Verivalhe: luku 8

Luku 8: Silmänlumetta (Lucilla, syyskuu 1940)

Kadulla juoksevien sotilaiden järjestäytynyt liikehdintä on hädän hetkelläkin viimeiseen asti mietittyä, täydellisesti organisoitua. Näen logiikan, järjen juoksuaskelten takana, mutta en erota ainuttakaan pinnalle asti näkyvää tunnetta. Kaikki on haudattu syvemmälle, logiikan taipeisiin, järjestyneen ihmismassan huutavaan pakkoon.

Ikkunani takaa erotan paitsi juoksevat sotilaat, myös hennon valkeasiipisen perhosen ikkunaani vasten. Syksyn piti pyyhkiä maailmasta elämä matkaansa. Tappaa kesä hitaasti, kauniisti, päästää se kunniakkaaseen loppuunsa karistamalla elo puista, kukista ja hyiseksi taittuvasta ilmasta. Perhonen kuuluu kesään, joka ei tänä vuonna kunnolla saapunutkaan. En tahdo nähdä valkeasiipisen olennon lepattelevan siipiään lähelläni, pyrkivän kartanoni lämpöön, kaikkeen siihen, mitä maailmassa ei enää ole.

Suljen silmäni. En ymmärrä perhosista oikeastaan yhtään mitään. En voi tietää, onko haurassiipinen olento kesän kasvatti lainkaan. Kun avaan silmäni, se on jo poissa, liihottanut tiehensä kovaa ääntä pitävän maailman tieltä. Sotilaat ovat pelästyttäneet sen pois.

”Lady Lucilla?” kuulen sisäkköni epäröivän, soinnikkaan äänen takaani. Käännyn ikkunalta hänen puoleensa ja kohtaan suuret, vaaleanruskeat ja eläväiset silmät. ”Oletteko te kunnossa?”

”Loistavassa”, vastaan hymyillen, ”muistelin vain kesää.”

Sisäkköni Lavinia huokaa ja niiaa perään miltei yhtä syvään.

”Minusta te ette saisi murehtia mennyttä, lady.”

”Lavinia, Lavinia…”

Astelen sisäkköni luo, asetan käteni hänen kapeille harteilleen ja kohtaan suoraan suuret, kaurismaiset silmät, jotka räpsyvät kuin peläten. Välillä unohdan sisäkköni olevan minua vuosissa kaksi edellä. Lavinia tuntuu hennolta kuin lapsi, viattomuudessaan ja avoimuudessaan niin aidolta, että häntä on paikoitellen hankalaa käsitellä ihmisenä.

”Kesä ei tullut tänä vuonna. Sota vei sen alleen. Salli minun toki muistella sitä kesää, joka minulla oli.”

”Lady, te taidatte todella ikävöidä –”

”Lavinia. Eikö sinulla ole töitä toisessa kerroksessa?”

”Olen syvästi pahoillani, lady.”

Lavinia nyökkää minulle ja poistuu pikimmiten aivan käytäväni ikkunan viereiseen portaikkoon. Jään katsomaan hänen kapean selkänsä menoa kuin hän todella olisi vasta lapsi, joka saattaa kaatua portaissa juostessaan niitä liian nopeaan tahtiin ylös.

Sisäkköni on luonnollisesti oikeassa. Jos olisin antanut hänen puhua loppuun, ulos olisi päässyt pelkkiä totuuksia. Lavinia tietää, etten varsinaisesti ikävöi viimevuoden kesää lämmön tai lintujen vuoksi. Kesä itsessään oli vain näyttämö sille, mitä tapahtui. Minä ikävöin ja tarvitsen sitä, joka käveli luokseni ihmiskasvoin. Miehenkasvoinen yön kasvatti piirsi viivansa omani viereen, enkä enää osannutkaan pyyhkiä sitä pois. Lavinia tietää kyllä, keneen olen itseni sitonut. Tai jättänyt sitomatta, vuoden vaihtuessa rumempaan ja sodan mädättäessä puolet kaikesta menneestä en enää ole aivan yhtä varma mistään.

On olemassa vain yhdenlaisia päiviä. Samanlaisia. Jokainen toistuu tietyllä kaavalla, yksikään pölyhiukkanen ei laskeudu eri tavalla, vaikka olen paikassa, jota minun kuuluisi rakastaa. Cartwrightin suvun kartano on isäni kuoltua jäänyt omistukseeni jokaisen paikallisen hämmästyksestä huolimatta. Öljypohatan kahdenkymmenen ikävuoden loppukiriä juokseva tytär on, jokaisen yllätykseksi, onnistunut pitämään pintansa ja omaisuutensa. Cartwrightin maineen kultakerros on ollut riittävän paksu, jotta kukaan ei ole saanut tongittua sen useiden kerrosten alle.

Minulle kartanon ylläpidossa ja suvun maineen kultakerroksen kiillottamisessa ei ole enää vuosiin ollut kyse bisneksestä. Raha ei katoa, jos sitä on pohjattomasti ja sen käyttäjä sattuu tietämään, mitä tekee. Minä olen aina tiennyt seuraavan askeleen jo useita minuutteja edeltä. En enää toimi vain säilyttääkseni isäni vaivalla haaliman omaisuuden ja nimen.

Tosiasiassa en ole viimevuoden kesän jälkeen ollut lainkaan varma, minkä tai kenen vuoksi toimin. Olen jäänyt kiertämään kehää kartanooni, omaan kalliiseen nimeeni, muistojeni jo kauan sitten hohtonsa menettäneeseen kammioon. Värit hakevat vielä paikkaansa maailman mädäntyessä nurkistaan.

Naiset eivät sodi. Rosencranzin tärkeimmät miehetkään eivät sodi. Kotimaani on eristetty, jotta terveydestään humaltuneet saavat pitää pitojaan yötä päivää samalla, kun parannuskeinoa etsivät polttavat loput maailmasta tuhkaksi. Maailma on jakautunut niin useaan puoleen, etten enää jaksa ihmetellä, miksi olen jäänyt pyörimään yhteen kehään niin pitkäksi aikaa. En voi mennä minnekään. Rosencranzista ei voi lähteä, muuri on vartioitu. Ulkona sotilaat juoksevat vain, jos hätä muurilla on suuri. Perhonenkin lensi jo pois. En palaa enää ikkunalle, en tahdo tietää syytä lisämiehitykselle. Aina löytyy lisää terveitä uhrattavaksi. Pian ovat jäljellä vain ne, jotka ovat ravintoketjun huipulla ja voivat päättää, kenet saalistaa. Ikuisuuteensa sidotut, puhtaat vampyyrit, jotka ruttotohtorit ovat nimenneet myytiksi, joka vie huomion pois totuudesta – siitä, että oikeasti on vain verirutto, joka tarttuu ihmiseltä toiselle. Sairaus, joka ajoi maailman sotaan.

Minä tiedän ruttotohtorit suuremmiksi valehtelijoiksi kuin maitten johtajat. Se, jolla on parannuksen taito käsissään, voi sanoa mitä tahansa ja häntä uskotaan. Tunnen henkilökohtaisesti tohtorin, jonka koko olemus on silkkaa silmänlumetta. Mies on tuntenut minut jo useita vuosia, enkä ole vieläkään kuullut edes hänen oikeaa nimeään. Riittää, että hän osaa parantaa. Hänet päästetään automaattisesti Rosencranzin muurista ulos, kuljetetaan halki Eurooppaa, jotta hänen lintunaamionsa taakse kätketyt suipot kasvonsa voivat hymyillen todeta, ettei mitään ole enää tehtävissä.

Ajatellessani tuntemaani tohtoria muistan, että olen lupautunut tapaamaan hänet iltapäiväteellä seuraavan päivän koettaessa. Kaikkien päivien ollessa lähes samanlaisia sitä unohtaa helposti, milloin torstai on jo jättänyt keskiviikon ja tiistain helmoihinsa. Unohdan päivien kulun ja tunnen olevani sotaan lähtenyt mies, joka ei enää muista, miltä ruoka maistuu tai miten kravatti solmitaan.

Kuljen portaat ylös etsiäkseni Lavinian. Muu palvelusväki – kokkini, puutarhurini, kaikki ne, joiden olemassaolosta harvoin muistan kiittää – tuntuu etäisemmältä, aivan kuten heidän varmasti täytyykin. Lavinia on erilainen. Hän on vielä nuori ja eläväinen, täynnä sitä maailmaa, johon en ole tottunut. Tottumattomuuteni ei johdu pelkästään kasvatuksestani. En vain ole saanut samoja lähtökohtia elämään kuin hän.

Portaissa pysähdyn katsomaan koristeellisin kehyksin seinälle ripustettuja maalauksia. Ne ovat kaikki vanhoja, maali ei enää tuoksu, kuva ei enää elä samalla tavalla. Isäni nuoret ja virkeät silmät kuvattuna juuri kuten ne olivat vielä hänen vanhoina päivinäänkin. Äitini punaruskeat kiharat, samainlaiset kuin seuraavan muotokuvan nuorella naisella. Minulla. Kuva ei ole omasta mielestäni koskaan muistuttanut minua erityisemmin. En tunnista itseäni symmetrisistä kasvoista ja selkeistä piirteistä, jotka maalari on ikuistanut raastavan yksityiskohtaisesti. Vain silmät ovat minun. Tummat, miltei mustat yösilmät, jotka katsovat minua peilistäkin. Jatkan matkaani, kuljen portaat ylös ja huhuilen Laviniaa kuin kauan sitten kadonnutta ystävääni.

Lavinialta ei kestä kauaa rientää luokseni. Hänen suuret silmänsä ovat jälleen huolesta ja hämmennyksestä säihkyvät.

”Kutsuitte, lady.”

”Onhan tapaamiseni tohtori Levainen kanssa sovittu huomiselle kello kolme?”

”Tapaamisenne tohtori Levainen kanssa, lady? Sehän odottaa teitä tänä iltapäivänä. Olinkin aikeissa tiedustella, aiotteko pukeutua sitä varten.”

Katson valkeaa, yksinkertaista mekkoa ylläni ja naurahdan Lavinialle. En tosiaan muistanut tapaamisen olevan jo samaisena iltapäivänä.

”Kiitos, Lavinia. Mitä tekisinkään ilman sinua.”

Lavinia hymyilee varoen.

”Saanko palata töihini, lady?”

”Käytävä näyttää hyvältä, ei sinulla mitään kiirettä ole. Tahdotko auttaa minua valitsemaan asun kello kolmeksi?”

Lavinia hätkähtää, katsoo minua hetken kuin odottaisi minun pilailevan. Hän on ollut riittävän monta vuotta palveluksessani kyseenalaistaakseen yhtäkään pyyntöäni. Lavinia kävisi sekä hovimestaristani että henkilökohtaisesta ystävättärestäni. Puran häneen kaikki tarpeeni, kun minulla ei ole muutakaan sielua, jonka kanssa jakaa kartanoani. Ei samalla tavalla.

Lavinia ei kyseenalaista enää edes aikoja, joina vastaanotan vieraani. Emme ole Britanniassa, kello neljän teelle ei ole mitään syytä. Siispä se juodaan kolmelta. Tohtori Levaine lintunaamioineen saapuisi paikalle, vaikka kutsuisin hänet yön vastineelle samaisesta kellonajasta. Levainella on aina syy tulla tänne. Olen oppinut lukemaan katseita ja ymmärtämään, milloin mies janoaa jotakin omakseen. Täällä sellaisilta katseilta ei ole voitu välttyä. Eivätkä ne suinkaan kohdistu minuun.

***

Tohtori Levainella on erikoisin puheääni, joka minun on koskaan suotu kuulevan. Olen tuntenut miehen jo vuosia, mutta jaksan yhä jokaisella tapaamisellamme ihmetellä tämän omintakeista ääntä. Se tuntuu kumpuavan toisesta paikasta, aivan kuin hänen sisällään ei mitenkään voisi olla sellaista kohtaa, josta ääni lähtee. Se on sekoitus korkeita ja narisevia äänteitä. Levainen tunnistamaton aksentti pahentaa tilannetta ennestään. En osaisi kuvitella kenellekään muulle yhtä persoonallista tapaa tuottaa ääntä.

Persoonallinen on myös tohtoriystäväni ulkonäkö. Levaine on kuin suoraan vampyyrienvastaista propagandaa levittävistä lehtisistä. Mustat hiukset ovat pitkät ja kiiltävät, laskeutuvat selkään asti. Miehen pukeutuminen on traditionaalisen tummaa ja selkeälinjaista, hän suosii vahvoja leikkauksia ja silinterihattuja. Erikoisinta Levainessa on kuitenkin hänen anatomiansa. Mies on kuin veistetty, kaikkialta kapea ja terävä. Luuston muodon saattaa erottaa tämän kävellessä, vaatteet eivät peitä mitään. Viikset ja pukinparta eivät paranna terävää vaikutelmaa, ne vain hiovat hänen leukansa ja nenänsä hentoja, teräviä linjoja. Tohtori Levaine ei näytä todelliselta ihmiseltä.

”Mitä tarjoilette minulle tänään, lady Lucilla?”

”Olenhan pyytänyt sinua sinuttelemaan minua, Levaine”, huomautan miehen tavasta puhutella minua. Minulla on yhteiskunnassa korkeampi asema, mutta Levaine on tohtori. Mystinen parantaja, jota arvostetaan kaikkialla. Hänellä ei ole ainuttakaan syytä teititellä minua. Ei kaiken sen jälkeen, mitä olemme käyneet yhdessä läpi.

Pöytään kannetaan höyryävän kuumaa teetä hyvin minimalististen pikkuleipien kera. Se on parasta, jota minulla on sodan siivellä tarjota. Levaine istuu pitkän pöydän toisessa päässä, minua vastapäätä. Etäisyys on pelkkä muodollisuusseikka, meidän ei tarvitsisi pysytellä niin kaukana toisistamme. Tunnemme toisemme jo hyvin. Silti hän katsoo tarpeelliseksi teititellä minua palveluskuntani jakaessa saman huoneen.

”Olisitteko ystävällisiä ja jättäisitte meidät hetkeksi?”

Kokkini poistuu oitis. Lavinia jää ovelle, katsoo minua hetken pitkään. Suon hänelle hymyntapaisen ja katson, kuinka hänen pieni kehonsa poistuu huoneesta.

”Sinulla on hyvä sisäkkö, Lucilla.”

”Niin on.”

Katson Levainen kapeisiin, haaleansinisiin silmiin vain haastaakseni miehen. Hän ei kestä katsoa minua suoraan ajatellen kaikkea sitä, mitä hänen katseensa takana juoksee.

”Onko sinulla tarjota minulle uutisia rintamalta?”

”Rosencranzin rajalla on käyty tänä aamuna taistelu. Paikalla ei ole lainkaan elonjääneitä.”

Nyökkään vaisusti. Sotilaat kadulla olivat siis lisäjoukkoja.

”Kumpikaan puoli ei ole siis...” En osaakaan viimeistellä lausettani. En tiedä, mitä tarkoitan puolilla. Ihmisiä ja vampyyreita vai pelkästään keskenään sotivia ihmisiä?

”Neuvostosotilaat pääsivät yllättämään pienin joukoin vartioidun rajan. Kaikki täkäläiset ovat päässeet hengestään.”

Nyökkään uudelleen. Sota alkaa näyttää yhä vain huonommalta Rosencranzille ja sen kyljessä hengittävälle Saksalle.

”Lisäksi olen törmännyt ruttopotilaita tavatessani erääseen hyvin huolestuttavaan seikkaan, joka ei onneksemme liity ruttoon itsessään. Sairaudenkuva on edelleen samanlainen. Mustia pisteitä silmän valkuaisissa ja suun sisäpinnoissa. Terävöityneitä hampaita, joissa sykkii loputon nälkä. Ei, tauti ei koskaan muutu.” Levaine pudistaa päätään vaitonaisena. Minä odotan, että hän siemaisee teetään ja jatkaa.

”Potilaiden omaiset ovat alkaneet puhua Azazelista.”

Lasken teekupin hiljaa alas. Jos teen liian nopean eleen, ilmoille päästetty sana käy liian konkreettiseksi ja asettuu poikkiteloin sisuksiini. En saa päästää sitä sisälleni. Hengitän hitaasti ilmaa sisääni, vannon, etten koskaan imaise pahuutta merkitsevää sanaa keuhkoihini.

”Ihmisten ei tulisi käyttää sellaisia termejä.”

”Se on ihmisien keksimä sana. Lucilla, ystäväni, Azazel on todellinen, ei pelkkä ihmisten kehittämä taruolento, joka selittää heidän kokemansa vääryyden. Jossakin täällä on olemassa alkupeto, josta tämä kaikki on lähtöisin. Vuohesta sikissyt hirviö.”

Huokaisen syvään. Levaine on maailmassa toinen, jonka kanssa voin puhua tällaisista seikoista ilman pelkoa siitä, että kieleni poltetaan tuhkaksi. Toinen, jolle voin jakaa sieluani tällä tavoin, on kaukana sodan mustien tuulten johdattelemana. Missä ikinä hän onkin, hän on elossa, sillä muste saamillani kirjepapereilla on lähtöisin hänen kynästään.

”Jos ihmiset ovat todella alkaneet puhua Azazelista, tilanne on huono. Todella huono”, huokaisen ja haen kosketuspintaa Levainen silmistä. Mies katsoo minuun tietäen, mitä ajattelen. Alun alkaen Azazelin piti olla vain sana. Nyt siitä on tullut jotakin paljon suurempaa. Siihen latautunut viha ei ole enää viattoman punaista, se on mustaa ja tarttuvaa kuin terva.

Azazel on kaiken kansan keskuudessa olento, josta pahuus on päässyt sikisemään maailmaan. Vuohesta syntynyt demoni, paholainen, itse Saatana, joka on puremallaan levittänyt maailmaan veriruton vain tehdäkseen todellisuudesta kaltaisensa. Tarina on värittynyt ja saanut ritualistisia piirteitä vuosikymmenten varrella. Silti aina on ollut paholainen, jota syyttää ruton runtelemista sieluista ja jokaisesta juodusta pisarasta. Azazelin piti olla pelkkä ihmisten synnyttämä myytti. Sitten nimi kuultiin vampyyriksi todettujen suusta, eikä sanan paino enää koskaan tippunut pois.

”Tämä tarkoittaa sitä, että maailma on alkanut etsiä syyllistä. On täysin tiedossa, että ruttoon sairastuneet eivät ole ainoita mahdollisia vampyyreja. Rutonkantajat ovat uhreja, kenties vielä parannettavissa. On olemassa puhtaita, ikuisia olentoja, joiden keskuudesta ihmiset etsivät alkulähdettä, Azazelia”, jatkan ja siemaisen lopuksi viilentynyttä teetäni. Haalea neste valuu alas kurkkuani muistuttaen minua siitä, ettei se riitä viemään nälkääni pois.

”Nimeä ei ole mainittu pelkästään sellaisessa asiayhteydessä.”

”Mitä?”

En kykene enää peittämään hämmästystäni. Jätän lopun viilenneestä teestä omaan arvoonsa ja nousen pöydästä. Lavinian valitsema hiusteni hienoista punaisuutta korostava ruosteenpunainen leninki valuu lattiaan, laskos seuraa minua pöydän toiseen päähän. Kumarrun Levainen viereen kuin anoakseni armoa.

”Kerro minulle.”

”Lucilla… He ovat alkaneet etsiä syyllistä joukostaan.”

”Azazelia ihmisten keskeltä?”

”Hänen täytyy kulkea täällä ihmiskasvoin.”

”Naurettavaa.” Pudistan päätäni, kiharat putoilevat harteille. ”Ihmiset etsivät syyllistä ja sotivat keskenään, vaikka heidän tulisi keskittyä auttamaan niitä, jotka ovat kuolemaisillaan. Mitä ideaa on sodassa, jota ei voi voittaa? Lääkkeet eivät auta. Sinä tiedät sen, olet tohtori. Lääkkeistä ei kannata sotia.”

”Mutta eiväthän ihmiset osaa kuolemankaan kanssa jäädä kamppailemaan. On helpompaa taistella jostakin muusta, lähettää tantereelle viimeisetkin elonsa voimissa olevat nuoret miehet.”

Kuljetan kättäni hitaasti Levainen tuolin reunusta vasten. Kultainen, vanhanaikainen koukerokuvio kulkee sormieni alla sulavasti kuin silkki.

”Levaine… Minusta on hurmaavaa, että kanssani kykenet puhumaan ihmisistä heinä.”

”Minä en –”

”Tiedän kyllä”, keskeytän Levainen. Kurotan lähemmäs, asetun aivan miehen kauluksen peittämän, tykyttävän suonen kohdalle. Hengitän hänen peitettyä kaulaansa. ”Et vain ole oppinut nimeämään itseäsi vielä meidän joukkoomme.”

”Minä en koskaan, ikinä...”

”Älä kiellä itseäsi.”

Mies vetäytyy taaemmas, pakenee nälkäni alta. Kauhu silmissä ei ole teeskenneltyä, mutta se on laimea kopio siitä, mitä ihminen tuntisi. Ruttonaamari voi peittää suipot kasvot taakseen, mutta se on lopulta paljon huonompi naamio kuin kasvot itse. Silmien taakse jäävä häpeä ja inho ovat ainoita asioita, jotka vievät tätä miestä eteenpäin. Tohtori Levaine voi esiintyä keksityllä nimellä ja parantaa veriruttoon sairastuneita parhaansa mukaan, mutta hän ei voi koskaan kieltää minulta sitä, että on itsekin taudinaiheuttaja, rutonkantaja. Verenimijä. Olento, jota ihmiset nimittävät vampyyriksi.

”Lucilla, lopeta, sinä olet liian nälkäinen.”

”En ole vielä saanut tämän kuukauden annostani. Ajattelin, että olisit voinut...”

Levaine nousee teatraalisen nopeasti ylös aivan kuin olisin ehdottanut hänelle intiimimpää toimintaa. Minulta kestää hetki ymmärtää, että Levainelle ehdotukseni on aivan yhtä intiimi kuin pyyntö jakaa makuuhuone.

”Et voi tehdä aina mielesi mukaan.”

”Etkä sinä voi paeta loputtomiin.”

Levaine kääntää päänsä pois.

Minuutit juoksevat toisensa kiinni. Kestää useita hetkiä saada Levaine istumaan jälleen alas ja avaamaan kauluksensa. Me olemme tehneet näin ennenkin. Joskus pedon on helpointa aterioida toisella. Olemme toistemme ainoa toivo. Levaine ei voi tartuttaa minua, sillä kannan elämää, omaa pientä ikuisuutta harteillani. Kuolemattomuuteni puolestaan ei leviä jo vuosia sitten tartunnan saaneeseen Levaineen. Jos kestämme toistemme veren, voimme juoda toistamme silloin, kun muutakaan ei ole tarjolla. Rosencranzin julistettua itsensä vampyyreista puhtaaksi maaksi olemme voineet vain järjestäytyä, hakea tukea toisiltamme.

Muistan edellisen kerran, kun join verta toisesta vampyyrista. Ruusujen kesä oli humaltanut meidät paitsi toisistamme, myös rajattomana edessämme avautuneesta maailmasta. Olimme jumalia. Kaaoksen edeltäjiä, likaisia, mutta taivaallisia.

Tunteeni tohtori Levainea kohtaan ovat huomattavasti monimutkaisemmat. Mies ei ole rakastettuni, ei ole koskaan ollutkaan, mutten voi olla ajattelematta hänen kehonsa lämpöä viedessäni nälästä tykyttävät hampaani hänen kaulalleen. Levaine värähtää kulmahampaiden painuessa kaulavaltimoa vasten, upotessa syvälle ihoon. Punaisuus sokaisee aistini, en näe mitään muuta, täytyn veren tuomasta autuudesta, unohdan nälän ja vihan ikuisen kierteen, kaiken sen, jossa minä ja tämä mies joudumme ikuisesti elämään. Sukunsa perijätär ja maailmaa parantava tohtori. Kaksi suurta valheellista tahraa paperilla. Valhe on kirjoitettu meihin jo hetkenä, jolloin meistä tehtiin petoja. Se juoksee veressämme tummana ja painavana.

Kun Levainen veri tuntuu räjäyttävän nälkiintyneen, väsyneen tajuntani, muistan jälleen, miltä tuntuu nähdä maailma värikkäänä, elävänä. Miten paljon se muistuttaakaan jotakin sellaista, jonka ei pitäisi olla olemassa kenellekään kaltaiselleni. Täydellisyys, sitä se on, likaisuudessaan ja valheellisuudessaan. Aistini täyttävä punainen tekee minusta täydellisen. Livun sen täyttämään repaleiseen autuuteen ja toivon, että huomenna muistaisin jälleen olevani kaiken verenpunan alla pelkkä olento, jonka ihmisyys vietiin liian varhain. Veren noruessa poskelta jo ennestään punaiselle mekolleni muistan, miltä tuntuu menettää kontrolli eläimellisyyden puskiessa pintaan. Kauhistun ajatusta siitä, että olen ikävöinyt sitä.