Luku 9: Kupla
Kapteeni King on erilainen kaikista niistä miehistä, jotka Amelia on koskaan kohdannut. Tristan on pitkä ja roteva kuten moni merenkävijä, mutta hymy hänen päivettyneillä kasvoillaan on aurinkoinen, aivan kuin pahimmatkaan tuulet eivät voisi sitä hänen kasvoiltaan puhaltaa. Amelia muistaa joskus keskustelleensa merirosvoista seurapiireissä. Eräs aatelisneito kumartui pöydän yli hänen luokseen ja kuiskasi, että merimiehet ne sitten ovat komeita. Minä olen nähnyt Tristanin ryöstöretkellään, ja se vasta olikin näky. Älä kerro sulhaselleni! Kikatusta ja punastelua. Asioita, joita Amelia ei kykene ymmärtämään, vaikka kuinka kurottaisi niitä kohti.
Tristania katsoessaan Amelia kykenee silti ymmärtämään, mitä jopa aatelisneidot ajattelevat tästä. Vasta nyt, kun mies seisoo hänen edessään, hän ymmärtää ensi kertaa elämässään, miltä tuntuu ajatella jotakuta komeaksi. Tristan ei ole komea siksi, miltä hän näyttää. Tristanilla on lempeä, turvallinen aura, jota Amelia ei kykene selittämään itselleen. Häntä on koko ikänsä varoiteltu merirosvoista, mutta nyt, kun hän vihdoin katsoo sellaista silmästä silmään, hän tuntee pelkkää lämmintä tyyneyttä. Tristanissa ei ole kulmia, joihin törmätä. Tristan tuntuu turvalliselta.
Sen kaltaiset tuntemukset ovat kaikki, mitä Amelialla on tästä maailmasta. Pelkkiä sisäisiä aavistuksia siitä, millaisia asiat ovat luonteeltaan. Merituuli, linnut, ihmiset. Kaikki yhtä kaukaisia ja vaikeita. Joskus Amelia joutuu vain arvaamaan, miksi asiat ovat tulleet sellaisiksi kuin ne ovat. Hän ei kuulemalla ja katsomalla ymmärrä, miksi nuoret naiset hihittävät, miksi hänen isänsä ja setänsä ajattelevat enimmäkseen rahaa ja miksi Evanna on joskus niin suunnattoman vihainen. Sellaisten asioiden ja hänen välissä on syvä kuilu. On kuin joku olisi jo syntymässä laittanut verhon hänen ja maailman välille ja olettanut, että hän itse osaa siirtää sen.
Tristan on yksi ensimmäisistä ihmisistä, johon katsominen ei herätä välitöntä pelkoa ja hämmennystä. Ei pelkoa siitä, että tämä olisi paha, vaan ymmärtämättömyyden pelkoa. Sen kanssa Amelia on elänyt koko ikänsä. Mutta Tristan on erilainen. Mutkaton. Tristania voi katsoa ja hymyillä, koska mies itsekin hymyilee eikä tässä ole mitään monimutkaista tai hankalaa.
Olisi helppoa, jos Amelia ei olisikaan ihminen. Hän voisi kuitata kaiken sillä, että hänen aistinsa ovat erilaiset, eri tavoin rakennetut. Kunpa hänelle olisi sana, jokin, joka selittäisi, miksi kaikki vaatii ylimääräistä ponnistelua. Hän oli ensimmäistä kertaa koskaan aivan vastauksien äärellä, ja sitten virtaus tempaisi hänet pois. Amelian tekisi yhä mieli karjua kurkkunsa tyhjäksi, huutaa ja itkeä, vaikka siitä ei ole mitään apua. Niin hänelle on kerrottu.
”Kuulehan, Amelia”, Tristan sanoo tullessaan lähemmäs. ”Minä en voi missään nimessä tiputtaa sinua omalle rannikollesi. Ymmärräthän…” Tristan pyöräyttää silmiään.
”Sinä pärjännet, jos jätämme sinut jollekin lähirannikolle.”
”Tuota… Uskoisin.” Vastaus ei näytä vakuuttavan Tristania, joten Amelia vetää opetellun hymyn kasvoilleen. ”Kyllä minä pärjään.”
”Sinä olet melkoinen neito, tiesitkös?”
Se voi tarkoittaa mitä tahansa. Amelia räpyttelee ripsiään.
”Lähdit noin vain yksin merelle. Meren alle! Syvyyksiin! Sellaista ei kuule tee moni raavas mieskään. Mutta sinäpä teit. Aikamoista.”
”Meri on turvallinen.”
Meri on aina ollut turvallinen. Ainoa asia, jota Amelia ymmärtää. Vedessä hän tuntee vihdoin olevansa oma itsensä ilman, että hänen tarvitsee selitellä kaikkea sitä, mitä on ja mitä ei ole.
”Tristan… Millainen mies sinä oikein olet? Sinä et vaikuta laisinkaan sellaiselta kuin ne tarinat, joita sinusta kerrotaan.”
Tristanin remakka nauru pakenee jälleen ilmoille. Siinä on jotain ilahduttavan peittelemätöntä, Amelia pitää sen kuuntelusta.
”Tarinat ovat aina liioiteltuja, joskus jopa täysin keksittyjä. Joko minä kerroin siitä merihirviötarinasta?”
”Kerroit, voi, kerroit sinä”, Amelia naurahtaa. ”Ei tarvitse kertoa uudelleen.”
Tristan mutristaa huuliaan ja alkaa sitten jälleen nauraa.
”No, jätetään se tällä kertaa”, Tristan sanoo heilauttaen kättään. ”Vai että millainen mies minä olen, siinäpä vasta kysymys… Vastaus riippuu kyllä täysin siitä, keneltä kysytään.”
”Minä kysyin sinulta.”
Hetken Tristanin kasvoilla on täydellinen häkellys. Sitten silmät alkavat tuikkia ja miehen suupielet kohoavat jälleen ylöspäin.
”Pidän sinusta, Amelia. Sinä vaikutat kovin aidolta ihmiseltä.”
Sellaista Amelia on tuskin koskaan kuullut. Hän saa aina kuulla olevansa vaikea ja vetäytyvä, vaikka hän ei ole mitään sellaista tarkoituksella. Hän vain tuntee syvältä leikkaavaa kauhua aina, kun hänet asetetaan muotteihin, joihin hän ei kerta kaikkiaan istu.
”Kiitos, kapteeni. Niin sinäkin.”
Tristan haroo pitkiä ruskeita kiharoitaan ja pudistelee päätään kuin ei aivan uskoisi Amelian sanoja. Sitten hän nojaa laivan laitaan ja hymähtää.
”No, minä itse sanoisin, että olen mies, joka on niiden puolella, joita tämä maa ei tunnusta omikseen. Kodittomien. Päähänpotkittujen. Rikollistenkin, kenties. Ihmisten, jotka eivät saa olla olemassa omana itsenään.”
Amelia nyökkää. Sellaisten ihmisten, joita viruu kuningas Louisin tyrmissä kymmenittäin.
”Olen piraatti henkeen ja vereen. En tiedä mitään muuta elämäntapaa. Pelottaako se sinua?”
”En vielä tiedä, mitä piraattina oleminen on sinulle. Sinä et vaikuta mieheltä, joka tekee muille pahaa.”
”Olen minä tehnyt. Siltä ei oikein voi välttyä tässä elämässä. Olen satuttanut monia, enkä tahdo puolustella itseäni. Joskus sitä ajautuu tilanteisiin, joissa satuttaa muita, eikä sitä voi selittää millään, mitä itse on tai on jättänyt olematta.”
Amelia nyökkää. Hän arvostaa miehen vastausta. Hän on kuullut monesti, kuinka hänen setänsä perustelee hallinnollista väkivaltaa hyvillä tarkoitteilla. Kuningas ryöstää ja orjuuttaa alueita, koska se on maan taloudelle hyväksi. Aivan kuin mikään tämän taivaan alla voisi olla niin mustavalkoista. Millä oikeudella kukaan aikuinen, varttunut ihminen saa kutsua itseään hyväntekijäksi? Heidän pitäisi jo tietää. Siinä jälleen yksi asia, jota Amelia ei maailmassa ymmärrä.
”Minä olen ennen kaikkea poliittisesti liikenteessä”, Tristan tokaisee. ”En minä omaksi ilokseni kuninkaan laivoja ja alueita ryöstä. Tuntuu väärältä puhua tästä sinulle, sinähän olet aatelinen.”
”Kuningas Louis on minun setäni.”
Tristanin kasvoilla käväisee jokin, joka saa Amelian säpsähtämään. Jokin miltei vaarallinen. Ensimmäinen pelottava asia miehessä. Sitä ei pysty lukemaan, mutta se kaikkoaa kasvoilta nopeasti ja Amelia yrittää unohtaa, että koskaan näkikään sen.
”En tiedä, miten onnistuin unohtamaan sen… Kai sitä ei tule ajatelleeksi, kun puhuu sinun kaltaisellesi ihmiselle. Sinä ja kuningas olette hyvin erilaisia.”
”Tunnetko sinä minun setäni?” Amelia kysyy, vaikka tietää vastauksen jo.
”Tunnen sen, mitä hän edustaa. Eikä tässä ole hänestä kyse. Minä en vastusta ketään pelkkänä yksilönä, minä vastustan koko hallintoa. Se on sortava ja epätasa-arvoinen.”
Sellaisesta Amelialla ei ole pienintäkään aavistusta. Hän on kasvanut rannikolla, katsellut parvekkeelta merelle ja osallistunut pakollisiin illanviettoihin. Hän ei ole nähnyt maailmaa oman kuplansa ulkopuolelta. Amelia ei tunne pelon häivääkään tämän suuren maailman edessä. Hän tietää, että on olemassa kaikkea suurta ja suunnatonta, jota hän ei ole vielä saanut oppia tuntemaan.
”Joten, kun ryöstän kuninkaan omaisuutta, teen sen kahdesta syystä. Ensinnäkin näyttääkseni isoa keskisormea koko hallinnolle. Se on tärkein syy”, Tristan hymähtää. ”Ja toiseksi, auttaakseni niitä, jotka tämä maa on pettänyt. Minusta sellaiset rikkaudet ansaitsevat ennen kaikkea ne, joihin sattuu ja jotka eivät kykene pitämään itse puoliaan. Ideaalitilanteessahan meillä ei mitään rikkauksia olisikaan.”
Amelia vain tuijotaa Tristania.
”Äh, hitto, mitä minä sinulle tätä saarnaan, anteeksi.”
”Minähän kysyin. Kiitos.”
”Olet siis tyytyväinen vastaukseen?”
”Minä koen nyt ymmärtäväni paremmin.”
”No mutta sehän on hyvä. Entä sinä? Millainen ihminen sinä olet, Amelia Grimm, aatelistyttö, joka on horjuttanut koko maan tasapainoa kävelemällä suoraan mereen?”
Amelia hymähtää Tristanin sanoille. Samalla syyllisyys painaa piikkinsä hänen rintaansa. Hän on aiheuttanut kohtuuttomasti huolta suvulleen vain tahtomalla vastauksia. Hänen ensimmäinen puhtaan itsekäs tekonsa on huojuttanut tasapainoa. Ei hän sellaista toivonut mereen kävellessään.
”Minä olen eksynyt itseltäni”, Amelia huokaa. ”En ymmärrä, kuka olen. En tiedä, olenko ihminen, enkä tiedä, kumpi olisi pelottavampaa – se, että olisin, vai se, että en olisi.”
Tristan katsoo häntä merenturkooseilla silmillään aivan rauhassa. Niihin katsoessaan Amelia huomaa luottavansa, ettei tämä mies tuomitse häntä. Niinpä hän kertoo, kuinka seurapiirit pelottavat häntä. Ilmeet, eleet, sanat, kaikki se, mikä valuu hänen sormiensa välistä. Hän kertoo, kuinka rakastaa merta, sen ääniä, sen tuoksua, sen laineitten tuntua nilkoissa, kun kahlaa rannalla. Lempeitä, ihania aaltoja, joiden syleilyssä hän tuntee olevansa kotona. Hän kertoo kokemuksistaan pinnan alla, merkillisistä valoista, syvistä luolastoista ja raastavasta tuttuuden tunteesta. Muistoista, melkein. Hän ei kerro laulusta, ei vielä, sillä laulu on jotakin vain hänen ja meren välistä. Lempeys Tristanin kasvoilla kertoo hänelle, että vielä joskus hän voisi luottaa tälle miehelle enemmänkin. Nyt tämä saa riittää, tässä on tarpeeksi yhdelle merentuoksuiselle iltapäivälle.
Tristan on aikeissa avata suunsa, kenties sanoa jotakin, kun laivan perältä kuuluu huuto.
”Liikettä paapuurissa!”
Tristan säpsähtää. Amelia katsoo, mihin mieskin katsoo. Kaukaisuudessa on kaksi laivaa, toinen mustakylkinen, toinen tavallinen puulaiva. Ilo kuole Tristanin kasvoille.
”Ikävä kyllä keskustelumme saa nyt odottaa”, Tristan sanoo hiljaa, paljon matalammalta kuin aiemmin. ”Pysyttele piilossa, Amelia. Me kohtaamme nyt vihollisia.”
Amelia tuijottaa Tristania kuin ei vielä ymmärtäisi. Samalla hän tietää tismalleen, mitä edessä olisi.
”Salvatoren väkeä. Tästä tulee tiukkaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti