Luku 21: Heijastuma
Linnan kirjastossa pöly tanssii ilmassa. Kirjoja ei ole luettu aikoihin, mutta Amelia muistaa yhä, millaista hyllyjen välissä oli kulkea, kun oli lapsi. Hän muistaa kirjojen vanhan, aavistuksen tunkkaisen tuoksun ja pölyn iänikuisen tanssin. Täällä Amelia on lukenut niin satuja kuin historiaakin. Kaikkia hänen lukemiaan kirjoja yhdistää vain se, että ne kertovat merestä. Satukirjojen kuvat ovat painuneet hänen luomiensa taa, ne elävät ja liikkuvat kuin elävät meren olennot hänen ajatuksissaan.
Louisia ei ole vielä kuulunut. Ei ole isääkään. Amelia vaeltaa vapaana ajatusten villisti juosten. Ne eivät rauhoitu millään. Louis ja Tristan. Hänen kiivaasti merta ja piraatteja vihaava setänsä merirosvon syleilyssä. Jokin kaikessa siinä tuntuu vielä liian hauraalta ja aralta tarkastella. Sairautensa vuoksi Louis on aina tuntunut muita särkyvämmältä, mutta jokin siitä suorasta paljaudesta, joka hänestä huokui Tristanin seurassa, tuntuu Amelialle liian vaikealta käsitellä. Jälleen kerran hän muistaa, ettei hän sisimmässään ymmärrä maailmaa ja olentoja ympärillään.
Kirjatkaan eivät anna vastauksia. Ytimestä ja sen vartijasta ei ole tekstejä missään. Ameliaa painaa. Kuinka Louis, joka on ihminen, tietää hänestä, jos Marakaan ei tiennyt? Joku on jättänyt jotakin kertomatta, eikä Amelia tiedä, onko kyseessä meri vai maa. Voiko niiden välille todella piirtää viivan niin helposti?
Amelia kiertää kulman taakse, pöly tanssii yhä ikuista tanssiaan. Lattialle on pudonnut kirja, ja kun Amelia kumartuu nostamaan sen, hän havaitsee merkillisen kuvion hyllyn takana seinässä. Vaistonvaraisesti Amelia koskettaa kuviota. Hylly nytkähtää. Muutama kirja tippuu lattialle, Amelia suojaa päätään. Vasta silmänsä avatessaan hän ymmärtää, että hylly on siirtynyt jonkin tieltä. Musta käytävä seisoo hänen silmiensä edessä. Amelia vilkuilee ympärilleen. Kirjastossa ei ole ketään. Amelia astuu sisään mustaan käytävään. Hylly siirtyy paikalleen, Amelian sydän hakkaa lujaa. Hän on yksin pimeässä.
Ja silloin valot syttyvät keskelle pimeyttä. Sietämätön tuttuus täyttää Amelian. Tuttuja, lempeitä valoja. Hetken Amelia vain tuijottaa kylmiä, hehkuvia valopalloja pimeässä käytävässä. Hän kulkee portaat alas, valot seuraavat. Samoja valoja kuin meren syvyyksissä. Kuinka ne ovat täällä? Merkillinen kauneus, jonka ei pitänyt olla olemassa muualla kuin pinnan alla. Amelia haukkoo henkeään. Valot tuntuvat hengittävän ja sykkivän, on kuin niillä olisi oma luonne. Aivan kuin ne eivät saisi happea maan päällä.
Amelia kulkee portaat alas. Valot seuraavat häntä ja paljastavat hyllyittäin kirjoja ja työpöydän, jonka pintaan on kuivunut mustetahroja. Amelia kumartuu lähemmäs. Huoneessa on tunkkainen, aavistuksen merellinen tuoksu. Amelia tietää heti, että mikään tästä ei ole hänen silmilleen tarkoitettu. Mutta kuinka hän voisi kääntyä?
Pöydälle on jätetty kääröjä. Amelia avaa ne yksitellen, valot kieppuvat hänen ympärillään kuin tulikärpäset. Kenties ne pyytävät häneltä apua ja kaipaavat kotiin. Amelia ymmärtää niitä. Ne on viety pois merestä, riistetty taianomaisesta syntysijastaan. Amelia jatkaa kääröjen availua, kunnes löytää sotkuisella musteella kirjoitettuja sanoja. Ihmisten nimiä. Louisin koukeroinen, hivenen haparoiva käsiala. Amelian otsa kurtistuu hänen lukiessaan listaa.
Evalia Bauer
Evanna Lavellan
Tristan King
Salvatore Lavellan
Yliviivatut nimet saavat Amelian hätkähtämään. Evalia Bauer, Gjonin äiti. Amelia ei koskaan saanut tuntea tulevaa anoppiaan, sillä tämä menehtyi Salvatoren miesten käsiin. Tapaus on jäänyt Amelialle epäselväksi, hänen isänsä vain kertoi siitä ohimennen. Miksi rouva Bauerin nimi on listattu tänne?
Ja Evanna. Evannan nimi lukee listassa. Lavellan. Louis on siis kaiken aikaa tiennyt, että Evanna on Salvatoren tytär. Amelia ei näe yhteyttä nimien välillä. Tristankin on siellä, Tristan, jonka vierellä Louis lepäsi edellisen yön. Amelian sydän hakkaa niin lujaa, että rinta on miltei haljeta. Hän ei keksi ainuttakaan syytä, miksi Louis olisi niputtanut nämä nimet yhteen, mutta jo salaisen paikan olemassaolo kertoo hänelle, ettei hänen kannata koskaan kysyä asiasta. Amelian kädet tärisevät. Kenelle tällaisesta voisi puhua? Evanna on merellä eikä kukaan muu tunne hänen sydäntään riittävän hyvin. Amelia on varma, että hänen isänsä ei tiedä tästä mitään. Kaikki salaisessa huoneessa tuntuu Louisin omalta. Joltakin, jonka Louis on tahtonut pitää visusti muiden silmiltä piilossa.
Amelia ei voi lopettaa selaamasta kääröjä ja kirjoja. Paljon muistiinpanoja. Merirosvojen kuulusteluja vuosikymmeniltä. Häiritsevän yksityiskohtaisia kuvauksia keskusteluista, joita kuulusteltavien kanssa on käyty. Mitä pitemmälle Amelia lukee, sitä selkeämmin hän näkee kokokuvan. Louis on kirjannut ylös kaiken, joka on vähääkään viitannut meren ytimeen. Yksi, musteläikistä miltei pilaantunut sivu on täynnä nopeita, ahdistuneen tuntuisia merintöjä. Hätä huutaa itseään julki käsialasta.
Shana on seuraava. Shanan on oltava seuraava.
Evalia Bauer – kysy!
Ytimen voi rikkoa
Shana? ”Ytimenvartija”?
Amelia kääntelee kuumeisena sivuja eteenpäin. Mitä enemmän hän lukee, sitä vähemmän hän ymmärtää. Jokainen merkintä tuntuu toistaan kiihkeämmältä, on kuin Louis olisi ajautunut syvemmälle sairautensa pyörteisiin jokaisen sanan myötä.
Shana on poissa. Seuraavaa ei tule.
Paljon merkintöjä Louisin nuoremmasta siskosta, Amelian tädistä, jota Amelia ei koskaan tavannut. Prinsessa Shana, kuvissa yhtä vaalea ja kalpea kuin Louis. Sietämättömän kaunis ja herkkäpiirteinen ihminen. Sellainen tyttö, joka tekee mieli surkea lasipurkkiin, jotta maailma ei rikkoisi häntä. Miksi Louis on kirjoittanut niin paljon Shanasta? Amelia ei ole koskaan uskaltanut kysyä tarkemmin menehtyneestä tädistään. Hän tietää, että Shana on haava, jota sekä hänen isänsä että Louis kantavat ikuisesti. Salvatore Lavellanin varastama tyttö, joka jäi sille tielle. Sen tarkemmin Amelia ei tiedä.
Amelia jatkaa lukemista. Merkintöjä Shanasta ei enää ole. Sana ”ytimenvartija” vakiintuu Louisin tekstissä, hän alkaa käyttää sitä yhä useammassa yhteydessä. Kuumeinen olo vahvistuu, Amelian sisällä tuulee. Sitten kaikki pysähtyy.
Tyttö tuli tänään veljelle. Meren juonia. Sittenkin seuraava? Amelia on tytön nimi. Pidä kiinni tytöstä. Uusi mahdollisuus.
Kylmä tunne Amelian sisällä nousee kohti kurkkua. Hänen oma nimensä Louisin vuosien takaisissa muistiinpanoissa. Amelia nousee kirjoituspöydän ääreltä, päässä huimaa. Hän on kääntymässä kohti portaita, kun kuulee kolahduksen niiden yläpäästä. Kolahdus voi merkitä vain yhtä asiaa. Joku on tulossa huoneeseen.
”Tällainen ei toimi, tyttöseni”, nariseva ääni kaikuu portaikossa. Amelia ei voi piiloutua tai paeta, hänen on kohdattava oma uteliaisuutensa silmästä silmään. ”Minulla on selkeät rajat, joita sinunkin tulee noudattaa. Tämä ei toimi.”
”Setä Louis. Teidän korkeutenne.”
”Minä olisin näyttänyt näitä muistiinpanoja sinulle aikanaan.”
Amelia ei sano mitään. Pahoittelu ei auta, kun hän ei tarkoita sitä. Hän tarkoituksellisesti tunkeutui toisen ihmisen kirjoituksiin, ei sitä voi selittää suoraksi. Sellaisia asioita Amelia ei ihmisissä ymmärrä. Miksi pyytää anteeksi, jos sanat ovat sisältä onttoja?
Louis näyttää varastettujen valojen valaisemana entistäkin sairaammalta. Kirkas valo tekee hänen kasvoistaan lähes läpikuultavat. Suonet loistavat ohimoilta, hiukset roikkuvat rasvaisina vasten kasvoja.
”Setä… Oletteko te kaiken aikaa tiennyt, kuka minä olen?”
”Senkö sinä noista luit – oman nimesi?”
Kysymys antaa Louisin ilmi. Amelian osuus muistiinpanoista ei siis ole se, jota Louis tarkimmin varjelee. Mitä Louis salaa maailmalta?
”Sen. Ja merkintöjä Shanasta.”
Louisin kasvoilla käväisee irvistys.
”Mikä sattuma. Me juuri… me juuri puhuimme hänestä Tristanin kanssa.”
”Onko kapteeni jo lähtenyt takaisin merelle?”
”On tietenkin, ei hän voi täällä olla.”
”Oletteko te oikeasti rakastunut häneen?”
Ilme Louisin kasvoilla käy entistä kipeämmäksi. Ohuet, viivamaiset kulmakarvat kaartuvat.
”Olen”, Louis parahtaa, ”olen minä…”
Kipu vääntää kuningasta, Louis joutuu istumaan alas portaille. Amelia ei sano siitä mitään. On häpeää, joka jokaisen täytyy kantaa yksin. Ilme Louisin kasvoilla on täydellisen lohduton. Amelia tietää sen todeksi. Vaikka tämä mies on selvästi piilottanut paljon aidonoloisten hymyjen ja teatraalisten puheenvuorojen taa, tämän Amelia näkee ja tuntee. Tämä on aitoa surua.
”Minä… Minun ei koskaan pitänyt. Se oli vahinko. Me emme ole poliittisesti samalla laidalla. Kuinka me voimme rakastaa toisiamme ilman, että hyväksymme toistemme teot?”
”Ei rakkaus aina kysy.” Amelia ei tiedä sen enempää. Hän ei ole koskaan ollut rakastunut, hän on vain katsonut kauhuissaan sivusta, mitä se tekee ihmisille. Hän muistaa, kuinka Laine puhui Tristanin salaisuudesta. Nyt tämä salaisuus seisoo hänen edessään. Hänen oma setänsä.
”Se ei ole minulle millään tapaa edullista tai suotavaa, mutta minä todella rakastan häntä. En tiedä, tekeekö se minua onnelliseksi. En tiedä, tekeekö se häntäkään. Mutta kun olen hänen kanssaan, minä… Minä en tiedä. Se tuntuu anteeksiannolta. Hänen läsnäolonsa antaa minulle kaiken anteeksi.”
”Mistä te toivotte synninpäästöä, teidän korkeutenne?”
Louisin verestävät silmät kohtaavat Amelian omat. Valot väreilevät. Varastetut ja kituvat valot. Mitä kaikkea muuta Louis on vienyt, kiduttanut väärään muotoon?
”Kaikesta”, Louis huokaa, ”aivan kaikesta.”
Amelia on hetken hiljaa, odottaa, että Louis avaisi suunsa. Kuningas vaikenee.
”Te ette koskaan kertonut minulle, kuka minä olen. Miksi?”
”Koska ei vielä ollut sen aika. Sinä itse otit varaslähdön karkaamalla mereen.” Vastauksessa on piikki, josta Amelia päättelee sen olevan joko tarkasti suunniteltu valhe tai spontaani, kitkerä totuus.
”Minun oli kyllä tarkoitus kertoa sinulle. Mieluusti avioitumisesi ja paikalleen asettumisesi jälkeen, mutta… Käyhän se näinkin.”
”Miten minä voin asettua aloilleni ja naida hyvän, kunnollisen ihmismiehen, jos en itsekään tiedä, kuka olen?”
Amelia ei tiedä, miksi suoltaa kaikki sanansa Louisille. Ei miehellä hänelle suoria vastauksia olisi joka tapauksessa. Kaikki Louisissa tuntuu suodattuvan miehen itsensä läpi. Mikään ei pääse ulos vilpittömänä. Amelia näkee sen kunnolla vasta nyt, muistiinpanoja luettuaan.
”Minun täytyy kertoa sinulle tarina. Pitkä, varsin murheellinen tarina. Vähän niin kuin silloin lapsena, kun sinua piti nukuttaa myöhään yöhön, kun et vain saanut unta ja tuijotit ikkunasta merelle. Tämä on tarina prinsessasta ja merirosvosta. Ajasta, jolloin sinua ei vielä ollut ja jolloin minä olin vielä nuori, vastakruunattu kuningas. Toivon, että tämän kaiken jälkeen sinä ymmärrät itseäsi hivenen enemmän.”
Amelia nyökkää. Hän istuutuu kirjoituspöydän äärelle. Merkilliset valot kieppuvat kaikkialla heidän ympärillään.
”Minulla ja isälläsi oli pikkusisko, Shana nimeltään. Hän oli näiden tapahtumien aikaan suunnilleen samanikäinen kuin sinä nyt. Tarinat ovat muovanneet sitä kuvaa, joka hänestä muodostuu. Minulle Shana oli aina ennen kaikkea kipakka, itsensä tunteva nuori nainen, joka ei hyväksynyt ristikkäistä sanaa jotain päätettyään.”
Amelia muistaa kuvaukset aistikkaasta, herkästä nuoresta naisesta. Niin tarinat muuttuvat vuosien saatossa, tekevät tuhkasta kultaa ja toisin päin. Osa yksityiskohdista hukkuu ajan tuuleen.
”Minä rakastin siskoani. Rakastin siitä huolimatta, että hän juoksi alati rannalla ja keskusteli merenväen kanssa. Häntä varoitettiin siitä, mutta hän ei uskonut. Hän kuiskaili seireenien kanssa aamusta iltaan.”
Amelian tekisi mieli sanoa, että seireenitkin ovat tarua, pelkkä ihmisen sana jollekin, jota he eivät ymmärrä.
”Shana oli erityinen, tiesin sen hyvin pian hänen lähestyttyään merta. Minä olin tuolloin vielä terve ja vetreä, en vihannut merta samanlaisella palolla kuin nyt kirouksen saatuani. En tiennyt ytimestä. Mutta Shana – hän tiesi.”
”Hän tiesi… ytimestä?” Amelia kuvittelee, että Shana on hyvinkin voinut olla ensimmäinen aatelinen, joka on saanut käsiinsä niin arvokasta tietoa.
”Hän alkoi puhua kuin merellä itsellään olisi sielu. Hän kertoi katsoneensa meren vartijaa tämän pupillittomiin silmiin ja ymmärtäneensä kaiken. Olin kauhuissani.”
Mara. Sen on täytynyt olla Mara. Ikuinen, mitään elävää vanhempi olento, joka on valvonut merta läpi sukupolvien.
”Silloin minä kirjoitin ensimmäiset muistiinpanoni meren ytimestä”, Louis sanoo nyökäten kirjoituspöytäänsä päin. ”En tiennyt sitä vielä silloin, mutta jälkikäteen olin aivan varma, että Shana olisi ollut seuraava ytimenvartija.”
Amelia nyökkää. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Louis puhuu hänelle samalla äänellä, jolla luki hänelle satuja lapsena. Se saa Amelian melankoliseksi.
”Shana oli tärkeä ja rakas meille kaikille. Tahdoin suojella häntä suurelta kohtalolta, joka häntä odotti. Tiesin, että meri vaati häneltä jotakin. En vain silloin tiennyt, mikä ydin on ja miten se toimii. Ja sitten me menetimme Shanan.”
Tämän osuuden Amelia on kuullut. Louisin sanomana se kuulostaa niin lopulliselta.
”Eräänä päivänä hän katosi jäljettömiin. Minä ja isäsi epäilimme heti merenväkeä, johon ei ole koskaan voinut luottaa. Shanaa etsittiin kaikkialta. Sitten me saimme lunnasvaatimukset.”
”Salvatore. Hän vei Shanan, eikö niin?”
”Salvatore ryösti Shanan ja vaati hänestä lunnaita. Se oli hänen ensimmäisiä kunnon tempauksiaan. Sittemmin kapteeni on ehtinyt kylvää kauhua merellä ja maalla. Mutta Shana oli hänen ensimmäisensä.”
”Tappoiko Salvatore Shanan?”
Louisin ilme käy vaikeaksi. Silmät puristuvat hetkeksi kiinni. Amelia näkee jokaisen verisuonen miehen luomilla. Tummansinisiä puroja. Louis pudistaa päätään ja painaa sen sitten hetkeksi alas.
”Me maksoimme kaikki lunnaat. Mitä tahansa, jotta prinsessa saataisiin takaisin.”
Amelia on hiljaa.
”Mutta Shana… hän oli rakastunut. He molemmat olivat. Voitko uskoa? Salvatore ja minun kaunis, rakas pikkusiskoni. He rakastuivat toisiinsa. Kidnappaaja ja panttivanki.”
Miltei kuten Louis ja Tristan vuosia myöhemmin. Amelian ensimmäinen ajatus.
”En tiedä, mitä se mies teki saadakseen pikkusiskoni rakastumaan itseensä. Sen minä ainakin tiedän, että Salvatore pitää silmälappua minun siskoni vuoksi. Shana oli se, joka puhkaisi Salvatoren toisen silmän.”
”Oh.”
”Minähän sanoin, ettei hän ollut mikään kiltti pikku neitokainen. Hän taisteli vastaan. Ja silti, jollakin ilveellä Salvatore sai hänet satimeen.”
Jokin Louisin tavassa kertoa tapahtumista saa Amelian surulliseksi. Amelia ei kuule prinsessan omaa ääntä siitä, miten Louis kuvaa hänet. Miehen sanoista ei tiedä, millainen Shana todella oli. Se surettaa Ameliaa. Aika on haalistanut prinsessan pelkäksi kertomukseksi muiden suihin.
”Minä ja Salvatore otimme pahasti yhteen. Shana oli paikalla. Suutuin hänelle silmittömästi. Meidän vihollisuutemme alkoi suunnilleen niistä hetkistä. Ja Shana, hän…”
Nyt suru Louisin äänessä on niin paksua, että Ameliaakin korventaa.
”Shana riisti oman henkensä. Hän ei tahtonut tilanteen riistäytyvän käsistä hänen vuokseen. Hän mieluummin kuoli kuin suostui sen miehen pelinappulaksi.”
Amelia henkäisee. Jokin Louisin kertomassa ei käy jälkeen. Tarinassa on aukkoja. Louisin olemus on liian murtunut, jotta Amelia uskaltaisi kysyä. Louis pitää jotakin yhä visusti piilossa. Shana ei vaikuta naiselta, joka olisi noin vain riistänyt henkensä.
”Ja sitten, vuosia myöhemmin sinä ilmestyit. Sinä tunnuit uudelta mahdollisuudelta. Siihen mennessä olin jo etsinyt kasoittain tietoa ytimestä ja sen vartijasta. Tiesin heti sinun ilmestyttyäsi, kuka sinä olit ja mihin sinä pystyisit.”
Ameliaa puistattaa. Nyt hän viimein ymmärtää, miksi Louis on kohdellut häntä niin syvällä lempeydellä. Mikään siitä ei ole koskaan ollut hänelle osoitettua. Louis on nähnyt hänessä Shanan. Uuden mahdollisuuden pelastaa tyttö, joka heittäytyi meren syleilyyn. Kyyneleet tulevat tahtomattaankin. Mikään tässä elämässä ei ole koskaan tapahtunut Amelian itsensä vuoksi. Hän on heijastuma.
”Voi Amelia, Amelia, älä itke… Älä itke. Kulta pieni.”
Amelia painaa päänsä alas ja antaa kyynelten tulla. Hän itkee sitä, että ei ole koskaan ollut kukaan. Hän itkee prinsessaa, jonka sydäntä kukaan ei enää tavoita. Sanoja, joita hän ei pääse sanomaan, kertomusta, jota hän ei kykene viimeistelemään. Ja Amelia itkee merta, joka on odottanut jo niin kauan. Pinnanalaiset salaisuudet ovat alkaneet paljastua, ja hän itse seisoo niiden ytimessä. Hän itkee kaikkea mennyttä ja tulevaa, ja yhteen pieneen hetkeen mahtuu koko elämän mittainen itku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti