Verivalhe: prologi

Maailmassa on vain kaksi asiaa. Sota ja rakkaus. Kaikki palaa vääjäämättä niihin, heijastaa itsensä niiden kautta. Ne ovat heijastumat, joita luulemme joksikin muuksi. Tunteiksi, heliseväksi nauruksi, iltapäivän auringon laskeviksi säteiksi.

Kaikki palaa aina alkuun. Rakkauteen ja sotaan. Omaan ytimeeni. Siihen, jota kohti kurotan heijastumien kautta.

*

Prologi: Ensimmäinen kirje

Se oli viimeinen valkoisten ruusujen kesä. Viimeinen kesä, jolloin jazz soi savuisessa ilmassa ja kukat kasvattivat piikkejään puutarhassani. Sota ei ollut vielä maassa, tuuli oli tuonut sen kevyet alkusoinnut mukanaan, mutta ei kertonut vielä sen saapumisesta. Me astelimme päät pystyssä, emme tienneet vielä saapuvasta ruudinhajusta ja myrkystä suonissamme.

Me tiesimme toisenlaisesta tuskasta. Sodan juurista, siitä, mistä alkusoitto kiihtyi kokonaiseksi kakofoniaksi. Me tiesimme veriruton mukanaan tuomista mustista pisteistä iholla sekä kaikesta siitä, mitä tohtorit kuulivat kuolevien huulilta.

Silti me nautimme siitä, mitä meillä oli. Me, minä ja sinä. Puhtaat. Suojellut. Me pitelimme maailmaa yhden ainoan kesän ajan. Ruusupensaan kurottaessa kohti taivasta me näimme vain luomamme kokonaisuuden, joka ei yltänyt taivaaseen asti. Sen ei tarvinnut ylettää – se oli täysin toisenlainen maailma.

Sinä tulit puutarhaani sinä kesänä. Valkoiset ruusut peittivät näköyhteytemme, kuulin vain sinun samettisen äänesi lehtien ja kukkien takaa. Sinä kysyit, aioinko maalata ruusut punaisiksi. Hämmästyin kysymystäsi, mutta siitä lähtien puutarhassani ei koskaan ollut alkuperäisen värisiä ruusuja. Me maalasimme ne kaikki.

Syksy toi mukanaan ruudin ja pölyn, aseistetut miehet kaupunkien laitamilla. Yöt, jotka eivät olleet öitä kivussaan kärsiville. Minä kestin sen kaiken. Minussa oli vielä muisto kesästämme, ruusujen tuoksu ja kosketuksesi kaiku ihollani. Sinä olit alku ja loppu, uuden ja vanhan ajan ja sen jonkin harmaan niiden välissä. Sinä olit minun sisareni, minun rakkauteni, veri minun veressäni.

Koneiden lentäessä ylitseni, mullan täyttäessä suuni ja aseiden soinnin peittäessä toiveideni laulun, palaan sinuun, kesäämme. Siihen, että tarttuessani aseeseen tiedän tekeväni sen vain, jotta voit ilmestyää puutarhaani vielä kerran.