Neljäs kirje
Ensimmäinen kuukauteni täällä on
kulunut loppuunsa hitaammin kuin kuvittelin. Sinä olit oikeassa;
tämä on aivan uudenlainen maailma. Olen sekä nauttinut siitä että
tuntenut syyllisyyttä kuulumattomuudestani siihen. Jollakin
groteskilla tavalla pidän suuresti paikan yleisestä tunnelmasta.
Kunpa voisinkin kuvailla sitä sinulle ilman pelkoa kirjeen
joutumisesta vääriin käsiin.
Tämä paikka on todistanut minulle
sen, että maailmassa on paljon minulta kokematta jääneitä
asioita. Niistähän me aina puhuimme – asioista, jotka tahdomme
vielä kokea sellaisina kuin olemme.
Täällä on useita sellaisia, jotka
ottavat asemansa yhteiskunnassa aivan liian kevyesti tai aivan liian
raskaasti. En ole tottunut siihen, että näin moni ympärilläni
edustaa jotakin eri laitaa siitä, jonka pitäisi olla tuttua meille
molemmille. On vaatinut paljon tottumista ymmärtää täällä
elävien päivärytmiä ja elintapoja.
Minä olen ollut ruumiillisessa
kontaktissa toiseen. Se minun olisi pitänyt tunnustaa sinulle jo
aikoja sitten, vaikka uskonkin sinun aistivan, että olen tarvinnut
kiintopisteen tähän maailmaan. Oletan sinun käyttävän
samanlaisia keinoja – en luottamuksen pulasta vaan silkasta
ymmärryksestäni luontoasi kohtaan. Me molemmat tarvitsemme jotakin,
johon maadoittua. Minulle se on toisen keho omaani vasten. Sota
vääntää sielua väärään muotoon. En makaa toisen kanssa
pelkästään ikävästä sinuun. Teen sen selvitäkseni hengissä
siitä pelosta, jonka minuuteni haparoituminen minussa aiheuttaa.
Vain toisen atomit omillani voivat estää omiani karkaamasta
lopullisesti. Tiedän sinun ymmärtävän.
Haluaisin sanoa, että sota on jo
ohitse. Haluaisin palata viimeiseen valkoisten ruusujen kesään,
vaikka tiedän, ettemme enää koskaan saavuta sitä, mitä silloin
olimme yhdessä. Ajattelen sitä useasti. Meillä oli jotakin, jonka
olemme menettäneet. En tiedä, oletko enää sisareni. En tiedä,
oletko sama nainen, joka näki ytimeni ilman, että minun tarvitsi
sitä itkien selittää. Minä en ainakaan ole enää se mies, joka
antoi sinun jakaa elämäsi kanssaan. Pelkään katsoa peiliin,
vaikka täällä on niitä useita eikä minun kenties pitäisi
paljastaa sitä seikkaa näin avoimesti kirjeessä, joka voi päätyä
kenen tahansa käsiin.
Olen koko tämän ajan juossut itseäni
päin väkivallalla ja voimalla ymmärtämättä, etten välttämättä
löydä tavoittelemaani siten. Voiko todella olla, etten löydä
itseäni vain, koska ei ole mitään löydettävää? Koska etsin
mielikuvaa, luomaani harhaa, joka ei löydy peilin kuvastamista
silmistä yksinkertaisesti siksi, ettei sitä ole olemassa?
Täällä ollessani olen saanut
mahdollisuuden satuttaa. Se ei ole tuntunut miltään. Sota on tehnyt
kaikesta pelkästään väärää. En tahdo enää edes vihata.
Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että olen menettänyt
minussa sykkivän väkivallan iäksi. En tiedä, kuka olen ilman
sitä. Peilikuva on hiljaa. Kaikuja ei enää ole. Mikään
maailmassa ei osaa enää huutaa.
Kysymys kuuluu: tarvitsenko sinut
takaisin ymmärtääkseni, kuka minun kuuluu olla? Vai tarvitsenko
vain itseni voidakseni lopulta nähdä, tunsinko itseäni sinunkaan
kanssasi? Olen pahoillani, että vedän sinut tähän, verisisareni,
rakkauteni. Sinä olet monessa mielessä ainoa, joka vielä tekee
minusta edes haalistuman siitä miehestä, jonka kuvittelin
tuntevani.
Tiedän, ettet voi vastata. Kysyn
sinulta kaikesta huolimatta vielä yhden seikan. Haluan sinun
ajattelevan vastausta, sillä kenties, vain kenties, voin tuntea
sinun ajattelevan sitä.
Kasvaako puutarhassani yhä kukkia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti