Huoli

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Kaksi tuntia, eikä Kajosta ole kuulunut sanaakaan. Ravaan eteisen ja olohuoneen väliä ja haron hiuksiani niin, että niitä sinkoilee joka puolelle. En saa henkeä, en saa henkeä, miksi hitossa hän ei vastaa? Kaksi tuntia. Hän lupasi ilmoittavansa tasatunnein.

Toisaalta. Onhan hän voinut uppoutua hauskanpitoon niin, ettei ole ymmärtänyt katsoa kelloa. Sitähän minä nimenomaan haluan; että hän nauttii olostaan ja tekee kaikkea sellaista, joka saa hänet nauramaan onnesta.

Ja sitten. Toisaalta. Joku on saattanut houkutella hänet mukaansa, kehunut ja silitellyt ja ollut niin lähellä, ettei hän ole osannut kieltäytyä. Kenties joku on juuri nyt tekemässä hänelle pahaa, enkä voi auttaa täältä käsin. Puristan tukkaani niin, että sattuu.

Tämä on meidän pieni kokeemme. Yritämme opettaa Kajolle, kuinka kieltäytyä ja pitää puolensa. Hänen työkaverinsa tahtoivat lähteä viettämään perjantai-iltaa yhdessä, ja minä kannustin häntä menemään mukaan. Tahdon, että hän oppii pitämään hauskaa niin, että hän osaa pitää puolensa. Jättäydyin tarkoituksella pois, jotta Kajo ei aina vain turvautuisi minuun vaan oppisi puolustautumaan itse.

Olen vasta viimeaikoina alkanut ymmärtää, miten syvällä Kajon miellyttämisenhalu on hänessä. Hän on kertonut minulle, kuinka erossa viettäminämme vuosina hän on päätynyt ties kenen mukaan muistamatta mistään mitään. Hän on löytänyt kehostaan jälkiä, joiden syntyperästä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kyllä minä tiedän. Olen nähnyt, mitä se tekee hänelle. Kohtaukset. Muljahtelevat silmät ja tärisevät raajat. Kajo on täydellisen irti tästä maailmasta, hän nauraa ja itkee kuin lapsi ja tuntuu suurimman osan ajasta elävän vain päänsä sisällä. Hän katselee minua ja kikattelee, ei tunnu ymmärtävän mitään mistään muusta, mitä tapahtuu. Hän on lähes maaninen, ja minä en voi antaa tämän jatkua näin. Siksi hän on tänään baarissa. Jotta hän oppisi vetämään rajoja kaikkialle pirskahtelevaan olemukseensa.

Kun kello alkaa lyödä kaksitoista, Kajo on ollut neljä tuntia vastaamatta puhelimeen. En pysty enää. Soitan siskollemme ja yritän vetää syvään henkeä. Olen purrut kaikki kynnet rikki ja repinyt hiuksiani, mutta Kajo ei vastaa.

”Valve! Kajo… Kajo on…”

”Onko jotain sattunut?” Siskon ääni on hädästä kankea.

”En tiedä! Apua, hän… Hän lähti baariin. Ja hän ei vastaa. Minua pelottaa. Voitko tulla tänne, en pysty olemaan, ahdistaa, voi helvetti mitä jos hänelle on sattunut jotain…”

”Ilta. Hei. Odotas. Missä hän on?”

”En tiedä!”

”Eikö hän kertonut?”

”No ei!”

”Voi perkele. Odota. Viisitoista minuuttia ja olen siellä.”

Kun Valve saapuu, minä osaan enää vain itkeä sohvalla. Valve keittää meille teetä ja kietoo harteilleni viltin.

”Ilta hei, sinun pitää rauhoittua. Tästä ei tule muuten mitään.”

”Olen antanut tämän tilanteen riistäytyä ihan käsistä… Jos häneen sattuu, en anna ikinä itselleni anteeksi.”

”Hei, nyt oikeasti. Olen myös ihan helvetin huolissani, mutta tämä ei ole sinun vikasi. Et voi syyttää itseäsi siitä, ettei meidän veljemme osaa puolustaa itseään.”

”Olen hakannut häntä!”

”Jep, ja se oli vitun perseestä, mutta juttu on nyt se, että sille ei voi enää mitään. Nyt sinun täytyy vain keskittyä siihen, että olet hänelle hyvä ja pistät hänet ruotuun.”

”Valve. Sinuakin hermostuttaa ihan yhtä lailla.”

”Mmmhhm!!”

”Rupeat aina huutamaan ja kiroilemaan, kun sinua ahdistaa.”

”No hitto vähemmästäkin, veljemme on varmaan jossain saatanan ojanpohjalla juuri nyt.”

Hetken me vain hengitämme syvään. Itkettää edelleen, kyyneliä putoilee poskilleni yrittäessäni siemailla Valven keittämää teetä. En maista mitään, huoli vääntää minut kasaan.

”Miten teillä oikeasti meni siellä terapeutilla?” Valve kysyy hiljaa.

”En tiedä. Hänen mielestään Kajo on täysin mukautuvissa ja hänen tunteensa minua kohtaan ovat käytännössä harhaa. Hän on niin mukautuva, että sekoitti teini-iässä minua kohtaan tuntemansa ihailun romanttiseen rakkauteen, koska minä janosin häntä. Pelottaa niin helvetisti. Tiedätkö, Valve…” Ääneni hiipuu tuskin kuuluvaksi. ”Tämä kaikki on sitten kuitenkin aina vaan minun päässäni.”

”Ilta… hei…”

Valve hivuttautuu aavistuksen lähemmäs sohvalla, laskee mukinsa pöydälle ja avaa syliään.

”Tänne.”

”Oikeastiko?”

Reipasta nyökyttelyä. Kiemurtelen varoen Valven syliin, sisko kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa.

”Senkin idiootti, kai sinä tiedät, että rakastan sinua?”

Purskahdan uudelleen itkuun. Kyyneleet ovat kuumia eivätkä anna armoa.

”Ei, en tiedä”, nyyhkytän. ”Vaikka kuinka keskustelimme ja olemme voineet lähentyä uudelleen, en minä tiedä sitä…”

”I mean, olethan sinä ihan perseestä suurimman osan ajasta kuten sisaruksilla on tapana olla. Mutta olet myös välittävin ihminen, jonka tiedän. Kannat niin hirmuisesti huolta ja rakkautta tuossa sydämessäsi, vaikket aina ihan osaa näyttää sitä. Arvostan sitä tosi paljon, ja niin arvostaa Kajokin. Toivon, että tiedät sen. Sinun perheesi ihan tosi rakastaa sinua, Ilta. Ei sinussa ole mitään vikaa. Tänne sieltä, anna minä paijaan tuota takkutukkaasi kun kerrankin huvittaa. Ei sitten tule toistumaan.”

Painun Valven yhtäkkisestä rakkaudenpuuskasta kerälle, annan hänen pörröttää tukkaani ja pidellä minua. En muista meidän koskaan olleen fyysisesti läheisiä pientä painimista ja tönimistä lukuun ottamatta. Olen kankea ja vaikeasti siinä hänen pideltävänään, mutta se ei haittaa häntä, hän painaa päänsä omaani vasten.

Minä vain itken siinä ja annan siskoni silittää tukkaani. Jokin hänen hellyydessään on minulle liikaa. Kajo on kadoksissa ja hajalla, ja kaikkien näiden vuosien jälkeen oma siskoni sanoo rakastavansa minua. Olen aina rakastanut Valvea, ihan aina. Hänen lyhyttä pinnaansa ja viiltävää kieltään. Hänen teräviä huomioitaan ja pitkiä, älykkäitä saarnojaan. Rakastan häntä ja olen kaiken tämän aikaa pelännyt menettäväni hänet sille, että rakastan veljeämme toisella tavalla. Valve on kantanut salaisuutta puolestamme, ja olen siitä hänelle valtavan kiitollinen.

”Ilta. Kajolla on varmasti kaikki kunnossa. Ehkä hänen puhelimensa on jäätynyt.”

”Kajo lataa luurinsa aina, kun lähtee jonnekin.”

”Mutta kyllähän noille nyt sattuu kaikenlaista." Valve pudistelee päätään. "Kajo on kehittynyt viimeaikoina. Aina, kun näemme, hän on tuntunut olevan täynnä virtaa. Hän on toki ihan pihalla ja rikki edelleen, mutta näen tietynlaista voimistumista hänen olemuksessaan. Vihaan sanoa näin, mutta te teette hyvää toisillenne. Keep it up. Noin. Nyt se on sanottu eikä minun tarvitse sanoa sitä enää koskaan.”

”Valve, nyt sinä ihan oikeasti vain itketät minua kokoajan lisää.”

”En ajatellut ottaa tavaksi.”

”Rakastan sinua. Idioottisisko.”

”Idioottiveli.”

Valve pörröttää tukkaani vielä kerran ennen kuin vetäydyn omalle puolelleni sohvasta ja nappaan teemukin jälleen käteeni. Kyyneliä olisi vielä itkettäväksi. Vilkaisen puhelimeni näyttöä. Ei mitään uutta.

”Ei jumalauta, minä tulen kohta hulluksi. Miksi hän ei vastaa? En anna ikinä itselleni anteeksi, jos jotain käy.”

”Tälle on jokin luonnollinen selitys, ihan varmasti on. Nyt istut siihen ja puhut kanssani. Jutellaan ihan mistä vaan.”

”Se terapeutti oli oikeassa.”

”Niin missä asiassa?”

”Kajon tunteista. Kaikki tosiaan on varmasti vain sen ansiota, että minä rakastan häntä. Hän halusi olla minulle hyvä ja nyt hän on omaksunut sen koko identiteetikseen.”

”Sinä ammut itseäsi nilkkaan, jos rupeat miettimään tuota. Sinuna en ajattelisi sitä. Hän on kanssasi. Eikö se riitä?”

”Se riittää. Se on kaikki, mitä koskaan halusin. Minua vain pelottaa, että tämä on jonkin manipulaationi tulosta ja oikeasti hän haluaisi olla jossain missä tahansa muualla. Opiskelemassa. Pitämässä hauskaa. Ei panemassa veljeään ja pesemässä tämän hikisiä sukkia.”

Hetken Valven ilme on täynnä jotakin niin raskasta, etten saa siitä kiinni. Sisko huokaisee, ristii jalkansa. Hänellä on metsänvihreät villasukat, samaa sävyä kuin hänen tukkansa.

”Kuulehan. Sinä tarvitset terapeutin.”

”Ai, sori, hei, ei ollut tarkoitus vain kaataa kaikkea paskaa niskaasi. Anteeksi. Voidaan puhua jostain muusta.”

”En minä sillä. Sitä vaan, että murehdit asioita sillä mitalla, ettei se ole yhtään tervettä. Ja muutenkin. Olet aina ollut ihan hiton repressoitunut.”

”Yeeaah, I know. Mutta olen tullut kyllä paremmaksi asioiden käsittelyssä. Voitko uskoa, että Kajon terapeutti totesi minun itsereflektioni pelaavan.”

Valve purskauttaa teetä leualleen.

”Että MITÄ! Olikohan se ihan kunnossa?”

Nauramme molemmat.

”No sitä minäkin. Että kai tämä sitten jotenkin on alkanut toimia, hah.”

”Mitähän sinä sille sanoit, että se sai sinusta tuon käsityksen…”

”Osoitin ymmärrystä Kajon tilannetta kohtaan. Ja itseäni ja omaa rooliani tässä kaikessa. Olen kyllä hyvin tietoinen siitä, mitä teini-iässä pahoinpiteleminen aiheuttaa toiselle.”

”Aa, te puhuitte siitä.” Valven ääni madaltuu kuten aina meidän puhuessamme siitä.

”Siitäkin.”

”Ei mutta. Olet sinä ihan oikeasti kehittynyt ihan hirveästi. Muistan, kun paiskoit ovia, huusit ja käskit kaikkien painua helvettiin suurin piirtein joka päivä. Olit ihan kamalan vihainen. Tajuanhan minä nyt, mistä se johtui.”

”Olen siitä ihan hirveän pahoillani myös sinun, isän ja äidin takia.”

”Me tiedämme sen kyllä. Äiti ja isä rakastavat sinua.”

”Tiedän. Ja minä heitä.” Niiskaisen. ”Olen tainnut aiheuttaa tosi paljon huolta.”

Tuijotan käsiäni. Aiempaa kapeampia ranteita, jälkiä, jotka jäävät niiden sisäsyrjään piiloon. Olen pelännyt elää, mutten ole uskaltanut kuollakaan. Kaikkein vähiten olen kyennyt kohtaamaan itseäni.

”Porukat ovat sellaisia. He varmaan hautaan asti katsovat, että sinä nukut ja syöt ja juot ja niin edelleen. Isä kyselee sinusta kokoajan.”

”Äh, voi isäpappa, pitää tulla moikkaamaan taas.”

”Tulkaa molemmat.”

”Oijoi, siitä tulee kivaa.”

”Voi perse.”

”Jepjep.” Huokaisen. ”Valve. Hei. Kiitos.”

”Mistä?”

”Tästä. Ja siitä, että tulit.”

Olemme juuri aikeissa avata uutta keskustelua, kun ovi kolahtaa. Jätän teen ja viltin sikseen ja harpon eteiseen. Kyyneliä putoilee poskilleni, sydän hakkaa niin, että kaikuu. Kajo kävelee sisään kimaltavassa mustassa paidassaan ja korkeavyötäröisissä housuissaan. Hänen kasvonsa kiiltävät vain aavistuksen. Minä syöksyn halaamaan häntä niin, että jalkani miltei pettävät. Itken hänen olkaansa hillittömästi.

”Kulta rakas missä sinä olit… Olin varma, että… että sinä…”

”Voi ei Ilta, hei, mikä on? Mikä on? Olinko liian kauan poissa?”

”Ei kun sinä et vastannut ja minä pelkäsin että sinä –”

”Rakas, vedä henkeä, nyt en saa mitään selvää.”

”Sinä et… vastannut. Pelotti. Että jotain on sattunut.”

”Minun puhelimeni meni pimeäksi, akku loppui. Unohdin ladata sen, kun oli niin paljon tekemistä päivällä.”

En pysy enää pystyssä, nyyhkytän siinä häntä vasten enkä saa henkeä. Kajo ohjaa minut sohvalle riisumatta edes kenkiään ja huomaa Valven.

”Huh, onneksi sinulla oli kaikki okei. Meillä oli täällä kriisikokous, moi vaan. Voinkin tästä lähteä. Ilta tarvitsee sinua nyt”, Valve sanoo. ”Hän on ollut huolesta suunniltaan. Hän oli ihan varma, että sinä olet ojanpohjassa.”

”Voi ei rakas”, Kajo sopertaa. Hän kietoutuu koko vartalollaan minua vasten ja silittelee, mutta en millään saa kyyneliä loppumaan. ”Olet tosi kultainen. Hei. Minulla ei ole mitään hätää. Tällä kertaa osasin jopa sanoa ei parille miehelle, ja he kunnioittivat sitä, voitko uskoa! Muru kuuletko sinä?”

”Hei, tuota. Minä tästä lähden. Pitäkää huolta toisistanne, okei?”

”Kiitos kaikesta, Valve! Nähdään”, Kajo huikkaa Valven perään ennen kuin ovi kolahtaa.

Kajo nostaa minut istumaan ja silittelee kyyneliäni, jotka vain virtaavat puroina hänen sormilleen.

”Olet ihan paniikissa, voi pieni”, Kajo kuiskaa ja vetää minut lähemmäs. Hän suukottelee kyyneliäni, hän on niin lämmin ja läsnä ja rakastan häntä koko pienen olemukseni palolla. Hän on todellinen. Ja hengissä.

”Olitko oikeasti noin huolissasi?”

”Totta kai!”

”Kuulitko, mitä sanoin? Onnistuin sanomaan ei! Eikä mitään pahaa käynyt! Ainahan se ei mene niin nätisti, mutta… Mutta minulla on nyt kokemus siitä, että ihmiset voivat hyväksyä minulta kieltävän vastauksen.”

”Rakas…”

Haluaisin sanoa, että olen hänestä tavattoman ylpeä. Että hän taistelee niin urheasti joka päivä. Huoli purkautuu minusta voimakkaina kouristuksina, Kajo vain pitelee ja suukottelee minua pitkään. Me molemmat tiedämme, että kertoisin hänelle vielä tuhat kertaa, miten ylpeä olen hänestä ja miten paljon häntä rakastan.

”Olen tosi iloinen tästä reaktiosta, olet niin ihana. Miten olen koskaan ansainnut jonkun, joka välittää minusta näin kovin…”

”Ssh, älä sano noin.”

Kajo naurahtaa ja vie kätensä hellästi poskilleni. Tuntuu niin uskomattomalta, että hän on siinä. Elossa.

”Ei enää mitään hätää, olen tässä”, Kajo kuiskaa ja suukottaa minua. Kaikki minussa hajoaa siihen paikkaan. Vedän häntä lempeästi niskasta lähemmäs ja suutelen kovemmin.

”Nyt sinä tarvitset unta. Nukun niin kiinni sinussa, ettet pääse hetkeksikään unohtamaan, että olen tässä sinun kanssasi.”

Minusta pääsee itkunsekainen naurahdus.

”Hassu.”

”Rakastan sinua. Kiitos, kun huolehdit. Olet tosi rakas.”

Kajo kiskoo minut mukanaan makuuhuoneeseen. Hän koskee minua yhtä kuumeisesti kuin aina, mutta hänen liikkeissään on sellaista pehmeyttä, jonka vain alkoholi hänessä aiheuttaa. Hän tuntuu selvältä, puhe ei sammalla eikä hän haise alkoholilta, joten hänen on täytynyt juoda vain aivan vähän. Olen hänestä hirmuisen ylpeä senkin vuoksi. Hänen sormensa kiertävät kuumina kehollani, hetken lataus on aivan sietämätön. Kaikkia tunteita on liikaa, ne pirskahtelevat ympäriinsä. Kajo suutelee kaulaani enkä ole saada happea, kaikki tämä on niin suurta.

”Mmh… Hei, mitenkäs se nukkuminen…”

”Ihan kohta.” Kajo kikattaa. ”Ihan kohta…”