Luku 22: Seuraava
Laivakyyti on järjestetty, tuttu ranta kapakoineen jäänyt taa. Mara hoiti kaiken, hänen kontaktiensa avulla Evanna ja Gjon saivat paikan kunnollisesta laivasta. Mara itse jäi saarelle, ja Evanna tuntee hienoista pistelyä raajoissaan tätä ajatellessaan. Naisen neuvot painavat yhä, Evanna ei ole tottunut saamaan muilta ohjeita siitä, kuinka toimia. Mara tarkoittaa hyvää, mutta muiden neuvot vain ahdistavat Evannaa nurkkaan.
Merituuli tuntuu erilaiselta kasvoja vasten, kun ei seiso laivassa sen kapteenina. Evanna saattaa vain ristiä jalkansa ja odottaa. Perillä Amelia odottaisi häntä. Mitä hän sanoisi rakkaimmalleen ensimmäisenä? Olisiko hän vihainen vai onnellinen?
”Mitä kapteenin mielessä liikkuu?”
Evanna hätkähtää. Gjon on oppinut liikkumaan huomaamatta.
”Mitä luulisit?”
”Luotatko sinä todella Maraan?”
”Luotan.”
”Voiko niin salaperäiseen naiseen todella luottaa?”
”Kenties ei, mutta ei voi kaikkiin tavallisiin ihmisiinkään.”
”Sinulla on edelleen melkoinen asenneongelma.”
Tavallisesti Evanna heittäisi jotakin takaisin, mutta nyt päivät alkavat painaa päälle. Muistot vyöryvät rumina ja likaisina hänen ylitseen, ja hän pudistaa päätään, mutta ne eivät putoa, ne pysyvät hänen yllään.
”Minut on pahoinpidelty ja raiskattu ensimmäisen kerran alle viisitoistavuotiaana.”
”A–”
”Älä edes aloita. En halua kuulla pahoitteluitasi. Salvatoren miehiä ei juuri kiinnostanut, että olin heidän kapteeninsa tytär. Joskus ajattelen, että ehkä Salvatore halusi rankaista minua sillä tavalla siitä, että synnyin.”
”Minä en–”
”Tietenkään et. Eihän kukaan koskaan. Minun lävitseni on aina katsottu. Etsin itselleni pakopaikan, jossa pääsen polttamaan menneisyyteni poroksi, mutta nytkin minua katsotaan vain naisena, joka huutaa ja saa raivokohtauksia. Minua tulkitaan täysin sukupuoleni pohjalta. Olen vahva naiseksi. Olen hyvä kapteeni, vaikka olen nainen. Kuvitteletko, että olen huvikseni kehittänyt ’asenneongelman’? Kuvitteletko, että olen omaksi ilokseni näin helvetin katkera ja vihainen kaikesta?”
Gjonin ilme on täysin murtunut. Evannan sydäntä pistää, mutta katkeruus polttaa syvältä.
”Gjon, ihan tosi, minä olen aivan helvetin pahoillani siitä, millainen olen ollut sinua kohtaan. En todennäköisesti sano tätä enää koskaan, mutta sanotaanpa sekin nyt, kun kaikki on joka tapauksessa revitty auki. Olen pahoillani, että olen kohdellut sinua näin vihamielisesti. Sinussa ei ole mitään vikaa. Olen pelkästään kateellinen, koska sinä saat Amelian ja minä… minä en mitään. Kaikki on tyhjää. Kaikki valuu sormieni välistä. Anteeksi, Gjon.”
”Ki-… kiitos, Evanna. Kiitos.”
”Ja nyt painut hittoon siitä, ennen kuin kadun avanneeni suuni.”
Gjon on aikeissa nousta, kun huuto kaikuu laivalla. Evannan veri seisahtuu. Salvatore. Täällä, jälleen. Gjon näyttää kauhistuneelta, mutta Evanna on liian väsynyt huutamaan tai itkemään. Levoton, korkea nauru pakenee Evannasta.
”Tämäkin vielä”, Evanna nauraa. ”Selviän yli kymmenen vuotta näkemättä sitä paskiaista missään, ja sitten kohtaan hänet kahdesti yhdellä matkalla. Miten mitään tällaista edes tapahtuu?”
”Hyvä luoja…”
”Sanos muuta. Pidä kiinni aseestasi, tästä tulee rumaa.”
”Me olemme satunnaisella laivalla! Tämä on tavallinen kauppalaiva!”
”Ei kiinnosta Salvatorea.”
”Hän todennäköisesti luulee tappaneensa meidät.”
”Ai helvetti, tuon minä ehdin jo unohtaa.”
Evannan ajatukset juoksevat nopeammin kuin tuuli. Tässä vaiheessa ei olisi kannattavaa ryhtyä räiskimään. Hän ei edes tahdo tappaa Salvatorea. Kunhan hän vain pääsee jatkamaan elämäänsä ilman miehen varjoa elämässään.
”Piiloutuminen ei auta”, Evanna huokaa. ”Salvatore ei säästele tällaisia laivoja matkoillaan. Sen verran minä tiedän.”
”Luuletko, että hän säästää meidät, jos näyttäydymme? ’Hei, ihanaa, jo kerran tappamani tytär on tuolla, taidanpa jättää hänet henkiin tällä kertaa?’ Järki käteen, Evanna!”
”Olen viettänyt viisitoista vuotta elämästäni sen miehen laivalla. Hän ei säästele siviilejä.”
”Tiedän sen, mutta eikö hän ammu tämän laivan palasiksi kahta innokkaammin, jos hän näkee, että me olemme täällä?”
”Ei, jos hoidan homman.”
”Ei. Evanna. Ei pahalla, mutta en luota harkintakykyysi juuri tällä hetkellä.”
”Ole sitten luottamatta! Ja pidä aseesi lähellä.”
”Etkö muka tahdo itse ampua Salvatorea?”
”Minä… äh, hitto, mitä minä tätä sinulle kerron. Et ymmärtäisi.”
”Ei, sano vain.”
”Se on monimutkaista. Tottakai haluan. Haluan hakata hänet veriseksi sohjoksi. Mutta yhtä lailla haluan elää kunniallisesti sanoen, että en antanut vihan voittaa. En tahdo antaa sieluni rippeitä sille miehelle.”
Gjonin tummat kulmat kaartuvat.
”Ymmärrän.”
Evanna ei voi kiistää.
”Kunpa olisin itsekin voinut olla tappamatta veljeäni.”
”Saitko koskaan tietää, miksi hän liittyi Salvatoren porukkaan?”
Gjon pudistaa pörröistä päätään.
”Enää sitä ei voi varmaksi tietää. Aika on petollista.”
”Niin se todella on. Oletko valmis?”
”En, mutta olen selvinnyt ennenkin.”
”Evanna. Olet vahvin ihminen, jonka tunnen.”
”Pää kiinni. Imartelu ei auta.”
”Olen tosissani.”
”...tos.”
”Mitä?”
”Kiitos. Noin. Et saa minua toistamaan sitä.”
Leveä hymy kiipeää Gjonin huulille, eikä Evanna voi kieltää, etteikö miehen läheisyys rauhoittaisi häntä. Hän ei koskaan myöntäisi sitä miehelle itselleen, mutta hän todella arvostaa jokaista pientäkin elettä.
Kun musta laiva on aivan kiinni heidän kyljessään, Evanna nousee seisomaan. Ilme Salvatoren kolkoilla kasvoilla on ennennäkemätön, kun mies erottaa tyttärensä olevan vielä hengissä. Täysin avuton, miltei paljas ilme. Sellainen, jota Evanna ei koskaan kuvitellut näkevänsä vihaamansa miehen kasvoilla. Se kutittaa hänen sisällään jotakin kauan sitten haudattua, miltei surun kaltaista tunnetta siitä, ettei hänellä koskaan ollut perhettä. Yksi häivähdys, ja ilme on iäksi poissa. Evanna tietää, ettei se palaa enää koskaan.
”Minä hoidan tämän”, Evanna sanoo miehistölle. Tavalliset ihmiset eivät saa sotkeutua hänen ongelmiinsa. Tämä on vain hänen ratkaistavissaan.
”Sinua ei sitten saa tapetuksi tappamallakaan”, Salvatore hymähtää kohdatessaan Evannan silmät. Mitä pitempään Evanna tuijottaa miestä, sitä vähemmän hän näkee heissä yhdennäköisyyttä. Kenties hän on alitajuntaisesti tullut mahdollisimman erilaiseksi kuin kapteeni Lavellan.
”Otan tuon kohteliaisuutena”, Evanna sanoo. Hän pukee hymyä kuin takkia, ja sen näkee.
”Se oli sellainen.”
”Harvinaista.”
”Mitä sinä teet kauppalaivalla?”
”Elämä heittää yllättäviin paikkoihin silloin, kun joku päättää räjäyttää laivan.”
”Sitä selvästi pitäisi kokeilla uudemman kerran. Ensimmäinen kerta ei tepsinyt.”
Evanna onnistuu hymyilemään Salvatorelle.
”Sopii yrittää”, Evanna sihahtaa hampaittensa välistä.
”Minä tahtoisin kovasti tietää, mitä te vielä toimitatte täällä. Vieläpä jonkun muun laivalla. Ja tämä nuori mies – eikös hän olekin Bauer?”
Gjonin silmät siristyvät.
”Olen. Olen hyvinkin. Minä kyllä muistan sinut.”
”Veljesi oli varsin etevä, kunnes meni häviämään sinulle. Sinä olisit varmasti vielä taitavampi.”
”Älä kiusaa poikaa, hän on sivullinen. Kiusaa minua, jos tahdot”, Evanna puuttuu saaden Gjonin tuijottamaan häntä pitkään silmät suurina.
”Se sinun veljesi tapaus olikin varsin kiinnostava. Et koskaan vaivautunut kysymään häneltä, miksi hän käänsi takkinsa.”
”Ihme, että sinä ylipäätään edes muistat hänet.”
”Muistan toki, sillä meillä oli yhteinen vihollinen.”
”Ei veljelläni ollut vihollisia.”
”Kuningas Louis.”
Evannan suonissa kihelmöi edelleen, mutta Gjonin tapa pitää päänsä pystyssä valaa häneen rohkeutta. Huomion keskittyessä Gjoniin Evannalla on aikaa ajatella seuraavaa siirtoaan.
”Miksi veljeni, joka teki aseita kuninkaan käyttöön, olisi vihannut häntä?”
Salvatoren kasvoille leviää hetkittäinen hämmennys. Evanna tunnistaa sen aidoksi.
”Etkö sinä tosiaan tiedä? Etkö sinäkään, tyttö?”
”Tiedä mitä?”
”Evalia Bauer, tämän nuoren miehen äiti, ei kuollut minun käsiini. Se oli lavastus. Sen kirotun, sairaan ukon lavastus.”
”Mitä? En usko. Sinä hämäät meitä”, Evanna tuhahtaa.
Mutta Gjon on täysin hiljaa. Kiharatukkainen mies tuijottaa jonnekin kauas, aivan kuin hän katsoisi Salvatoren läpi merelle ja näkisi muistoja, jotka on painettu syvälle. Gjon ottaa tukea laivan reunasta ja horjahtaa. Evanna tarttuu nuorukaiseen oitis.
”Mutta miksi?” Gjon kysyy ohuella äänellä.
”Sinun äitisi tiesi liikaa.”
”Mistä?”
Salvatore pysyy vaiti.
”Mistä minun äitini tiesi liikaa?”
Hiljaisuus on kammottava, vaikka merellä ei ole koskaan hiljaista. Laineet hakkaavat laivan kylkeen, sanat odottavat sanojaansa. Gjonin hartiat vapisevat. Evanna huomaa järkyttyvänsä miehen reaktiosta odotettua enemmän.
”Gjon… Hän bluffaa. Hän yrittää saada sinua hämmentymään.”
”Näyttäisi siltä, että meidän tarvitsee käydä tämä keskustelu tässä ja nyt. Voin antaa sanani siitä, että puhun totta. Jos kaipaatte vahvistusta sanoilleni, kysykää Maralta, minä tiedän, että te tunnette.”
Evanna sävähtää. Salvatoren ei tarvitsisi tietää hänen lämpimästä suhteestaan Maraan. Se tuntuu liian intiimiltä, pahoinvointi palaa takaisin. Suonissa kihisee.
”Ei. En usko sinua”, Evanna sihahtaa.
”Minä haluan kuulla. Kerro minulle.” Gjonin kasvot ovat vilpittömät.
Loukussa. He ovat loukussa. Evannan rintaa puristaa, mutta hän antaa kivun tulla, se on tilapäistä. Hän tuijottaa vuoroin miestä, jolle menettäisi rakastettunsa ja vuoroin miestä, josta kaikki hänen kipunsa on lähtöisin. Kauhukseen hän havaitsee ymmärtävänsä Gjonia. Gjon on menettänyt kaksi perheenjäsentä tälle tragedialle. Miehellä on oikeus tietää.
”Tiedätkö sinä, poju, mikä on meren ydin?”
”Tiedän”, Gjon nyökkää.
”Sitten tämä on helppoa. Niin nimittäin tietää kuningaskin. Hänen korkeutensa on jo vuosia jahdannut sitä. Hän tahtoo kontrolloida sitä mielensä mukaan helpottaakseen kauppalaivojensa kulkua ja vallatakseen mahdollisimman paljon alueita. Ja ennen kaikkea murskatakseen sekä merenväen että lainsuojattomat. Louis ei säästelisi ketään, jos pääsisi kontrolliin.”
Sisimmässään Evannakin tietää sen. Louis, siitä huolimatta, että on antanut hänelle työn ja kunnollisen elämän, ei ole hyvä mies. Evanna on vain valinnut olla ajattelematta sitä.
”Tiedät sitten varmasti myös ytimenvartijasta.”
Uusi nyökkäys.
”Hän on merenväkeä. Mutta hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen ytimenvartija. Tehtävä on pidentänyt hänen ikäänsä, kenties jopa moninkertaistanut sen, mutta hän ei ole ikuinen. Meri on etsinyt hänen korvaajaansa jo kymmeniä vuosia.”
Evannaa huimaa. Jokin Salvatoren sanoissa saa hänet ymmärtämään useita asioita samanaikaisesti. Amelia. Entä, jos Amelia on…
”Sinun äitisi auttoi Louisia tutkimaan aihetta omasta vapaasta tahdostaan. Hän sai kuitenkin tietää… hieman liikaa.” Salvatore värähtää. ”Joten, Evalia Bauerista piti päästä eroon. Evalia tiesi, kuka seuraava ytimenvartija oli, ja olisi suojellut tätä. Louis ei voinut antaa sellaisen tapahtua, hän tahtoi päästä kiinni ytimeen keinolla millä hyvänsä. Hän tapatti Evalian tieltään ja sai lavastettua sen minun syykseni. Nuorukainen, sinun veljesi tiesi siitä. Hän otti selvää. Veljesi tiesi, etten minä ollut syyllinen.”
”Kuka se oli? Seuraava ytimenvartija?” Evanna ei ole tunnistaa omaa ääntään.
Salvatoren ainoassa silmässä kytee vihainen tuli.
”Sillä ei ole merkitystä”, Salvatore sihahtaa, ”sillä hän on kuollut. Poissa. Se on Louisin omaa syytä.” Salvatore pudistaa tummaa päätään.
”Ja seuraavaa ei ole tulossa.”
Evanna tietää jo. Hän pitää kiinni itsehillintänsä rippeistä, jotta ei alkaisi huutamaan ääneen. Seuraava ytimenvartija on jo syntynyt. Amelia. Amelia on seuraava. Ja Amelia on hengenvaarassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti