistan vain vieneeni hänelle valkoisia ruusuja, jotka
olivat peräisin uudesta pensaasta. Aivan kuten minäkin äidille,
myös hän oli minulle täysin väritön. Emme koskaan tunteneet
toisiamme kohtaan mitään.
Elin äitini talossa naimattomana
pienellä perinnöllä kaksikymmentäkahdeksanvuotiaaksi. Sen
ikäiseksi kehoni jäi. Sen ikäisenä minusta tuli se, jota
vampyyrit ja ihmiset kutsuvat kaikkialla maailmassa Azazeliksi,
hirviöksi, joka levitti vampirismin kaikkialle.
Tein pieniä töitä, jotka jättivät
minulle kohtuullisesti aikaa viettää elämääni siellä, missä
olin sitä aina siihen astikin viettänyt. Metsässä. Koruttomat
syksyiset puut kasvoivat harvassa jättäen taivaan kirkkaana ylleni,
kun kävelin pienelle metsälammelle, joka oli kauempana kuin olin
koskaan lapsena uskaltanut käydä. Siitä hetkestä ihmiset kertovat
vieläkin väritettyjä tarinoita. Hetkestä, jolloin huomasin vuohen
synnyttäneen veteen. Se makasi lehdistä oranssilla penkereellä
verestä märkänä, mutta yhä hengittävänä. Mitä ikinä se
olikin synnyttänyt, oli jäänyt veteen. Muistan, kuinka veri eteni
lammen keskustasta reunoille kuin tummanpunainen kukka.
En tiedä, miksi menin veteen. Minulla
ei ollut mitään syytä siihen. Veri sisälläni tuntui kuitenkin
ymmärtävän kukkivaa lampea, verta sen keskellä. Huuto oli ottanut
paikkansa suonissani, ja se tiesi, mitä halusi. Minä kävelin
suoraan veteen, kunnes pääni oli pinnan alla. Jokin sisälläni
tiesi, ettei lammen kuuluisi olla niin syvä. Minä upposin
syvemmälle, kunnes en enää saanut happea ja vedin sisääni veden
ja veren sekoitusta. Tumma neste tuntui täyttävän minut
kaikkialta.
Jokin syttyi kaulassani kuin sairaus.
Tunsin, kuinka se upposi minuun hampaiden lailla ja raivasi tiensä
kaikkialle. Silloin kuvittelin kuolevani. Sisuskaluni huusivat, kun
jokin tuntui repivän niitä. Luuni vääntyivät, murskaantuivat
palasiksi. Kipu siirtyi kaulastani kaikkialle, lävisti minut
punallaan. Lopulta se otti paikkansa suussani, asetti ikuisen nälän
minuun, terävöitti kulmahampaat tehden niin kipeää, että
kuvittelin koko suuni halkeavan. En ole löytänyt sitä tunnetta
enää koskaan sen jälkeen. Vihani ja nälkäni pääsevät lähelle,
mutta eivät yhtä repivinä, yhtä todellisina.
Se päivä jätti minut ikuisesti
ruumiiltani vain muutamaa vuotta alle kolmekymmentävuotiaaksi.
Silloin ikuinen elämä oli vain minun, mutta en tiennyt siitä
mitään. Kuvittelin kuolleeni. Kun sitten heräsin ja näin yön
miljoonat tähdet ylläni, tunsin jonkin muuttuneen perusteellisesti.
Hampaani olivat ennallaan, kehonikin kykeni yhä kampeamaan itsensä
ylös. Olin kuivunut täysin eikä vaatteissani näkynyt merkkiäkään
sotkeentumisesta tai rikkoontumisesta. Vain vierelleni jäänyt,
luihin asti mädäntynyt vuohen ruumis kertoi minulle, kuinka kauan
olin viettänyt lammella tiedottomassa tilassa.
Tietenkään en tiennyt heti
tarvitsevani kuukausittain verta pysyäkseni hengissä. Nälkä
ilmoitti itsestään vasta kuukauden päästä. Siihen asti pysyin
talossani kykenemättä käymään edes töissä. Kipu jätti minut
tunnottomaksi, en aina onnistunut edes nousemaan sängystä. Jokin
minussa oli vääristynyt, loksahtanut pois paikaltaan. Kuvittelin
aina siitä lähtien, ettei ihmisen ydintä voinut muuttaa mikään
maailmassa. En kuitenkaan koskaan saanut selville, oliko omani
muuttunut peruuttamattomasti sinä päivänä lammessa.
En muista ensimmäisen puremani
ihmisen kasvoja. Muistan vain, kuinka nälkä otti minusta vallan,
tainnutti minut eläimeksi ja sai minut täyttämään sisimpäni
verellä. Se oli tuntunut pelkästään hyvältä. Olin miltei hukkua
siitä seuranneeseen suunnattomaan aaltoon, jota en osannut nimetä
suoraan onnellisuudeksi tai euforiaksi. Se vain oli. Sellaiseksi se
jäi.
Kuolemattomuuteeni havahduin vasta,
kun huomasin, etten ollut neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä
muuttunut hiventäkään. Kasvoni olivat rypyttömät ja hiukseni
sileät ja hyväkuntoiset. Suunnilleen silloin lakkasin katsomasta
itseäni peiliin.
Olen elämäni aikana joutunut
piiloutumaan, jättämään taakseni ja löytämään. Pahimpina
pulan ja kaaoksen aikoina epäpuhtaudet synnyttivät ruton. Silloin
vampyyreita oli jo satoja eri maissa. Minun piti paeta paikasta
toiseen voidakseni välttyä siltä tosiasialta, että jouduin
elämään verellä ja kylvämään vaaran tuntua kaikkialle
ympärilleni. Ytimestäni oli tullut niin punainen, että pelkäsin
sitä enemmän kuin koskaan ymmärsinkään. Mielsin aina tekeväni
vain sen, mitä minun täytyi. Ei ollut hyvää ja pahaa sellaiselle,
jolla ei ollut koskaan vaihtoehtoja.
Vaellellessani opin paljon ihmisistä
ja siitä, miten paljon maailma oli valmis taipumaan säilyttääkseen
käsityksensä hyvästä. Vampyyreille syntyi nimi, mutta se
mainittiin vain varoittavissa iltasaduissa. Me olimme myyttisiä
olentoja, muuttuimme vaaraksi vasta, kun meitä alkoi olla miltei
yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Kun rutosta oli tullut tauti, joka
aivan oikeasti tappoi satoja ihmisiä. Ne, jotka selvisivät, olivat
pelkkiä menetettyjä hirviöitä. Vain ihmisyydellä oli merkitystä,
vaikka jokainen oli unohtanut, että ihmisyydestä kaikki oli
lähtenytkin. Minäkin olin joskus ollut jonkun poika.
En löytänyt yhteenkuuluvuutta ja
lämpöä keneltäkään, vaikka tapasin useita kaltaisiani. Vasta
Rosencranzista löysin kodin. Siellä minulla oli ruusuja ja joku,
joka ajatteli maailmasta kuten minäkin. Lucilla sai minut katsomaan
jälleen peiliin ilman pelkoa siitä, etten tietäisi, kuka sieltä
katsoi.
Nyt, kun ajattelen sitä, kaikki oli
hyvin ennen sotaa. Ennen äänten katoamista, hiljaisuuden
palaamista. Kannoin kaiken jälleen yksin, aivan liian yksin.
Noirekaan ei lopulta ymmärtänyt minua riittävästi, Antonio oli
vain hetken lämmin minua vasten. Enkä enää näe mitään Lucillan
yösilmistä. Maailma on alkanut kylmetä ympärilläni, hiljaisuus
palaa lopulliseksi olotilaksi. En ole valmis siihen. Ytimeni ei enää
kykenisi siihen totuttuaan kerran kaikkiin maailman ääniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti