Luku 31: Viimeiset säkeet
Kylmä. On kauttaaltaan kylmä. Amelia pitelee Evannaa rintaansa vasten, Gjon ja Tristan hosuvat haavan ympärillä. Amelia tietää kaiken turhaksi, hän näkee Evannan harhailevasta, samentuvasta katseesta, ettei mitään ole enää tehtävissä.
”Kaikki on hyvin. Teit riittävästi. Olit aina tarpeeksi, muista se…” Amelia kuiskaa Evannalle, jonka käsi puristaa hänen omaansa kuin pitääkseen vielä kiinni mistä tahansa elävästä ja lämpimästä.
”Minä tiesin tämän hetken koittavan. Tämä oli… minun valintani.”
”Sinun ei olisi tarvinnut mennä näin pitkälle…”
”Haluaisin vain uskotella itselleni, että kaikki ei ollut turhaa…”
Amelia ei ole varma, mistä Evanna puhuu, mutta hän pudistaa päätään. Sen hän on rakkaimmalle ystävälleen velkaa.
”Olet aina tehnyt kaikkesi. Etenkin minun eteeni. Olet paras ystävä, jota saattaa toivoa. Rakastan sinua.”
”Minäkin… Amelia, minäkin sinua…”
Evannan epätoivoisesta äänensävystä Amelia tietää tämän tarkoittavan eri asiaa. Hän painaa lempeän suukon Evannan nenälle.
”Näin aina vain sinut. Ihan aina…”
”Minä arvostan sitä. Tulen aina arvostamaan.”
”Sinä hehkut, Amelia. Mihin ikinä päädytkin, tiedän sinun tekevän sen meren vuoksi. Ja Gjon… missä Gjon on…”
”Tässä”, mies nyyhkäisee Evannan toiselta puolelta. Gjonin kasvoilta ei erota, mistä kyyneleet alkavat ja mihin sade loppuu.
”Tee Amelia onnelliseksi. Sinä olet hyvä mies.”
”Minä lupaan sen”, Gjon sanoo ja painaa pään käsiinsä. ”Ev… Ev, älä mene…”
”Sinä löydät vielä paikkasi”, Evanna sanoo puristaen Amelian kättä kovempaa. ”Minä uskon sinuun…”
Ääni alkaa heikentyä, Amelia puristaa kättä niin kovaa kuin kykenee. Evannan katse harhailee hetken, voimakas kouristus vavisuttaa kehoa. Sitten kaikki hiljenee. Evannan keho lakkaa taistelemasta vastaan, silmät lasittuvat. Amelia sulkee ne ja painaa hellän suudelman naisen otsalle.
”Sinä olet ikuisesti rakkain kaikista”, hän kuiskaa hiljaa.
Gjon itkee vuolaasti, Amelian koko ruumista koskee.
”Ja minä aina vain haukuin häntä… me vain riitelimme…”
”Ssh, älä huoli, hän piti sinusta kyllä. Tiedän sen.”
”Minä… minä en voi antaa itselleni anteeksi…”
”Ei hätää. Hän rakasti meitä. Katso minuun, me selviämme. Hän haluaisi meidän selviävän.”
Tristan, jonka silmät punoittavat yhä, kahmaisee Gjonin ja Amelian kainaloonsa. Yhdessä he mahtuvat miehen syleiltäviksi, ja siihen he jäävät. Amelian omat kyyneleet eivät tule, mieli on liian turta, kaikki tapahtunut on liikaa ja hän liian pieni. Ja suurin olisi vasta edessä. Hetkessä Amelia ei piittaa siitä, myrskyääkö meri tai iskeekö Salvatore häntä uudelleen, hän tahtoo vain surra, surra yhdessä taivaan ja ystäviensä kanssa.
Miesten kyynelille ei ole tulla loppua. Kun ne vihdoin lakkaavat, myrsky on yltynyt. Kauppalaivan jäänteet ovat jääneet taa, Tristanin oma laiva on ajautunut kauemmas. Mies ei jaksa edes vilkaista sen suuntaan, hän taputtaa Ameliaa ja Gjonia olalle ja kohtaa Salvatoren yhdessä heidän kanssaan.
”No, joko sinä nyt suostut neuvottelemaan kanssani? Et varmasti tahdo enempää tällaisia ihmiskohtaloita harteillesi”, Salvatore sanoo nyökäten Evannan ruumiiseen päin. Amelia ei tahdo enää edes katsoa. Evanna ei ole enää siellä.
”Minä en tee sinun kanssasi sopimuksia. Minä menen meren ytimeen.”
”Minkä vuoksi sinä edes tulit tänne? Kylvääksesi surua ja ruumiita ympäriinsä?”
Sanat iskevät syvälle. Amelia pudistaa päätään.
”Minä tahdon vain auttaa”, hän henkäisee, mutta sanoissa ei ole voimaa. Häntä väsyttää ja hän on eksyksissä. ”Te soditte minun vuokseni. Minä en tahdo sitä. Mutta en tahtonut tätäkään, en mitään tästä…”
”Louisin kuolema ei ole sinun vikasi”, Tristan sanoo, ja miehen sanomana Amelia miltei uskoo sen.
”Hän ei olisi lähtenyt merelle ellen olisi karannut.”
”Hän olisi tehnyt sen joskus joka tapauksessa. Se ei ollut sinun syysi.”
”Olen alusta saakka tahtonut vain tehdä oikein. Salvatore, sinä et saa minua tekemään tahtosi mukaan. Sinä et myöskään saa riistettyä henkeäni. En anna sen tapahtua.”
”Emme anna mekään”, Gjon sanoo nyökäten Tristaniin päin. Asekäsi osoittaa suoraan Salvatoreen.
Tummahiuksinen merirosvo pudistelee hiljaa päätään.
”Tristan, minä todella toivon sinusta parempaa. Olisihan minun pitänyt arvata, että et sinä huviksesi King’s Shoressa ravannut. Mutta että fyysinen suhde… Selväähän se on, että sinä nyt puolustat tätä pentua.”
”Minä rakastuin Louisiin ihmisenä. En voinut sille mitään, se vain tapahtui. Me todella välitimme toisistamme. Luulisi sinun kaikista ihmisistä ymmärtävän.” Tristan huokaa. ”Ja mitä Ameliaan tulee – minä puolustan häntä, koska pidän hänestä ja tuen sitä, mitä hän tekee. Jos hän on seuraava ytimenvartija, se, joka ohjaa kohtaloitamme merellä, luotan häneen täysin.”
”Me puhumme aivan kuin Mara olisi jo poissa kuvioista.”
Tristanin huulet vääntyvät irvistykseen.
”Olitko sinä suhteessa ytimenvartijaan, jotta voisit hyötyä hänestä? Ja silti kehtaat kutsua minua kuvottavaksi…”
”Merellä pitää käyttää kaikki keinot, jotka ovat käytettävissä.”
”Amelia ei ole sinun käytettävissäsi. Ei nyt eikä koskaan. On silkka ihme, että meri kirosi Louisin eikä sinua.”
”Louis oli läpimätä.”
”Sinä et ole lainkaan sen parempi.”
Laivan keula on kohti myrskyä. Amelia antaa miesten riidellä. Vain Gjon tuntuu vetäytyneen taaemmas, paenneen kyyneltensä taa. Yhteen hetkeen mahtuu loputtomasti kyyneliä. Amelia tuijottaa myrskyä ja ajattelee Evannaa ja Louisia. Kahta erilaista ihmistä, jotka hän menetti omalla epävarmuudellaan. Henkien paino harteillaan Amelia kävelee lähemmäs laivan kokkaa, kohti kieppuvaa myrskyä, joka viskoo salamoita veteen.
Sivusilmällään Amelia erottaa, että miehet seuraavat hänen jokaista liikettään. Amelia päättää sulkea sen pois. He eivät voisi estää häntä täyttämästä kohtaloaan. Mitä lähemmäksi myrskyn silmää he käyvät, sitä varmemmaksi Amelian olo tulee. Evannan tähden. Ja Louisin, kaikesta huolimatta. Ja Maran ja Laineen, ja kaikkien niiden kyynelten, joita Tristan ja Gjon ovat vuodattaneet.
Laulu on jo alkanut. Kuin hypnotisoituna Amelia kävelee sitä kohti, kulkee kohti keulaa ja pysähtyy aivan reunalla. Laiva keinuu hurjasti, Amelia yrittää pysyä tasapainossa. Ydin. Ydin kutsuu häntä. Laulu, joka on pyytänyt häntä aina luokseen. Koti on jo täällä, ei ole enää pelättävää. Amelia antaa itsensä pudota. Viimeinen asia, jonka hän kuulee, on miesten huuto kuin yhdestä suusta.
Joku menettää välineen, joku tulevan morsiamen. Amelia ei ajattele sitä aaltoihin syöksyessään. Pyörre nielaisee hänet mennessään, hän uppoaa, hän vetää vettä henkeen ja yskii, kaikkea on liikaa ja häntä liian vähän. Mara lupasi olla täällä hänen kanssaan, mutta tänne ei mahdu muita, paine ja pyörre ovat valtavat. On kuin pyörre nielaisisi Amelian kokonaisena, piilottaisi muulta maailmalta.
Ja laulu, joka ei ole koskaan soinut loppuun, soittaa viimeiset säkeensä. Kaikki on viimeistelty. Amelia antaa paineen hurjistua, pyörteen pyöriä, hän syöksyy kohti ydintä, ottaa sen vastaan. Se elää nyt hänestä, hänen kauttaan. Kaikkea on paljon, Amelia sulkee silmänsä. Hän ajattelee kovaa, hän ajattelee myrskyä, tuhoutuvia laivoja ja merellä odottavia miehiä. Hän ajattelee niitä, jotka ansaitsevat elää, hän ajattelee aaltoja ja pyytää niitä lopettamaan. Ydin, kuuntele minua. Sinä olet nyt minun vastuullani.
Meri laittaa vastaan, meri on hurja, voimakas, sen tahto vasten Amelian tahtoa. Mutta Amelia ei enää tunne olevansa pelkkä tyttö, hän on jotain paljon suurempaa, jotain, jota meri on aina odottanut luokseen. Hän ajattelee aaltoja, ja ne tyyntyvät kuin hän silittäisi ne tasaisiksi. Hän ajattelee salamoita ja myrskyjä meren yllä, puhaltaa ne pois, ja ne tottelevat häntä. Näinkö Marakin on aina tehnyt? Ajatellut niin, että koko ruumis tuntuu olevan pelkkä ajatuksen jatke? Ajatellut ja ajatellut, kurottanut ajatuksillaan kohti merta. Meri kuuntelee. Meri ymmärtää. Se rauhoittuu, se on saanut haluamansa.
”Olen tässä”, Amelia kuiskaa hiljaa, ”olen tässä…”
Kun Amelia avaa silmänsä, hän erottaa pimeässä valot ja niiden keskellä naisen. Valot, joille ihmisillä ei ole nimiä. Naisen, jota he kutsuvat Maraksi, mutta joka on todellisuudessa jotain muuta, jotain suurempaa, joka on kerran saanut pidellä samaa voimaa sydämessään. Se voima on nyt Amelialla, hän tuntee sen joka hengenvedolla. Kukaan muu ei nähnyt muuta kuin tytön, joka putosi laivasta myrskyn pyörteeseen. Amelia näki kaikki maailman värit, hän näki, millainen meri todella on.
”Sinä olit täällä sittenkin”, Amelia kuiskaa Maralle, jonka ympärillä valot tanssivat. Merenpinnan välke erottuu kaukaa ylhäältä, päivä on alkanut paistaa, pilvet ovat väistyneet auringon tieltä.
”Minähän lupasin, etten jätä sinua yksin, kun se tapahtuu. Miltä sinusta tuntuu?”
”Täydeltä”, Amelia vastaa ensimmäistä kertaa elämässään.
Mara hymyilee. Naisen piirteet ovat terävöityneet, posket ovat lommoilla ja valkeita silmiä reunustavat tummat viivat.
”Niin minustakin”, hän sanoo hymyillen väsyneesti. ”Entä nyt?”
”Minä toivoin, että meri kertoisi, minne minun tulee jäädä. Mutta se ei näyttänyt minulle mitään sellaista.”
”Sinulla itselläsi taitaa kuitenkin olla ajatus.”
Amelia nyökkää.
Se tuntuu pelottavalta. Se, että valta on lopussa aina hänellä. Ei merellä, ei sen asukkailla. Vain hän itse voi päättää, lähteekö hän vai jääkö. Hän ajattelee Evannaa, joka kuoli, koska Amelia odotti vastauksia. Hän ajattelee Louisia, joka jätti linnansa, koska Amelia ei tiennyt, mitä tekee. Kaikki ne uhraukset, jotta hän olisi tässä, ihmettelemässä yhä itseään ja rooliaan. Mutta hän on täysi. Meri on hänen kanssaan, hän tuntee sen kaikessa, mitä tekee. Hän tuntee meren ajatukset, hän näkee laivat, tuntee niiden värähtelyn. Kokonainen pieni maailma hänen sylissään.
”Onko se aina tällaista?”
”Siihen tottuu.”
”Mara. Yhtä asiaa olen ajatellut koko tämän ajan. Kauanko minä elän? En ole kuten merenväki, en elä satoja vuosia.”
”Ytimenvartijana olo pidensi minun ikääni, mutta en tiedä sinusta. Sinä et ole ihminen etkä merenväkeä. Sinä vain olet, meri antoi sinut pois, jotta kasvaisit ymmärtämään ihmisiä ja lunastaisit myöhemmin paikkasi ytimenvartijana. Kenties sinä olet silta maailmojen välillä.”
”Se kaikki… se tuntuu vieläkin niin suurelta.”
”Vaikka meri on kanssasi?”
”Silti. Olen yhä ilman vastauksia.”
”Pelottaako sinua?”
”Kyllä. Paljon. Mutta olen nyt varmempi.”
”Ja mitä sinä haluat tehdä?”
”Minä tahdon olla silta. Tahdon, että meri ja maa näkisivät toisensa viimein. En tahdo jäädä asumaan kumpaankaan, en tahdo, että kukaan koskaan sanoo minua ’meren kuningattareksi’. Tahdon elää molemmissa maailmoissa.”
”Ohhoh, melkoinen vastaus. Uskotko voivasi ohjata merta maalta käsin?”
”On pakko yrittää. Kuilu on vallinnut meren ja maan välillä jo liian pitkään. Johan sen näki jo Louisista…”
”Heidän kuolemansa painavat sinua.”
”Tulevat aina painamaan.”
Amelia antaa virran kuljettaa heitä ylemmäs, nostattaa kohti pintaa. Valot eivät seuraa, ne jäävät hämärään ja painuvat kohti pohjaa. Ehkä Amelia vielä joskus oppisi, mitä ne ovat ja kuinka ne toimivat.
”Entä sinä?”
”Minä teen kuolemaa, mutta minulla on vielä aikaa. Minulla ei ole ollut vuosisatoihin näin kevyt olo. Se kaikki on nyt sinulla…”
”Minä tunnen olevani kotona sen kanssa.”
”Ja vielä joskus joku ottaa taakan sinulta, kun olet kantanut sitä tarpeeksi kauan. Se, kauanko se sinun kohdallasi on… Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä.”
”Sinä varmasti jäät mereen.”
”Jonkun täällä täytyy pitää huolta järjestyksestä.”
”Niin, kun minä aion häilyä kahden välillä. Minusta ei ole ’kuningattareksi’.”
”Ei sinusta tarvitsekaan olla. Sinä olet jotain aivan muuta.”
Amelia huomaa hymyilevänsä. Vaikka hän tuntee meren oikut ja pyörteet, hänen olonsa on rauhallinen. Jokin on asettunut pysyvästi paikoilleen hänen sisällään.
”Minä tahdon mennä pinnalle. Miehet ovat siellä yhä, odottamassa vastauksia aivan kuten mekin…”
”Aiotko sinä jäädä elämään heidän kanssaan?”
”Minä aion suorittaa velvollisuuteni naisena ja mennä naimisiin. Sitä maa odottaa minulta. Sen yhdistäminen… tähän lienee hieman haasteellista, mutta en ole sitä vastaan.”
”Sinä jos kuka pystyt siihen.”
”Entä sinä ja Salvatore? Salvatore, hän… hän yritti tappaa minut.”
”Niin, sitä minä epäilinkin. Ja silti annoin sinun mennä.”
”Minun piti saada nähdä kaikki itse. Vaikka… vaikka Evanna…”
”Evanna olisi kuollut joka tapauksessa. Et voi syyttää itseäsi hänen kuolemastaan.” Kun Amelia ei vastaa, Mara jatkaa huokaisten syvään. Kuplia pulppuaa hänen suustaan. ”Minä osaan pitää sen miehen kurissa. Hän voi olla kiero, mutta hän ei ole yhtä korruptoitunut kuin Louis.”
”Luotan sinuun.”
”Niin minäkin sinuun, seuraajani. Niin minäkin.”
*
Laivan kansi lainehtii, kun Amelia ja Mara astuvat sille. Amelia huomaa tuijottavansa, kuinka Maran pyrstö hajoaa kahdeksi jalaksi ja nainen seisoo täydellisen alastomana muiden edessä. Tristan ymmärtää ensimmäisenä heittää takkinsa naisen ylle. Maran katse käy kahdessa merelle menehtyneessä. Nainen kumartuu Evannan luo, sivelee pitkäkynsisillä, tummuneilla sormillaan Evannan sileää poskea. Marasta lähtee syviä, matalia ääniä, jotka ihminen hädin tuskin kuulee.
Seuraavaksi Amelia todistaa, kuinka Mara on puristanut kätensä Salvatoren kurkulle.
”Kuinka sinä saatoit?”
Salvatore vain takeltelee. Ensimmäistä kertaa koskaan Amelia näkee miehessä silkkaa pelkoa. Se piilottelee epäröinnin takana.
”Sinä yritit tappaa Amelian, etkö yrittänytkin?”
Salvatore kiristelee hampaitaan.
”Niin.”
Maran pitkä kynsi viiltää pintahaavan Salvatoren kaulaan, paidan valkoinen pitsikaulus värjäytyy vereen.
”Tyttö… tyttö on nyt…” Salvatore sanoo suoden Ameliaan silmäyksiä Maran selän takaa.
”Niin. Tyttö on löytänyt paikkansa. Sinä et koske häneen. Sinä et mahda hänelle enää mitään, hän kulkee yhdessä aaltojen kanssa.”
Salvatoren pää kääntyy, sateen pieksemiä kiharoita valuu kasvoille. Silmälappu on aavistuksen liikkunut paikaltaan, Amelia erottaa vuosien armahtamat arvet silmän ympärillä. Maran ilme on täysin lohduton hänen katsoessaan miestä, jonka on kaikesta päätellen sittenkin päästänyt lähelleen. Ameliasta Maran ihmissilmät näyttävät vääriltä, niiden myrskyä on vaikeampi lukea kuin maidonvalkeita silmiä.
”Sinä tapoit oman tyttäresi”, Mara sihisee. ”Ansaitsisit saman rangaistuksen kuin Louis, joka tappoi poikansa politiikkansa tieltä. Äläkä valehtele, ettet olisi kyennyt tekemään sitä, sillä me kaikki tiedämme, että olisit tappanut Evannan joka tapauksessa.”
”Ei ole meren tehtävä kostaa ihmisten kiistoja.”
”Mitä sanot, Amelia? Mitä ydin sanoo?”
”Ei mitään”, Amelia sanoo tyynesti. ”Se ei sano mitään.”
Salvatore naurahtaa ilottomasti.
”Meri vain kantaa meidät. Ei sen tarvitse puuttua siihen, mitä me teemme. Louis oli hieman eri tapaus, sen miehen sai kaikin mokomin kirota”, Salvatore tuhahtaa.
”Sinulla ei ole varaa sanoa.”
”Seis. Riittää jo.”
Amelia vetää pelin poikki. Ei enää. Myrsky on jo rauhoittunut.
”Riittää, riittää…” Amelia kertoo kuulijoilleen sen, minkä kertoi Maralle syvyyksissä. Lokit palaavat taivaalle hänen puhuessaan. Taivas on kirkas, laiva ei enää keinu kuin pyrkisi syöksymään aaltojen alle.
”Ja Gjon… Minä tiedän, että avioliittomme oli Grimmien idea, mutta minä olen valmis täyttämään velvollisuuteni. En kykene lähtemään rannikolta, mutta tulen vaimoksesi. Jos sinä otat minut edelleen.”
Gjonin silmät punertavat edelleen. Miehen lempeille kasvoille puhkeaa kaunis, ymmärtävä hymy. Hän katsoo vasemmalleen, aivan kuin yrittäisi hakea katseellaan voimaa joltakulta, joka ei enää ole siinä. Ameliaa vihlaisee. Gjon tarttuu hänen käteensä ja katsoo häntä pitkään ruskeilla silmillään.
”Tietenkin minä otan. Meidän isämme odottavat sitä. Tämä maa tahtoo häät.” Gjon vetää syvään henkeä. ”Ja minä olen odottanut sinun palaavan luokseni.” Miehen ääni pehmenee, hän vetää Amelian itseään vasten ja painaa kevyen suukon Amelian otsalle. Miehen kädet ovat lempeät hänen ympärillään, ne eivät sido häntä mihinkään. Vuodet näyttäisivät, millaisiin uomiin heidän elämänsä asettuisi.
”Näkisipä Evanna meidät nyt”, Gjon kuiskaa Amelian märkään tukkaan.
”Näkee hän. Varmasti…”
Gjonin syleilyssä on hyvä. Amelialla on ensimmäistä kertaa lämmin pitkään aikaan. Meri on rauhoittunut, Amelia tuntee sen koko olemuksessaan. Konflikti on ohi. Kaikki katsovat toisiaan, kenelläkään ei ole vastauksia. Mitä seuraavaksi tapahtuu?
”Meidän varmasti pitäisi pidättää nämä herrat”, Gjon huokaa nyökäten kiharatukkaisiin piraatteihin, ”mutta Louisin laivaa ei näy lähelläkään, myrsky vei sen mennessään…”
Amelia on aikeissa avata suunsa, mutta Gjon jatkaa vielä.
”Meillä ei myöskään ole enää kuningasta. Ja jokin sisälläni sanoo, että sinä et tahtoisi pidättää ketään.”
Amelia hymähtää.
”Tristan ei ole eläessään tehnyt mitään väärää. Kun neuvottelut seuraavasta hallitsijasta alkavat, minä aion tehdä selväksi, että Tristan King on viaton mies ja hänen jahtaamisensa merirosvona pitää lopettaa. Elä rauhassa, Tristan. Minä tahdon nähdä sinut jälleen hymyilemässä, tahdon olla ystäväsi ja katsoa, kuinka alat jälleen kukoistaa.”
Tristan pyyhkii kasvojaan, naamioi eleen kuin pyyhkisi vettä, vaikka Amelia erottaa selvästi kyyneleet silmäkulmissa.
”Kiitos, Amelia… Sinusta tulee loistava ytimenvartija. Ei sillä, että sinussa olisi koskaan ollut mitään vikaa”, Tristan hymähtää Maran suuntaan. ”Minulla on sellainen tunne, että sinä, Amelia, tulet muuttamaan vielä paljon.”
”Toivon niin.” Amelia huokaa syvään. ”Ja sinä, Tristan… Minä tahdon vain sanoa, että näen sinut. Näen kipusi. Ota aikaa itsellesi.”
”Ja rakastu tulevaisuudessa vähemmän vaikeisiin ihmisiin, niinkö?” Tristan nauraa, vaikka Amelia näkee, että suru repii miestä kappaleiksi.
”Ei. Siihen minä en osaa sanoa mitään. Tunne kaikki, mitä tunnet, minä en väheksy tunteitasi.”
”Kiitos, Amelia. Kiitos… Sinä olet ihmeellinen tyttö.”
Amelian hymy hyytyy, kun hän kääntää katseensa Salvatoreen ja Maraan. Salvatore seisoo pitkänä ja elävänä hänen edessään, vaikka Evannan ruumis lojuu kylmenemässä laivan kannella. Hän voisi hukuttaa miehen siihen paikkaan, mutta pieni ääni hänen sisällään kuiskaa, ettei kuolemaa kuitata kuolemalla. Ei ole olemassakaan tasapainoa sellaisissa asioissa. Maailma näyttäisi, mitä Salvatorella olisi vielä annettavanaan. Hänen oma kuorensa kestäisi, tämä mies ei saisi häntä.
”Salvatore Lavellan, sinä teet minut pelkästään surulliseksi”, Amelia huokaa. ”Sinulle minulla ei ole sanottavaa.”
”Päästätkö sinä minut noin vain menemään, vaikka tapoin parhaan ystäväsi?”
”Sinähän sen teon kanssa elät”, Amelia sanoo, vaikka syyllisyys painaa hänen omaa rintaansakin.
Salvatore kääntää päänsä. Suu on pelkkä vihainen viiva, leukaperät kiristyneet. Mara pysyttelee miehen lähellä, katseessa kipunoi edelleen.
”Amelia, me tapaamme pian”, Mara sanoo hiljaa. ”Minä lupaan pitää huolta tästä miehestä.” Maran kynsi viiltää toisen haavan Salvatoren kaulalle, eikä mies vastustele. Amelia kokee, ettei hänen tarvitse tietää kaksikon väleistä sen enempää.
”Mara, nauti vapaudestasi. Hengitä sitä, elä sitä, ansaitset sen.”
Hymy Maran kasvoilla paljastaa pienet, terävät hampaat naisen suussa.
Amelia kääntyy meren puoleen ja tarttuu Gjonia kädestä.
”Mennäänkö kotiin? Mennäänkö vihdoin kotiin?”
Ja Gjon nyökkää.
”He tulevat meidän kanssamme”, Amelia nyökkää kohti Evannaa ja Louisia. Sattuu. ”Tristan, pystyisitkö sinä…”
”Pystyn. Totta kai pystyn. Minä tuon heidät kotiin. Menkää te vain.”
”Meillä ei ole laivaa. Kauppalaiva, se…” Gjon aloittaa.
”Emme me laivaa tarvitse.”
Amelia kävelee laivan reunalle, ojentaa kätensä, kutsuu aaltoja. Ne odottavat.
”Ratsastammeko me kotiin aalloilla? Sehän on kuin sadusta…”
”Kuka sitä päättää sadun ja elämän rajasta muutenkaan? Tule. Mennään.”
Gjonin ilme on täysin häkeltynyt, kun Amelia virnistää ja hyppää aalloille. Ne kannattelevat häntä, kuljettavat häntä eteenpäin.
Tuuli puhaltaa Amelian kasvoille, meri tuoksuu jälleen itseltään myrskyn jälkeen. Tuhannet pelot sykkivät Amelian sisällä, mutta hän jättää ne sinne, pinnan alle. Hän on viimein kotona, ja se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti