Rukousluolaan on ripoteltu palasia valokivestä, pieniä toivonhippusia. Koko luola sinertää. Täällä on niin kaunista, ja silti tämä kaikki on tyhjää, pelkkä keino saada lapset saada kurottamaan kohti valoa ja meidät muut pitämään katseemme ylhäällä. Tämä on tapa sanoa itsellemme, että sortuman takana on yhä maailma, jonka otamme joskus omaksemme.
Hän seisoo ryhdittömästi valohippujen keskellä. Asento on rikkinäinen versio rukouksesta, hänen kätensä ovat painuneet kurkulle ja hänen suupielensä nykivät. Menen lähemmäs, hän hädin tuskin reagoi.
”Gael…”
Hän hätkähtää ja kiljuu. Ääni kohoaa korkeammalle kuin yleensä, kädet kohoavat kehon suojaksi.
”Mikä hätänä? Gael, kerro minulle, puhu minulle…”
Väsynyttä vaikerrusta. Pinnan alla kuohuu. Hän tulee lähemmäs, olkapäät painuvat alas ja polvet miltei notkahtavat. Otan hänet syliin, painan itseäni vasten, kokeilen varoen silittää hänen niskaansa. Hän on raukea ja pysyy sylissäni, mutta tunnen raskaiden vaatekerrosten alla lujana sykkivän sydämen rintaani vasten. Häntä pelottaa.
”Minä sain sen ylennyksen pelkästä säälistä, enkö saanutkin? Mitähän johtoporras sanoisi, jos he tietäisivät, että minäkin saan sellaisia kohtauksia kuin edeltäjäni? Minäkin voisin koska tahansa kiivetä korkeimmalle kalliolle ja julistaa kaiken valheeksi ja jokaisen valoon uskovan sokeaksi. Voisin missä tahansa pelonpuuskassani tehdä niin. Ja silti suurmestari luottaa minuun… Voitko uskoa, hän antoi minulle ylennyksen, vaikka minä pelkään aivan yhtä paljon kuin edeltäjäni…”
Hän työntää itsensä kauemmas, valot värähtelevät kuin reagoisivat hänen pelkoonsa. Minä odotan. Yksikään sana ei auta häntä, kun pelko sumentaa ruskeiden silmien katseen. Hän katsoo minua kulmiensa alta miltei vihaisena. Tällaisina hetkinä ajattelen aina, että hän on kaunis. Keskityn siihen. Hänen ruskeat, kiiltävät hiuksensa ja kaikki kasvoilta laskettavat luomet. Hän on hurjan kaunis, ja hän rauhoittuu kyllä, minun pitää vain odottaa.
Kun hän palaa syliini, kaikki tapahtuu nopeasti. Useat vaatekerrokset jäävät kalliolle, kun painumme vasten peittoja. Vaikka tiedän nyt, miksi rukousluolassa on peittoja, osaan jättää sen taa, osaan unohtaa, millaisessa maailmassa me elämme. Me asumme väärässä valossa, teemme kotimme valheeseen, teemme mätiä, pahoja asioita pyhän nimissä, mutta voin unohtaa sen nyt, koska hän on kaunis ja lämmin minua vasten.
Hän itkee hillittömästi jälkikäteen. Kysyn, mutta en koske, ja hän valittaa jälleen hiljaa kuin häneen sattuisi.
”Tämä ei ole todellista! Mikään tästä ei ole totta! Valheita kaikki, sattuu, maailmassa ei ole mitään aitoa…”
”Minä tiedän. Mutta olen tässä. Minä olen todellinen. Satutinko sinua? Enhän ollut liian luja?”
”Satutitko?” Hän katsoo minua ja alkaa nauraa. Nauru on liian korkeaa, hän tekee niin usein, kun kipu on liiallinen kestää. ”Hah, vai että satutitko, sinäkö muka, sinä olet niin rauhallinen ja hyvä ja minä olen väärä… Yhtä virheellinen ja väärä kuin tämä maailmakin. Olen niin rumakin. Minussa on liikaa kaikkea, ja silti liian vähän, en ymmärrä, miten tahdot katsoa ja koskettaa minua, olen oksettava…”
”Gael, älä tee tätä itsellesi. Älä.”
Nauru kimpoilee seinissä. Tänään uskallan ottaa tilani ja mennä lähelle, vaikka joskus hän vihaa sitä, joskus hän rimpuilee pois ja poistuu kuin häntä satuttaisi maailmamme sijaan minä. Tahdon vain ottaa hänet syliini, kertoa hänelle, että olen tässä, pysyn, vaikka kaikki valot sammuisivat.
Vedän hänet päälleni, kosken kaikkea, mihin yllän. Lanteita, vatsaa, rintaa, käsivarsia, ne ovat kaikki oikeita ja rakkaita, yhtä olemassa kuin hänkin tässä virheellisessä maailmassa.
”Eikö sinua kuvota koskea minuun? E-… en ole niin kuin sinä… en ole kaunis ja lihaksikas ja… ja…”
”Sekö sinua surettaa?”
Hän katsoo poispäin. Mies, joka aina kovaäänisesti julistaa omaa erinomaisuuttaan ja suorastaan sädehtii muiden edessä, vapisee nyt kosketukseni alla kuin se rikkoisi hänet täysin.
”Rakastan kaikkea sinussa.” Suukotan hänen sormiaan. ”Ihan kaikkea…”
Vielä kerran. Luota tähän maailmaan vielä yhden ainoan kerran, ja minä näytän sinulle, miten kaunis se voi olla. Valheen ja mädän alla on jotakin aitoa, ja tahdon olla kanssasi, kun näet sen. Tahdon jakaa hetken, kun ymmärrät, että on olemassa kaiken läpäisevää toivoa, lempeitä valoja ja rakkautta, joka halkoo tiensä pimeään. Kannan kaikkea sitä toivoa sinun puolestasi siihen päivään saakka. Tahdon silloin olla vierelläsi, suudella sinua hellästi ja valita sinut yhä vain uudelleen.
Ja hän kumartuu suutelemaan minua. Me olemme kenties vielä kaukana siitä kauniista toivosta, jonka tulevaisuudessamme näen, mutta hän on lämmin ja suudelma pitkä.
”Rakastan sinua…”
Hän ei ole koskaan sanonut sitä ääneen.
”Jos vain saan luvan.”
Hellä suudelma poskelle.
”Saat. Aina.”
Kyyneliä valuu poskille, silitän niitä kuin aarteita. Valot kimmeltävät ympärillämme, ja hetkeksi sallin itseni unohtaa, että ne eivät ole todellisia. Me olemme, ja se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti