Luku 10: Menneisyys
Evannan suonissa virtaa jääkylmä veri hänen katsoessaan, kuinka musta laiva lipuu väistämättä heitä kohti. Tykistö on valmiina, Gjon pitää asetta tiukasti kädessään, mutta mikään ei lämmitä Evannan sisällä vellovaa kylmää merta.
Gjon on lakannut toistelemasta hänen nimeään. Hän on jälleen jaloillaan. Kukaan muu kuin nuorukainen ei todistanut hänen putoavan polvilleen. Hyvä. Jo se on sietämätöntä hyväksyä.
”Kapteeni, me olemme varautuneet kohtaamiseen”, kuuluu laivan perältä. ”Mikä on ohjeesi?”
”Neuvottelu”, Evanna sanoo niin kylmällä äänellä, ettei itsekään tunnista siitä itseään. ”Ketään ei ammuta. Meidän varustelumme on heikompi kuin heidän.”
”Oletteko varma?”
”Olen. Emme saa tehdä mitään hätiköityä. Yhtäkään tykkiä ei laukaista ilman minun lupaani, tai me uppoamme kaikki. Me emme ole vielä löytäneet neiti Grimmiä. Meillä ei ole varaa menettää yhtäkään henkeä.”
”Selvä on, kapteeni.”
Evanna vetää syvään henkeä. Tätä hän ei odottanut. Se ainut ihminen, ketä hänen ei pitänyt enää koskaan tavata, seisoisi pian hänen edessään pitkänä ja voimakkaana ja muistaisi kaiken, aivan kuten hänkin. Ei olisi epäilystäkään, että Salvatore Lavellan olisi unohtanut. Salaisuus, jonka tietävät vain he kaksi ja kuningas Louis. Kuningas siksi, että tämä arvasi, tämän täytyi tietää se jo ennen kuin palkkasi Evannan eturiviin. Salvatore on syy, miksi Evanna valvoo yönsä ja herää vavahdellen painajaisiin.
Gjon tulee lähemmäs, kun musta laiva on aivan heidän lähellään. Evanna erottaa Salvatoren jo kauaa. Mies näyttää tuskin päivääkään vanhemmalta, vaikka yli kymmenen vuotta on vierähtänyt. Vain pitkä, huulet ylittävä viilto on uusi. Kaikki muu on Evannalle kivuliaan tuttua. Pitkä, musta hiuspehko ja yksi ainut, tunteeton silmä.
Salvatore näkee Evannan heti. Evanna vetää syvään henkeä, jotta ei vajoaisi polvilleen ja antaisi ylen. Muistot elävät hänessä ilman lupaa, risteilevät kehossa ja kaihertavat. Laivat ovat vieretysten, tykit voisi vain laukaista. Sisimmässään Evanna tietää, että ruuti ei häntä auta, kun tämä mies seisoo hänen edessään. Välissä on kuilu, mutta ei liian syvä, ei niin ikuinen, ettei mies voisi ylittää sitä ja tulla hänen luokseen.
”Kuninkaan leikkikaluja, kas, kas”, Salvatore sanoo hymyillen vinosti. Haava huulessa venyy. Evanna erottaa, että mies tunnistaa hänet, mutta ei tee asialle mitään. ”Mikä teidät ajaa näille vesille?”
”Kapteeni… Me voimme vain…”
Evanna nostaa kätensä ylös. Ei. Kukaan ei aloita ampumista. He kuolisivat kaikki.
Salvatore alkaa nauraa katsellessaan heidän puolelleen. Evanna tietää, ettei mies pidä häntä minään. Ei täällä. Laivaston takki ja hattu päässään hän näyttää tytöltä, joka leikkii olevansa aikuinen ja tietävänsä, mitä tekee. Evanna vihaa sitä. Yli kymmenen vuotta hän on taistellut tiensä tähän kiiltelevään, hohtavaan maailmaan, josta mikään osa ei tuntunut kuuluvan hänelle. Kaikki oli pakollista, jotta hän sai turvan. Painajaiset eivät lähteneet, mutta hänellä oli katto päänsä päällä. Ja Amelia. Hänellä oli Amelia, kuninkaan veljentyttö, jonka kanssa hän ystävystyi tämän ollessa vielä kovin nuori. Viisi vuotta ikäeroa ei sattunut, sillä ikä ei ollut se, joka asetti heidät eri maailmoihin. Evanna tuli oloista, joista Amelialla ei ollut aavistustakaan.
Silti Evanna kiinnittyi Ameliaan kuin tämä olisi ainut puhdas ja kaunis asia maailmassa. Jo lapsena Amelia oli erilainen. Hänessä oli hehkua, jota muissa ei ollut. Myöhemmin Evanna oppi, miksi. Meren antama lapsi. Tietenkin asia oli juuri niin. Sen saattoi nähdä jo silloin, kun Amelia lapsena juoksi hänen perässään valkea helma hulmuten ja nauroi. Siihen pieneen ihmiseen Evanna keskitti kaiken, mitä on. Ja nyt hän seisoo täällä menneisyytensä ja varkaan kanssa. Miehen, joka vei hänen ensimmäiset vuotensa sekä mies, joka veisi hänen tulevaisuutensa, varastaisi hänen rakkaan Ameliansa pois hänen luotaan.
Evanna on aikeissa sanoa jotakin, mitä tahansa saadakseen sydämen hakkaamaan hiljempaa, kun hän näkee toisen laivan Salvatoren mustan laivan takana. Pieni, paljon rähjäisempi laiva lähestyy heitä suoraan. Joku Salvatoren omista on jo huomannut sen. Salvatore itse ei käänny, hän pitää ainoan silmänsä katseen Evannassa.
”Vai saamme me yleisöä. Pitäisikö heille antaa jotakin muistettavaa?”
”Me olemme kuninkaan asialla”, Evanna sanoo niin huolellisesti kuin osaa. Tässä hän seisoo nyt. Kuninkaan helmoissa.
”Niin, sana sinun aiheuttamistasi tuhoista on kiirinyt korviini”, Salvatore sanoo madaltaen ääntään. ”Imartelenko sinua, jos sanon, että sinulla on jo maine piraatinkiduttajana?”
”Mikään, mitä sinä sanot, ei voisi koskaan imarrella minua.” Evanna tietää jo, kuka hän on. Jos kuningas tahtoo metsästää minkä tahansa ryövärin, Evanna on ensimmäisenä paikalla. Evanna on se, joka saa paatuneimmankin merenkävijän kertomaan itkien salansa.
”Vai niin”, Salvatore hymähtää enemmän pettyneenä kuin ivallisena. ”Aivan, kuten arvelinkin.”
Gjon tarkkailee tilannetta sivusta. Miehistö on hiljaa. Evanna erottaa sivusilmällään, kuinka Gjon ajattelee. Hänen tekisi mieli sysätä nuorukainen pois. Gjonilla ei ole mitään oikeutta todistaa tätä hetkeä.
”No, meillä ei liene enää mitään keskusteltavaa.”
”Petturi mikä petturi.”
”Hetkinen nyt”, Gjon sanoo tuijottaen vuoroin Evannaa, vuoroin Salvatorea. ”Mitä täällä tapahtuu?”
”Ei kerrassaan mitään”, Evanna sihahtaa.
Lähestyvän laivan kannella seisoo mies, jolla on päivettynyt iho ja pitkä, ruskea kiharapilvi. Hän viittoilee hyväntuulisesti ja virnistää nähdessään Salvatoren. Muitta mutkitta mies jättää oman laivansa ja kävelee lankkua pitkin Salvatoren laivalle. Vasta läheltä Evanna tunnistaa, kuka uskaltaa lähestyä merirosvoa noin vain.
Kapteeni Tristan King. Toinen merten riesa, mies, jota Evanna ei ole koskaan saanut kiinni, vaikka on kuinka yrittänyt. Tristan miehineen on aina livistänyt hänen sormiensa välistä. Liukas ja vikkelä, aivan kuin merenelävä. Evanna on kohdannut miehen monesti aiemminkin, mutta nyt tämä näyttää erilaiselta. Aina yhtä iloisilla kasvoilla lepää varjo. Jokin varjostaa huolettoman piraatin elämää. Silti Tristan seisoo tyytyväisenä virnistellen Salvatoren vierellä.
”Mitäs meillä täällä on? Sinä olet jälleen minun alueellani. Minä saisin ampua jonkun miehistöstäsi tästä hyvästä”, Tristan sanoo Salvatorelle hymyillen tyytyväisenä.
”Meillä on tärkeämpääkin mietittävää kuin alueet.”
”Te ette omista mitään”, Evanna sihahtaa miehille, ”te olette pelkkiä kurjia ryövääjiä.”
”No, no, oletpas sinä kipakka”, Tristan naurahtaa. Evannan suonissa kiehuu. Mies pitää häntä pilkkanaan. Aivan kuten kaikki miehet tähänkin saakka. Hän ei vieläkään ole yhtään mitään heidän silmissään, vaikka hän on raivannut itselleen tien. Kunpa Amelia olisi täällä. Amelia näkee vain hänet ilman mitään muuta.
”Mitä olit ajatellut tehdä? Kuninkaan joukot ovat vallan merkillisen vähin joukoin liikkeellä. Heidät voisi kätevästi laittaa pieneen pakettiin ja napata mukaan, eikö vain?”
”Tristan, sinä voit kenties olla nopea ja tehokas, mutta sinulle ei ole suotu kovin nopeita aivoja. Katso nyt vähän, miltä tilanne näyttää.”
Evanna saattaa miltei kuulla, kuinka hyväntuulisen kapteenin päässä raksuttaa. Sitten ymmärrys leviää tämän kasvoille.
”Tosiaan…”
”Mitä aiotte tehdä? Ampua meidät paskaksi?”
”Houkutteleva ajatus”, Salvatore hymähtää, ”mutta se ei riitä minulle, kun on sinusta kysymys.”
Sekä Gjon että Tristan kurtistavat kulmiaan.
”Olenko minä missannut jotakin?”
”Et”, Salvatore ärähtää äänensävyllä, joka kertoo Tristanin pääsevän henkensä painosta, jos kyselisi yhtään enempää. Evannaa naurattaisi, ellei tilanne olisi niin kertakaikkisen absurdi. Gjon ei esitä kysymyksiä. On kuin tyyni nuorukainen olisi jo arvannut. Se itkettää Evannaa lähes yhtä paljon kuin se, että hänen salaisuutensa pysyisi ikuisesti pimennossa.
Evanna tuijottaa punaiseen pukeutunutta kapteenia, joka seisoo laivansa kannella voimakas, tappava aura ympärillään. Miestä, jonka kädet ovat iskeneet ja sanat sivaltaneet. Evanna muistaa jokaisen iskun kuin ne olisi isketty häneen vasta hetki sitten. Hän muistaa, miltä tuntuu pelätä kuolemaa kuun loistaessa laivan kannelle.
Hiljaisuus ei kuole puhumalla. Sen Evanna tietää. Silti hän aikoo avata suunsa, päästää ulos sen, jota ei ole lausunut koskaan ääneen. Gjon seisoo hänen vierellään, katsoo ja odottaa.
”Salvatore Lavellan on minun isäni.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti