Luku 18: Omistettu (Kaspar,
marraskuu 1940)
Huone on usvainen aamu, hämärään
ja hopeaan kiedottu. Sähkövalot rikkovat tiensä hopeisen hunnun
halki kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet. Ilmassa tuoksuu
hennosti makea parfyymi, valot räpsähtävät kerran ja minä astun
niiden eteen.
Noire istuu valojen edessä kuin
kunniapaikalla. Hänen peilinsä on muiden pukuhuoneiden peilejä
suurempi ja valot kirkkaammat. Noire itse on kuin tähtiloistetta,
joka kokoaa kaiken valon itselleen. Kaikki täällä on
tarkoituksella loisteliasta, mutta ei kuten oman vuosikymmenemme
keinotekoinen hohto, vaan kuten vuosisatojen takainen aito loiste.
Noireen kiteytyy menneiden vuosikymmenten glamour.
”Tervehdys, Kaspar”, Noire
hymyilee minulle peilin kautta. Hän ei kyseenalaista läsnäoloani,
vaikka kirkkaimman tähden pukuhuoneeseen ei koskaan tulisi astua
koputtamatta. ”Olet vihdoinkin saapunut.”
Noiren sanat antavat hänet ilmi. Hän
ei puhuttele sitä henkilöä, jolle on puhunut jo yli kuun päivät.
Se henkilö on sisälläni valmiina syntymään uudelleen kuorekseni.
Puhun vihdoin Noirelle omana itsenäni, ja hän aistii sen.
Suuresta ovaalin muotoisesta peilistä
katsoo mies, jonka vaatteet ovat kauttaaltaan veressä. Noire ei
puutu siihenkään. Hän ei ole typerä, hän tietää tarkalleen,
millaista leikkiä olen leikkinyt Lumieré de Lunessa. Hän näkee
Antonion minuun jättämät merkit. Tällä hetkellä Noire ja minä
olemme ainoat, jotka tiedämme, ettei Antonio minusta vampyyria
tehnyt. Hän vain auttoi nukuttamaan kuoreni.
”Aiotko kertoa verbaalisesti sen,
jonka kaikki muu sinussa antaa jo ilmi?”
Naurahdan.
”Tarvitseeko minun?”
”Olisi mukavaa tietää, miksi
kaltaisesi viitsii leikkiä jotakin muuta kuin on.”
”Samoin.”
”Sota.”
”Niin. Sota.”
Sota on ajanut meidät tällaisiksi.
Pakottanut Noiren esittämään ihmisnaista kaikkien paitsi omiensa
keskuudessa. Se on hänen lohtunsa. Minulle ei suotu palastakaan
siitä. Sodassa en voinut muuta kuin niellä kalvavan nälkäni ja
elää sen kanssa, että tiesin toisen vampyyrin pukeutuvan samaan
univormuun ja ruokkivan itseään yön pimeydessä. Täällä en
antanut itseäni ilmi, koska minuuteni ei ollut ehjä. En voinut
tietää, millaisesta laidasta omaa päätäni olisin löytynyt, jos
olisin kuukausi sitten paljastanut olevani vampyyri. En ollut silloin
oma itseni. Tuskin edes vampyyri. Nälkäni oli kuihtunut pieneksi,
mutta kipeäksi muistoksi kehon perukoille. Se muistutti yhä
olemassaolostaan, mutta ei määrittänyt sitä, mikä olin. Saatoin
aivan hyvin olla ihminen.
”Lady Noire, kumpi meistä mahtaa
olla suurempi valehtelija?”
Noire nousee ylös, oikaisee pitkän
ja kapean runkonsa koko pituuteensa. Hän on naiseksi hyvin pitkä.
”Kannattaisiko siitä ottaa selvää?”
Noiren hymy sisältää merkityksen, jollaista en ole havainnut
kenenkään huulilla sitten Antonion ja minun ensitapaamisen. Minun
ei tarvitse epäröidä, sillä olen päättänyt suhtautumisestani
Noireen jo aikoja sitten.
”Minä voin luvata sinulle osan
totuudesta”, Noire sanoo hiljaa, ”mutta sinun pitää etsiä se
itse. Vain siten kykenen avaamaan itseni sinulle.” Noire astelee
lähemmäs, ja tiedän tulkinneeni merkityksen oikein. Hän ei kävele
luokseni kuin rakastajatar, vaan kuin vertainen, joku, joka on
oppinut näkemään minut. Ilme on rauhallinen, silmät raukeat, kun
hän kumartuu viemään huulensa omilleni.
Ei kestä kauaa antautua Noirelle.
Kosketamme toisiamme vertaisina, päädymme toistemme ihoille
kumpikin omasta syystään. Annan Noiren vetää minut niin lähelle
itseään, että hänen nälkäisen sydämensä syke tuntuu
jokaisessa osassa minua. Hengitän häntä sisääni kuin kauan
kaipaamaani huumetta. Tiesin päätyväni tähän ennemmin tai
myöhemmin, mutta en koskaan kuvitellut nauttivani Noiresta lähelläni
tällä tavalla. Nautin hänen impulsiivisuudestaan, yhtäkkisen
halunsa kasvamisesta jokaisen kosketuksen myötä. Viedessäni käteni
hänen selälleen aistin hetkellisen pelon Noiren kehossa, mutta se
laantuu, kun vedän mekon pois hänen yltään.
Hetki on nopeasti ohi. En koskaan
päästä itseäni täydelliseen kiihkoon, en salli itseni kadottaa
fyysisyyteni rajoja Noiren kanssa. Hän ei ole se, joka saa kunnian
minuuteni riistämisestä. Noirekaan ei anna myöten, hänen
arvokkuutensa säilyy, vaikka hetkemme ei pysy tahrattomana.
Jälkikäteen hän ei vedä mekkoa ylleen, hän pitää sen maassa
kuin merkkinä siitä, että hänkin on pohjimmiltaan ihminen,
kykenevä toimimaan omien vaistojensa ohjaamana.
Vastauksien etsiminen on täysin
kirjaimellista, ei runollinen tapa pyytää toinen iholle. Jos
ihmiskeho on tarina, Noiren tarinasta puuttuu useita sivuja ja
onnellinen loppu. Se on kauttaaltaan satutettu, kivusta väännetty
tarina. Minua oksettaa ajatella, miten paljon tuskaa silkkinen hopea
on kyennyt piilottamaan.
Noiren kädet ja jalat ovat sirot ja
koskemattomat, tarinan raakuus ei ole edennyt niihin asti. Hänen
keskivartalonsa on kuitenkin käynyt läpi käsittelyn, josta ihmisen
ei ole tarkoitus selvitä. Rintojen alapuolelta alavatsaan asti
kulkee valkeiden juovien jono. Ne kiertävät selkään ja leviävät
suuriksi, tummiksi läikiksi, jotka näyttävät siltä, että
verisuonet ovat katkenneet muualtakin kuin pinnasta. Tiedän, paljon
voimaa tarvitsee käyttää tehdäkseen sellaista. Tiedän myös sen,
että iskujen antaja ei ole tahtonut satuttaa vaan tappaa.
”Ymmärrätkö nyt, miksi äiti
päätyy nuoren poikansa kanssa Neuvostoliitosta Rosencranzin
pohjoisosaan?”
Nyökkään hymyilemättä. En katso
enää oikeudekseni koskettaa Noirea hellästi. Hän ei kaipaa
sääliäni, enkä osaisi sitä hänelle antaakaan. Sääli ei
paranna ketään.
”Sattuuko sinuun edelleen?”
”Selkäni ei koskaan parane, sen
vauriot ovat syvemmällä. Niitä särkee lähes joka yö.”
Noire astelee ottamaan valkean,
sifonkisen yöasun rekiltä ja kietoo sen ylleen. Valkoinen vaate on
läpinäkyvä ja sensuelli, se peittää hänet vain näennäisesti.
Sitten hän kävelee huoneen takaosaan, paikkaan, jossa en ole
koskaan käynyt. Noire ei ole aiemmin vienyt minua pukukoppinsa
yksityiseen, oven takaiseen osuuteen, jossa tiedän hänen viettävän
yönsä. Luottamus hehkuu välillämme, kun Noire avaa oven ja
näyttää käsillään, että minun tulee astua ensimmäisenä
kynnyksen yli.
Noiren yksityinen makuukammari on
pienempi kuin kuvittelin. Siellä ei ole loistavia valoja tai suuria
koriste-esineitä. Sänky on leveä, mutta ei uusin mahdollinen.
Tunnen sen pinnojen kitisevän istuessani sille. Huone on
yksinkertainen ja hämärä.
”Jotkin asiat eivät voi kiiltää”,
Noire sanoo yksioikoisesti istuessaan vierelleni. Hän ei paina
päätään olalleni tai aseta jalkojaan syliini. Olemme jo
kertaalleen käyneet toistemme ihoilla. Nyt on toisenlaisen
läheisyyden aika.
”Maasta pakeneminen ei oikeastaan
ole niin vaikeaa kuin sen luulisi olevan”, Noire sanoo hiljaa
istuen sulkeutuneessa, itseensä kääntyneessä asennossa. Kädet
ovat kietoutuneet jalkojen ympärille kuin lapsella, jota on juuri
nuhdeltu. ”Vaikeinta on selviytyä paperittomana hengissä uudessa
maassa.”
”Pojallasi ei taida olla papereita
vieläkään.”
”Kostyalla oli varastetut paperit
hetken aikaa. Se ei…”
Noire painaa pään polviinsa silmien
katseen kovettuessa. Hän taistelee lujaa välttääkseen kyyneleet.
Kun silmät sulkeutuvat, kummastakin silmästä noruu hopeinen puro
poskille. Noire ei vapise eikä huuda. Hänen kyyneleensä jäävät
vähäisiksi. En ole koskaan kohdannut ketään yhtä täydellisesti
ylpeytensä säilyttävää, vaikka olen tavannut elämäni aikana
niin paljon ihmisiä, että aivoni joskus täyttyvät heidän
ylpeistä kasvoistaan. Noire on ensimmäinen, joka antaa minulle
kyyneleensä ja haavoittuneen kehonsa näin avonaisena.
”Kostya ja Antonio ovat tunteneet
toisensa jo koulusta asti. Hän kävi kyllä koulua, mutta siinä oli
liian useita riskitekijöitä. Se ei ollut paras ideani.” Noire
vetää syvään henkeä, sulkee jälleen silmänsä. Oman kipunsa
edessä hän ei aukenisi, mutta kun on kyse hänen lapsestaan, hän
kykenee antamaan minulle surunsa.
”Poikasi ei siis osannut sopeutua
rosencranzilaiseen poikakouluun?”
”Hän jättäytyi täysin
ulkopuolelle. Vaikeni, koska ei osannut kieltä tarpeeksi. Se oli
kamalaa. En voinut antaa hänen jäädä sinne.”
”Entä Antonio?”
”Olen pitänyt häntä omana
poikanani siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäistä kertaa
Kostyan seurassa. Antoniossa oleva vilpittömyys oli minun
pelastukseni.”
Kuvio on selvä. Maasta toiseen
pakeneva nainen ei pakene itsensä vuoksi, vaan jonkin paljon
arvokkaamman. Mitä tahansa Noiren haavat kertovatkaan, hän ei ole
lähtenyt Neuvostoliitosta niiden käskemänä.
”En pitänyt Kostyaa koulussa
pitkään”, Noire tunnustaa, ”ja siitä lähtien hän on ollut
nimettömänä tässä alati pimenevässä maassa. Otin töitä mistä
sain, mutta naisena se ei ollut niin helppoa. Elin läpi paljon
sellaista, josta Kostya ei tiedä vieläkään mitään. Jo ennen
vampyyriksi muuttumista olin nähnyt sellaiset kadut, joita yhdenkään
naisen ei tarvitsisi nähdä elääkseen.”
Noire pudistaa päätään enemmän
itselleen kuin minulle.
”Vasta vampyyriksi tultuani
ymmärsin, että maailmassa on useita pimeyden tasoja. Vampyyrille
elämä Rosencranzissa ei ollut sitä, mitä se oli ihmisnaiselle.”
”Niin, sinun muuttumisesi. Siitä
minä tahtoisin kuulla.” En peittele kiinnostustani siihen, josta
olen kuullut rakkaimmaltani jo kuukausia sitten. Tiedän Lucillan
tehneen monen muun ihmisen ohella myös Noiresta kaltaisensa. Olen
alusta asti katsonut Noirea silmiin ajatellen, että hänen elämänsä
täällä on pelkästään Lucillan ansiota.
”Ei ole vielä sen tarinan aika”,
Noire sanoo naurahtaen. ”Sinähän halusit tietää, miten nainen
päätyy poikansa kanssa Neuvostoliitosta Rosencranziin. Olet jo
nähnyt vastauksen.”
”Sinä et ole kohdannut mustinta
pimeyttä Rosencranzissa. Täällä valjastit sen käyttöösi, mutta
mitä sellaista sinä kohtasit Neuvostoliitossa, ettet kyennyt
jäämään sinne?”
Noire oikaisee selkänsä ja ristii
jalkansa sängyn laidalle. Hän kääntää katseensa suoraan minuun.
Jäänsinisten silmien ympärillä on muutamia ryppyjä, mutta ne
näyttävät enemmän väsymyksen kuin iän aiheuttamilta.
”Kostyan isä tiesi, mihin iskeä.”
Nyökkään pienesti. Epäilykseni
jäljistä osuu oikeaan.
”Olin kai onnekas. Hän aloitti
väkivaltaisuutensa minua kohtaan vasta sen jälkeen, kun oli
kertaalleen pelastanut minut.”
”Pelastanut?”
”Hän otti minut siipiensä suojaan.
Hän oli vanhimman veljeni tuttavia, ja häneltä kesti yksien
tavanomaisten juhlien verran havaita potentiaalini.”
”Potentiaalisi mihin?”
”Sen piti olla näyttelyä. Minulla
oli niin kuvaukselliset kasvot.”
Noire kuljettaa kätensä hartioilleen
kuin pitääkseen muiston sisällään.
”Sen vuosikymmenen seksuaalisen
viihteen tuottajat eivät kysyneet, millaiset kasvot naisella
oli. Kehollakaan ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli, että joku
teki kaiken sen, jolle vanhemmat miehet saattoivat vuodattaa
kehonnesteensä.”
Pystyn kuvittelemaan pimeät huoneet,
päihteiden ja itkun sumentamat luolat. Paikat, joissa ihmisyys on
pureksittu pieneksi ja maultaan mitättömäksi.
”Pornoteollisuus ei tuhonnut minua.
Hän tuhosi. Tipuin helvetin läpi vain ymmärtääkseni, että
helvetistäkin voi oppia pitämään. Pitihän Kostyan isä minusta
kuitenkin huolta.” Noire naurahtaa ja pudistaa ajatuksilleen
päätään. ”Vaikka enhän minä tiedä, tarvitsiko minusta pitää
huolta siksi, että hän oli alun alkaenkin päättänyt tuhota
minut.”
Suoristan selkäni, asetun Noiren
tasolle. Hivutan kehoani aavistuksen hänen suuntaansa, sillä tahdon
pysyä hänen lähellään siitäkin huolimatta, etten usko säälin
voimaan.
”Mikä sai sinut lähtemään? Sinä
et lähtenyt itsesi vuoksi.”
”Sinä olet vaarallisen hyvä
lukemaan toisia, Kaspar.”
Arvostan, ettei Noire tee oletuksia
taitojeni taustalla. Olen kuullut aivan liian monesti minun joko
kokeneen kamalia tai persoonallisuuteni olevan kylmä, kun kykenen
lukemaan toisten motivaatioita ja tunteita.
”Kadun vain kahta asiaa tässä
elämässä”, Noire sanoo selkeästi raskaammalla äänellä.
”Toinen on se, että odotin liian pitkään. Päätin kestää
iskut ja yöt, jotka eivät koskaan tuntuneet loppuvan. Minussa oli
Kostyan saamisen jälkeen ainoastaan yksi pelko, ja olin riittävän
typerä, etten tehnyt kuten se sanoi. Kostyan isä ehti lyödä
häntä. Sitä en anna koskaan anteeksi itselleni.”
Noire vetää syvään henkeä. Hänen
katseensa ei ole luonani, mutta en voi syyttää häntä siitä. Hän
sentään yhä tietää, kenelle puhuu. Hänen on vain käytävä
tämä läpi.
”Toinen liittyy pelkästään
vampyyriuteen. Siihen, mistä jo kysyitkin.” Noire kertoo minulle,
kuinka hänestä tehtiin vampyyri hyvin äkkiäarvaamatta. Kaduilla
kuka tahansa saattoi päätyä uhriksi. Tiedän sen. Lucilla on
monesti kertonut minulle perusteistaan valita uhrinsa. Siihen aikaan
hän kiintyi pieniin asioihin. Pidän hänen korustaan. Hänellä
on kaunis silinteri. Tuo katsoo lastaan niin rakastavasti. Heidän
verensä täytyy olla jumalaista.
Mikään Noiren kertomassa
muuntautumistarinassa ei yllätä minua. Muutosprosessi ei tunnu
ensimmäisten päivien aikana. Vasta, kun nälkä ehtii kasvaa
raastavan fyysiseksi ensimmäisen kuukauden aikana, entinen elämä
alkaa menettää muotoaan. Noire kuvailee asiat juuri siinä
järjestyksessä, jossa tiedän jokaisen kokevan ne. Ainoastaan se,
miten Noire jatkaa, herättää varsinaisen kiinnostukseni.
”Päätökseni muuttaa Kostya
kaltaisekseni on kenties vielä suurempi virhe kuin se, että annoin
hänen isänsä satuttaa häntä. Siihen aikaan olin tietoinen oman
vampyyriuteni rajoista. En jäänyt murehtimaan jotain, jota en
voinut enää muuttaa. Sukelsin uuteen elämään ja opettelin
nopeasti, kuinka uida siinä. Samoihin aikoihin poikani oli
tutustunut Antonioon ja eli elämänsä rajuinta aikaa poikakoulussa.
Raha ja pelko olivat päivittäisiä ongelmiamme, ja minä päätin
jossakin itseni sisällä, että Kostyan muuttaminen vampyyriksi
olisi ratkaisu.” Noiren ilme on avoimen tuskainen. Kauniit, herkät
kasvot vääristyvät kivusta, joka ei koskaan lakkaa.
”Ja sitten tapahtui jotain.
Kostyahan on rutonkantaja, eikö niin?”
Noire nyökkää.
”Kuvittelin, että meidän pitäisi
kokea kaikki yhdessä. Että jos äiti elää ikuisesti, pojankin
täytyy. Sellaiseen itsekkyyteen minulla ei ole enää koskaan varaa.
Olen sekä poikani biologinen äiti että hänen verivanhempansa.
Yhdenkään äidin ei koskaan tulisi ottaa sellaista vastuuta
itselleen.”
”Mikä muutosvaiheessa meni vikaan?
Elämänkantajan ei kuuluisi levittää ruttoa.”
”Ruttohan on alun perinkin syntynyt
pelkästään likaisissa, väärissä oloissa. Puremistilanteessa
kenties meni jotakin peruuttamattomasti vikaan. En vieläkään
tiedä. Ei minun tarvitse. Poikani oli kuolla siihen, mitä hänelle
aiheutin.”
Ilme Noiren kasvoilla pehmenee.
Yllätän itseni jälleen ihailemassa häntä. Noiressa kovuuden ja
pehmeyden vaihtelut ovat uskomattoman lohdullisia. Hän todistaa
minulle, että on mahdollista päästää hetkeksi irti ylpeydestään
kertoakseen, miksi kipu on yhä päivittäinen osa elämää.
”Mutta jotakin hyväähän siitäkin
syntyi, vai mitä? Lumieré de Lunea ei olisi olemassa, jos en olisi
miltei menettänyt poikaani kahdesti.”
”Kostyan vuoksiko sinä tähän
ryhdyit?” Kohotan kulmiani. Olen aidosti hämmentynyt. Tähän asti
olen ajatellut Noiresta uhkuvan vaikutusvaltaisuuden olevan syy
Lumieré de Luneen. Noire on niin teatraalinen ja näyttävä, että
olen ajatellut hänen olevan tarkoituksella näytillä. Se, että syy
paljastuukin sentimentaaliseksi, tuntuu aavistuksen valjulta.
”Minä näin, mitä joukkoon
kuulumattomuus teki pojalleni. Ei kestänyt kauaakaan ymmärtää,
että vampyyrit kokevat maailmassa juuri jotakin sellaista. Niin
syvää riittämättömyyttä ja kuulumattomuutta, että se tappaa
heidät. Päätin, että jos voin vaikuttaa asiaan, tahdon antaa
kaltaisilleni paikan, jonne juurtua.”
”Empatiaa meille vampyyreille,
niinkö?”
”Ihmiset pitävät meitä hirviöinä,
koska meidän täytyy juoda heidän vertaan. Silti en ole koskaan
nähnyt yhdenkään vampyyrin tekevän toiselle mitään sellaista,
mitä Kostyan isä teki minulle.”
Sanat löytävät tiensä minuun,
kaikuvat sydäntäni vasten. Uskon ymmärtäväni. Tähänastisessa
elämässäni olen kohdannut pelkkiä pimeytensä hyväksyneitä ja
jatkuvan vihan alla eläviä vampyyreita. Noire on ensimmäinen, joka
on päättänyt luoda ympärilleen niin paljon lämpöä, että
muutkin voivat elää siitä.
Tunne, jonka tunnistan itsessäni, on
vanha viholliseni. Jokin siinä, miten järkkymätön Noire on
rakkaudessaan ja päättäväisyydessään herättää minussa niin
syvää kateutta, että tiedän hautautuvani siihen, jos annan sen
elää. Ymmärrän, miksi Antonio haluaa pitää tätä naista
äitinään biologisen äitinsä sijasta. Jos olisin kohdannut
Lumieré de Lunen kaltaisen paikan aiemmin, minä olisin kasvanut
aivan eri suuntaan vampyyrina.
Noirella ei ole enää sanoja minulle.
Olen saanut nähdä hänet täysin alastomana, miltei kaikesta
ylpeydestään riisuttuna. Tiedän, että tämän yön jälkeen
katsomme toisiamme eri tavalla, eikä niin käy siksi, että olemme
jo kertaalleen käyneet toistemme kehoilla, vaan siksi, että tiedän
nyt Noiresta jotakin, jonka hän on pitänyt piilossa kaikilta
muilta. Koruttomassa makuuhuoneessaan hän on kenties itkenyt yksin.
Minun on mahdoton kuvitella sitä, kun Noire vetäytyy makuulle ja
kiskoo karheaa peittoa ylleen kuin suojaa hakeva lapsi. Hänen
avuttomimmat eleensäkin ovat elegantimpia kuin kenen tahansa muun.
Kenties sekin on vain suojakuori. Tai sitten kateuteni Noiren
aitoudesta on täysin oikeutettua.
Nousen ylös, en anna kenellekään
mahdollisuutta löytää meitä aamulla samasta makuuhuoneesta.
Kostya olisi valmis tappamaan minut ja Antonio ei enää koskaan
tulisi ehjäksi. Pitäydyn varovaisena. Tarpeen tullen en usko, että
jaksaisin valehdella enää yhtään mistään. Ytimeni on palannut,
eikä se valehtele kuin ehdottoman pakon edessä. Noiren kaltaisen
henkilön kanssa jaetuista yhteisistä hetkistä ei kuitenkaan
kannata pitää erityistä meteliä.
Ennen kuin poistun huoneesta, tiputan
huuliltani vielä yhden seikan. Sen, jonka hän kuvittelee minun
unohtaneen.
”Sinun nimesi. En vieläkään tiedä
sitä.”
Noire nostaa hopeanharmaata päätään.
Vasta koruttomassa huoneessa ymmärrän, miten hänen ikäisensä
hyväkuntoiset ja pitkät suortuvat ovat voineet harmaantua jo nyt.
Vain riittävä määrä tuskaa tekee ihmiselle sellaista.
”Kaspar Rodriguez, tahdotko sinä
omistaa minut? Siltä tämä nimittäin vaikuttaa.”
”Mitä tarkoitat?” kysyn, vaikka
uskon tietäväni. Nimet määrittävät meidät. Jos tiedän
Noiresta nimeä myöten kaiken, voin tehdä hänelle mitä tahdon.
Hänestä tulee minun. Hänkin tietää sen. Voiko hänen kaltaisensa
auktoriteetti todella ojentaa itseään toiselleen niin helposti?
”Sinä et kerro lainkaan itsestäsi,
mutta otat vastaan kaiken minussa. Kuinka me voimme selvittää,
kumpi meistä on pahempi valehtelija, jos et kerro minulle mitään?”
”Nöyrimmät pahoitteluni, lady
Noire. Oletan, että tämä on ollut sinulle raskasta ja palaan
ehdottomasti aiheeseen, kun vain tahdot. Minä kyllä kerron.” Minä
aivan oikeasti kerron. Se voisi olla virkistävää. Se saa kuitenkin
jäädä myöhemmälle. Astun kynnykselle uudelleen aikomuksenani
lähteä, kun Noire ojentaa minulle viimeisen osan luottamustaan. En
ole tosissani odottanut hänen tekevän niin, ja kun hän päätyy
ratkaisuunsa, jokin sisälläni loksahtaa lopullisesti pakoilleen.
”Minun nimeni on Natalya.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti