Verivalhe: epilogi

Epilogi: Viimeinen kirje

Näyttämön valot ovat kirkkaat sille, joka seisoo sen keskellä. Minulla on yleisöä. Paikka on tuttu, olen astellut naamioihin sonnustautuneiden ihmisten näköisten olentojen kanssa lukemattomia kertoja. Olen kokenut heidän kanssaan paljon ja nyt olen palannut heidän luokseen. Heistä jokainen katsoo minuun hymyillen naamiokasvoisena.

Kasvoja on enemmän kuin koskaan aiemmin. Sali on täyttynyt vampyyreista, jotka tunnistan. Vanha pari, joka poistui rakennuksesta aina ennen ilta viittä. Nuori tyttö, jolla ei koskaan ollut ketään mukanaan. Hän kävi vain kerran viikossa. Heidän takanaan nainen, jonka tunnen, nainen, jonka kurkulle painoin käteni. Hopeahiuksinen Noire. Hänkin katsoo minuun naamionsa takaa ja hymyilee kuin en olisi koskaan tappanutkaan häntä.

Kun huomaan, kuka Noiren vierellä seisoo, tunnen jonkin sisälläni kylmenevän. Antonio on sonnustautunut jälleen vaaleansiniseen mekkoon, mutta on jättänyt hiuksensa koristelematta. Hymy hänen kasvoillaan on aidompi kuin koskaan. Muistan hänet tällaisena, onnellisena ja säteilevänä. Mieleni on säilyttänyt hänet kauniina, ei vääntyneenä ja kylmänä portaitteni päässä.

Aivan etummaisimpana ihmisistä seisoo hän, jonka vuoksi minä olen täällä. Hän, joka sai minut taipumaan kauemmas teoistani, uppoamaan syvemmälle itseeni. Lucillan hiukset ovat pitkät ja kiiltävät, mekkonsa sama tummanpunainen, joka hänellä oli yllään, kun hän käveli ensimmäistä kertaa puutarhaani. Hänkin hymyilee.

Kaikkialla salissa haisee veri. Se ei enää saa sisintäni sykkimään samalla tavalla kuin ennen, se ei räjäytä aistejani toisiaan vasten. Se on pelkkä muistutus. Minä jätin kaiken vereen, kannoin sen hajua mukanani jokaisen kulman ja mäen taa.

Veri ei valehtele. Mutta minun vereeni on kirjoitettu illuusio, haavekuva minuudesta. Se ei voi kertoa totuuksia, jos se ei tiedä, kenelle kuuluu. Kuinka se voisi, kun en itsekään tiedä, kenen kasvoja etsin kuvajaisesta?

Saliin kerääntyneet alkavat lähestyä lavaa. Seison sillä edelleen yksin, tunnen lamppujen kuumenevan ja näen pölyn tanssivan ilmassa. Mitään täällä ei ole käytetty aikoihin. Kaiken on annettu unohtua. Haistan yhä veren, se tuntuu ainoalta todelliselta asialta. Kaikki kävelevät lähemmäs ja kohottavat kasvonsa minuun. He eivät enää hymyile. He kohottavat kätensä naamioilleen, ja tiedän, että on tullut aika ottaa ne pois.

Yhdessä aallossa jokainen ottaa naamionsa pois. He paljastavat kasvonsa, jotka eivät enää hymyile, silmänsä, jotka katsovat minuun odottaen. Vien kädet omille kasvoilleni, siirrän naamion. Yleisö odottaa yhä. Vien käteni uudelleen kasvoilleni vain huomatakseni, että naamio on yhä siellä. Otan sen jälleen pois, uudelleen ja uudelleen, mutta se palaa aina. 

Yleisö katsoo minuun ymmärtäen juuri sellaisella tavalla, joka on aina saanut minut suunniltani. Aivan kuin he näkisivät kasvoni, vaikka en kykene ottamaan naamiotani pois. Se ei lähde pois koskaan. Se ei voi, sillä en tiedä, millaiset kasvot sen alla olisivat.