Luku 6: Virtaus
Merenväki kiertää Ameliaa kaikkialta. Merimiesten puheitten perusteella voisi kuvitella, että he kaikki näyttävät samalta, mutta lähempää tarkasteltuna merenväki on kuten ihmisetkin. Erilaisia neniä, leukaperiä ja kaikkialla leijuvia hiuksia. Luolaston hohto on tarttunut merenväkeenkin, on kuin heidän suomujen peittämä ihonsa loistaisi himmeää valoa.
Ameliaa ei pelota. Päin vastoin. Hänen olonsa on täydellisen levollinen. Itku helpotti oloa, sisin on tyyni. Laine pysyttelee hänen lähellään. Hetkeen kukaan ei sano mitään. Sitten Amelia erottaa korkeita, vinkaisumaisia ääniä. Osa niistä kohoaa niin korkealle, että Amelia tietää niiden katoavan hänen aistiensa ulottumattomiin. Merenväellä on oma kieli, täysin ihmisistä poikkeava tapa keskustella.
”Kuka minä olen?” Amelia kysyy, kun korkeat äänet lakkaavat ja suut pysyvät kiinni. ”Olenko minä kuten te?”
Osa suista venyy sahalaitaiseen virnistykseen. Silloin Amelia värähtää ensimmäisen kerran. Tiedostus siitä, että hän on yksin petojen keskellä iskeytyy lujana vasten rintaa.
”Minä osaan hengittää veden alla. Paine ei tapa minua. Ja te… te sanoitte, että tämä on minun kotini.”
Ja Amelia tietää kuuluvansa merelle. Meri on aina kuiskinut hänelle, tuntenut hänet paremmin kuin yksikään ihminen. Amelia ei tiedä, miksi kaikki maan päällä tuntuu niin vaikealta. Täällä luolan seinämiin heijastuvat valot tuntuvat luonnollisilta. Hän ymmärtää niitä pelkästään katsomalla niihin.
”Sinä olet meidän odottamamme vastaus.”
Kaunis, syvä ääni. Amelia hätkähtää. Syvältä luolastosta ui tavattoman kaunis olento, jonka mustat hiukset leijuvat kuin merilevä. Nainen. Helmiäisenvaloiset silmät vailla pupilleja, kuin pienet lamput. Tavattoman kauniit, mutta hätkähdyttävät piirteet. Naisessa on jotakin etäisesti tuttua. Pelkkä hänen läsnäolonsa saa Amelian olon vaikeaksi. Kaikki naisessa huutaa syvää, muinaista tietoutta. Amelia tietää katselevansa olentoa, joka on vanhempi kuin hänen kotitalonsa ja sukunsa, vanhempi kuin yksikään ajatus, jota hän on koskaan ajatellut.
”Kuka te…” Amelia muistaa kuulleensa puheet meren kuningattaresta. Naisesta, joka kävelee joskus kahdella jalalla ihmisten keskuudessa ja viettelee miehiä syvyyksiin. Naisesta, joka on yhtä meren kanssa, hurja kuin myrsky, luja kuin laineet vasten rantakallioita. ”Oletteko te… kuningatar?”
Heleä, ihmismäinen nauru pakenee naisesta.
”Te ihmiset pidätte siitä sanasta. En, minä en ole kuningatar. Minä olen ytimenvartija.”
Sanassa on voimaa. Ameliaa vavisuttaa. Olento hänen edessään tuntuu yhtä ikuiselta kuin meri. Silti naisessa on jotakin tuttua, enemmän ihmismäistä kuin muissa heidän ympärillään. Amelia erottaa sivusilmällään, kuinka kaikki Lainetta lukuun ottamatta poistuvat hiljaa taka-alalle.
”Ydin”, Amelia toistaa hiljaa. Jotakin tuttua, jotakin vierasta.
”Tule, minä näytän sinulle”, nainen sanoo ja ojentaa kättään. Vasta silloin Amelia erottaa osan suomuista mustuneen. Hän ei tiedä, onko se merkki korkeasta iästä, haavasta vai onko se kenties luonnollista.
”Odottakaa”, Amelia henkäisee, ”mikä teidän nimenne on?”
Olento hymyilee.
”Sinä taidat pitää siitä, että voit ymmärtää ympäristöäsi, etkö niin?”
Sanat iskevät suoraan rintaan. Amelia hymähtää surumielisesti. Maailma on aina ollut hänelle vaikea, aivan kuin hänen aistinsa olisivat tehty toista varten. Siksi hän tarttuu kaikkeen tuttuun, jonka näkee. Siksi merenalainen maailma tuntuu enemmän muistolta kuin joltakin, joka täytyisi opetella alusta.
Amelia antaa naisen kuljettaa itseään toiseen suuntaan. Laine seuraa hiljaa, eikä Amelia lähde kysymään syytä. Merenväen järjestäytymisessä on jotakin yhtä vaistonvaraista kuin linnuilla taivaalla.
”Minä en ole koskaan tuntunut kuuluvani ihmisten joukkoon”, Amelia kertoo naiselle, kun ei saa tältä vastausta kysymykseensä.
Nainen nyökkää. Sekin näyttää enemmän ihmisiltä opitulta kuin luontaiselta eleeltä.
”Millä tavalla?”
Syvä huokaus. Amelia voisi kertoa, kuinka muiden suunnitellessa hänen häitään hänen ainoa ajatuksensa oli, että hän joutuisi eroon merestä. Sisämaahan tuntemattoman miehen vaimoksi. Velvollisuutensa hän täyttää, siitä hän ei luista, mutta ajatus sisämaasta saa hänen koko ruumiinsa vastustelemaan. Amelia voisi kertoa, kuinka kaikki pöytätavoista vierailuihin kuninkaan luona tuntuvat vierailta välttämättömyyksiltä. Asioilta, jotka täytyy tehdä, mutta joita hän ei sisimmässään ymmärrä. Ihmiset pettävät ja yllättävät, mutta Amelia ei erota syitä niiden takana. Hän ei tiedä, mitä hänen isänsä ajattelee, kun tämä katsoo merelle. Hän tietää vain, mitä hänen oma sydämensä janoaa. Laulua. Sen loppua. Mikään muu kuin vellova meri ei ole koskaan saanut häntä tuntemaan mitään itseään suurempaa.
Mutta kuinka hän sen tälle naiselle kertoisi? Amelia takeltelee. Hän ei ole koskaan ollut hyvä puhuja.
”Minä olen lapsuudestani lähtien kuullut laulun”, Amelia kertoo. Sen Laine tiesi. Tämän naisenkin täytyy tietää. Olento nyökkää hiljaa. ”Mereltä.” Ei vastausta.
”Se on ollut pitkään hiljaa. Katselen aina merelle, joka yö, mutta nyt se herätti minut itse. Minä tiesin, että minun olisi tultava, se veti minua puoleensa. Se… se ei taida olla seireeni, eihän?”
Kupliva, paljon aiempaa naurua vähemmän ihmismäinen nauru pakenee naisesta. Hän pudistaa mustaa päätään.
”Ei, ei ole”, nainen hymähtää. ”Seireeneitä ei virallisesti ole olemassa. Merimiehet ovat keksineet mitä mielikuvituksellisempia termejä kuvaamaan meitä merenväkeä. On totta, että moni meistä käyttäytyy tavoilla, joista seireenimyytti on syntynyt.”
”Te… te siis syötte…”
”Moni meistä.”
”Mutta eivät kaikki?”
”Meillä kaikilla on siihen mahdollisuus.” Nainen väläyttää teräviä hampaitaan. ”Mutta totta puhuen se ei ole laisinkaan tarpeellista.”
Amelia ei tiedä, miksi tieto saa hänen olonsa surumieliseksi. On niin paljon sellaista, mitä ihmiset ovat kautta aikojen ymmärtäneet väärin. Amelia on kuullut meren kiroaman setänsä, kuninkaan, puhuvan merestä herjaavaan ja pahaan sävyyn siitä lähtien, kun oli lapsi. Hän ei ymmärtänyt Louisin sanoja silloin eikä ymmärrä vieläkään. Ihmiset eivät vain pysähdy katsomaan ympärilleen. He eivät edes halua ymmärtää.
”Mutta se laulu, jonka sinä kuulet”, nainen jatkaa, ”syntyy meren ytimessä.”
”Meren ydin…” Nainen sanoi olevansa ytimenvartija. Mitä se tarkoittaa?
”Minä vien sinut sinne. Paikkaan, jossa laulu syntyy.”
”Miksi minä kuulen sen?”
Hetken hiljaisuus. Amelia ei vieläkään tiedä, kuka on ja miksi on täällä. Miksi ymmärtää merta niin kuin ymmärtää, aivan kuin olisi syntymästään saakka sidottu siihen. Nainen tuntuu tietävän. He uivat pois luolastosta, vapaammille vesille, sinne, missä pimeydellä on luonne ja pinta on pelkkä muisto jostakin, jota oli kerran.
Amelia ui hiljaa nainen vierellään ja Laine kannoillaan. He uivat korkeammalle, lähemmäs pintaa, sen Amelia tuntee päässään. Merenväelle paine ei tunnu samalta. Voisiko Amelia olla…? Ei. Hän miltei pudistaa päätään ajatukselleen. Hän ei voi olla merenväkeä, vaikka hänen aistinsa eivät olekaan kuten ihmisellä. Hänessä ei ole ulkoisesti mitään samaa pyrstöllisten saalistajien kanssa.
Mitä ylemmäs he uivat, sitä valoisammaksi vesi käy. Amelia näkee eteensä. Erilaisia muotoja. Kaloja ja muita mereneläviä, jotka karttavat naista, jonka hiukset ovat kuin musta levä, joka levittäytyy kaikkialle ympärilleen. Amelia ymmärtää, miksi ihmiset kutsuvat tätä olentoa meren kuingattareksi. Kaikki muu elämä veden alla kunnioittaa naista.
Yllättäen nainen pysähtyy. Laine jää kauemmas. Jostakin kantautuu virtaus, joka kuljettaa heitä eteenpäin. Amelia jää katsomaan taakseen, Laine jää lähemmäs pintaa.
”Eikö hän…”
”Hän ei pääse tänne.”
”Minne me menemme?”
”Meren ytimeen.”
”Mikä se on?”
Hymy leviää naisen huulille. Mitä pitempään Amelia häntä katsoo, sitä vähemmän hän tätä ymmärtää. Naisessa on jotakin alati kuhisevaa ja salaperäistä, joka ei avaa oviaan hänelle.
”Meri ei olisi meri ilman sen ydintä”, nainen sanoo. Amelia ei tiedä, milloin nainen katsoo häntä silmiin, sillä tämän silmät ovat kokonaan valkeat, pelkkää hohtavaa valkuaista. ”Se ohjaa aaltoja, jotka liikuttavat laivoja ja kaikkea, mikä merellä kulkee.”
Kohina käy korviahuumaavaksi. Ensimmäistä kertaa pelko riipaisee Ameliaa.
”Mutta se tarvitsee vartijan. Jos minä en olisi satoja vuosia huolehtinut siitä, se villiintyisi ja meri olisi täysin hallitsematon. Yhtä lailla ihmiset tai merenväki voisivat päästä siihen käsiksi ja tuhota sen.”
”Voiko sen tuhota?”
”Voi. Mutta se on vaikeaa.”
Yhtäkkiä setä Louisin puheet sodasta meren kanssa eivät tunnukaan yhtä abstrakteilta. Jos merellä on ydin, johon voi iskeä, Amelia tietää tarkalleen, mitä kuningas on suunnitellut. Häntä huimaa.
Olento hänen edessään on satoja vuosia vanha. Se ei ole mahtua Amelian päähän, vaikka hän ymmärtää paljon ja helposti.
”Tottelevatko nämä virtaukset sinua siksi, että sinä olet ytimenvartija?”
Nainen nyökkää.
”Entä minä? Kuka minä sitten olen, miksi minä olen täällä?”
”Sinä –”
Lause jää kesken. Voimakas virtaus nappaa Amelian ja tempaisee hänet kokonaan eri suuntaan. Muodot kieppuvat Amelian silmissä, hän yrittää ojentaa kättään kohti ytimenvartijaa, mutta hän ei erota, missä tämä on. Kaikki sotkeentuu hänen silmissään, muodot vaihtavat paikkaa. Kaikki on turkoosinkirjavaa sotkua.
Ei! Ei nyt!
Kun virtaus kiskoo Amelian kohti pintaa, hän sulkee silmänsä ja painuu pieneen kyyryyn. Hän paiskautuu täydellä voimalla rannalle. Happi sattuu keuhkoissa, valo on liian kirkasta katsoa suoraan. Amelia haukkoo henkeään ja tuijottaa merta. Voimakas virtaus on poissa. Meri on hiljaa.
Amelian koko ruumista särkee. Ytimenvartijaa ja Lanetta ei näy. Amelian mielessä kulkee vain yksi selvä ajatus – meri ei halua hänen tietävän totuutta. Ei vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti