Terapiassa

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Kajon terapeutti on odottamaani räväkämpi keski-ikäinen nainen, jolla ei vastoin kliseisiä odotuksiani olekaan neliskulmaisia silmälaseja ja tiukkaa kampausta. Terapeutti on suoraryhtinen ja pienikokoinen, mutta hänen pukeutumisessaan on riemastuttavaa rentoutta. Kun hän ojentaa minulle kätensä, hän katsoo minua silmiin eikä hymyile sillä tavalla kuten kaupan kassa hymyilee. Naisen hymy on pidättyväisempi, miltei kuin haaste. Katson häntä tiukasti silmiin kätellessäni. Hän on paljon minua lyhempi, mutta hänessä on sellaista auktoriteettia, joka miellyttää minua heti. Vain jämäkkä ihminen voi pärjätä minun veljeni kanssa.

Istumme vieretysten sohvalle, joka on terapeutin punaista nojatuolia vastapäätä. Tila on viihtyisä, täällä on tekokukkia, mutta ei yhtään kliseistä mielenterveysjulistetta. En tiedä, mihin kuvittelin tulevani, yläasteen terveydenhoitajalleko? Vaikutelma tilasta on turvallinen. Vain Kajoa hermostuttaa niin, että hän hymyilee koko ajan ja sipaisee minun kättäni aina tilaisuuden tullen.

”No niin. Ilta. Sinusta onkin puhuttu, tervetuloa vain.”

”Kiitos.”

”Me kaikki tiedämme, miksi olet täällä.”

Onnistun vain hymähtämään.

”Kertoisitko aluksi, mitä teet työksesi ja millaista vapaa-aikasi on.”

Oh. Analyyttisempaa ja silti arkisempaa kuin luulin. Mikäs siinä, minä teen tämän Kajon vuoksi. Kajon otsalla on hermostunut ryppy, hän vilkuilee vuoroin minua, vuoroin terapeuttia.

”Olen töissä rautakaupassa, teen vuorotyötä”, vastaan. Selostan työtäni hetkisen, terapeutti vain nyökkäilee, tekee muutaman muistiinpanon. ”Vapaa-aikani menee enimmäkseen… No, Kajon kanssa.”

Kajo hymyilee. Hänestä näkee kauas, että hän on aivan toisessa maailmassa.

”Kajo onkin varmasti kertonut vapaa-ajastamme vaikka kuinka.”

”Toki. Halusinkin kuulla sinulta. Miten kuvailisit elämäänne tällä hetkellä?”

Kajo vilkuilee minua jatkuvasti, mutta minä pidän katseeni terapeutissa. Naisen katse on haaste. Ymmärrän pitäväni siitä. Terapeutti ei tee tätä ärsyttääkseen. Meillä on yhteinen tavoite, ymmärrän sen. Täällä pyritään tasan siihen, että minun pikkuveljeni voisi paremmin.

”Me olemme onnellisia. Yhdessä, siis. Minäkin koen, että olen alkanut saavuttaa tasapainoa elämässäni tässä pikkuhiljaa. Meidän menomme on aika tasaista, ei mitään hurjia hyppyjä suuntaan tai toiseen.” Hymähdän. ”Hah, apua, me taidamme elää aika normaalia avioelämää, siltä se varmaan näyttää. Paitsi että kumpikaan meistä ei osaa kokata.”

Terapeutti ei hymyile.

”Mutta Kajon vuoksihan tässä ollaan. Kajo ei… voi hyvin.”

”Ilta, miten sinä kuvailisit veljesi nykyistä terveydentilaa?”

”Kajo on hukassa. Veljeni on miellyttänyt muita niin kauan ja niin monella eri tavalla, että hänellä ei ole ollut vuosiin kunnollista käsitystä omasta persoonallisuudestaan. Kajolla on erilaisia kohtauksia ja hän myös dissosioi usein. Kajon pahimmat kohtaukset vaikuttavat koko hermostoon, hän nykii ja hänen silmänsä muljahtelevat. Monesti hän menettää kontrollin kehostaan täysin.”

Terapeutti nyökkäilee. En vieläkään kohtaa Kajon katsetta.

”Entä millaiseksi kuvailisit omaa rooliasi siinä kaikessa?”

Huokaan syvään. Tämän vuoksihan tässä ollaan.

”Minustahan se aika pitkälti johtuu”, hymähdän kuivasti. Kajo tarttuu minua kädestä. Huokaan. ”Se, miten käyttäydyin Kajoa kohtaan teini-ikäisenä ja vielä aikuisenakin, on iso ikävä rakennuspalikka tuossa kaikessa.”

Kajo puristaa kättäni jo lujaa. Hän vilkuilee terapeuttia lapsekkaan uhmakkaasti, aivan kuin vartioisi, ettei nainen sano ainuttakaan pahaa sanaa minusta. Se surettaa minua. Hän yrittää niin kovasti, vaikka ei tarvitsisi.

”Kajo. Saisinko puhua veljesi kanssa hetken kahdestaan?”

Kajo näyttää kauhistuneelta ja tarraa käteeni tiukemmin, mutta minä nyökkään ja hymyilen hänelle.

”Minulle käy”, sanon heti. Vilkaisen Kajoa kannustavasti. Katseeni viestittää hänelle, että ei ole mitään hätää.

”Voit odottaa aulassa.”

Kajo lähtee vastahakoisesti, silittelee kämmentäni ja rannettani vielä pitkään ennen kuin nousee ylös ja kävelee aulaan.

”Okei. Tilanne on tämä. Minun tulkintani mukaan Kajo on sekoittanut lapsuudessa tuntemansa veljellisen ihailun ja kunnioituksen romanttiseen rakkauteen teini-iässä, kun teidän välinne muuttuivat. Kajo on todennäköisesti sisäsyntyisesti sitä tyyppiä, joka miellyttää muita loppuun saakka, mutta hänen käytöksestään on tulkittavissa tiettyjä siihen elämässä iskostuneita jämähtäneitä malleja.”

On minun vuoroni nyökkäillä. Auts. Tässä sitä mennään. Suoraan syvimpään päätyyn.

”Kysyn suoraan – onko teitä rangaistu fyysisesti lapsena?”

Tuijotan naista hetken ja pudistan päätäni.

”Ei. Joskus melkein toivon, että olisi, sillä se selittäisi Kajon käytöstä. Mutta ei meitä ole.”

Terapeutti huokaa.

”Hän puhui siis totta. Minä epäilin, että Kajon vahvat defenssit suojelisivat häntä lapsuuden väkivallalta, mutta hän olikin oikeassa sanoessaan, etteivät vanhemmat lyöneet häntä.”

”Eivät lyöneet. Se olin minä, joka löin.”

Terapeutti kumartuu aavistuksen eteenpäin. Hänen katseensa ei tuomitse.

”Niin, sinä tosiaan löit häntä. Kuvailisitko, miten se alkoi ja kauanko se jatkui?”

Kauanko minä tosiaan satutin häntä? En kauaa. Muutaman vuoden. Mutta se riitti. Minä kuvailen sen kaiken terapeutille, mutta se puuroutuu päässäni, saa tajuntani tykyttämään.

”Ilta? Ilta. Kuuletko minua?”

”Anteeksi.” Pudistelen päätäni. ”Kajo ei taida olla perheessämme ainut, jolla on taipumusta dissosiointiin.”

”Kuulitko kysymykseni?”

”En, pahoitteluni.”

”Löitkö sinä Kajoa koskaan enää sen jälkeen, kun suhteenne luonne muuttui?”

”Löin.” Huokaan syvään. Minun tekisi mieli painaa pää käsiin ja itkeä, mutta en voi. Olen aikuinen mies, joka osasi kymmenen vuotta sitten käsitellä tunteita vain purkamalla ne muihin. Ei enää. Ei enää. Minusta on parempaan nyt.

”Silloin, kun Kajo kertoi noin parikymppisenä muuttavansa muualle opiskelemaan, hakkasin hänet pahemmin kuin koskaan. Olin kuvitellut, että me eläisimme elämäämme kuten siihen saakka. Olin pelannut kaiken niin, että me saatoimme vain olla yhdessä. Ja sitten hän halusikin opiskella. Olin liian lapsellinen ja oikukas hyväksymään niin sanottua tappiota. Vaikka eihän se tappio ollut, elämää vain. Olin aina liian obsessoitunut hänestä hyväksyäkseni mitään muuta.”

Terapeutti on hetken hiljaa.

”Oletko sinä, Ilta, koskaan käynyt terapiassa itse?”

”En, vaikka pitäisi.”

”Tiedostat sen siis itsekin.” Terapeutti huokaa. ”Sinä tunnut olevan hyvin yhteistyökykyinen ja sinun itsereflektiosi pelaa loistavasti. Me olemme tässä, jotta sinun veljesi voisi paremmin. Millaisia toimenpiteitä sinä koet, että tässä tarvittaisiin Kajon hyvinvoinnin edistämiseksi?”

Pidän hänestä.

”Kajo tarvitsee pehmeää, mutta lujaa otetta. Häntä ei voi vain taputella päähän, se ei auta. Kajo ei ole kunnossa, ei niin mitenkään päin. Hän on joskus niin ulapalla, että sitä hirvittää katsella.”

”Kuten esimerkiksi nyt?”

Irvistän.

”Täsmälleen.”

”Kajo tuntuu kovasti haluavan todistella minulle, että sinä olet hyvä ihminen etkä ole tehnyt hänelle koskaan mitään pahaa.”

”Niin, sellainen hän on. Tarraa käteeni ja tuijottelee huolissaan. Hän on joskus aivan kuin lapsi. Eniten minä huokailen sille, että hän katsoo sinuun kuin olisit uhkaamassa minua aseella. Kaksi aikuista ihmistähän tässä on vain keskustelemassa asioista. Ei minua tarvitse enää käsitellä silkkihansikkain.”

”Kajo taitaa olla yhä emotionaalisesti siinä tilassa, jossa sinua vielä tarvitsi kohdella siten. Vaikka siitä on jo vuosia, malli on jäänyt hänelle päälle.”

Minusta lähtee epämääräinen kirosanarykelmä, kun tajuan sen.

”Helvetti. Tosiaan. Anteeksi.”

Terapeutti huiskauttaa kättään. Hän nähnee työssään paljon pahempaakin kuin kiroilevia miehiä.

”Sen kun saisin hänet uskomaan… En minä ole enää niin haurasta tekoa. En murru, jos hän osoittaa merkkejä omastakin elämästä.”

”Osoittaako hän?”

Kiroilen hieman lisää. Se ei tunnu helpottavan.

”No. Ei. Voi vittu.”

”Olen samaa mieltä.”

”Tämä ongelma on syvempi kuin tajusinkaan.”

”Sekin on alku. Se, että tajuat.”

”Niin on. Ja ihan hyvä alku onkin. En tahdo tukehduttaa Kajoa enää koskaan omilla tarpeillani. Minä rakastan häntä.”

En tiedä, miksi koen tarpeelliseksi sanoa sen ääneen tälle naiselle. Se saa hänet hymyilemään hienoisesti, eikä hymy ole kuten se ensimmäinen, testaava, haastava hymy. Tämä hymy pehmentää naisen jyrkkiä piirteitä.

”Te olette melkoinen parivaljakko”, terapeutti hymähtää. ”Tiesitkö, että Kajo on esitellyt täällä teidän kuva-albumeitanne?”

”Eeih, oikeastiko?” minä parahdan. ”Siis. Ihan kaikenlaisia albumeitako?”

”Mahtavaa, kuulostat ihan siltä, että jäit kiinni rikoksesta.”

”No siis. Nimenomaan.”

Terapeutti nauraa remakasti. Nauru sopii hänelle, se keventää hänen olemustaan.

”Ensimmäiset kuvat nähtyäni mietin palkankorotusta”, terapeutti nauraa.

”Älä viitsi, alan kohta itkeä.”

”Sitten meitä on kaksi”, hän jatkaa yhä nauraen. Minuakin naurattaa.

”Voin kuvitella, millaisella ilmeellä Kajo on esitellyt niitä… ’Ja tässä Ilta jäätelöä nenässään’, ei luoja anteeksi, olen niin pahoillani…”

”Sanotaanko vaikka niin, että tässä työssä tulee jokseenkin immuuniksi. Kyllä sitä tietysti joskus öisin miettii, että maailmassa on veljeksiä, jotka elävät kuten avioparit.”

Pyörittelen hetken päätäni ja kohennan sitten asentoani. Vakavoidun, kohtaan terapeutin kirkkaat silmät.

”Kiitos, Ilta, kun halusit tulla tänne.”

”Kiitos, että sain tulla. Toivon, että tämä auttoi hahmottamaan hieman sitä, mitä Kajon kanssa on meneillään kotona. Hänen kanssaan pitää olla suora, mutta empaattinen. Kiitos, että työskentelet rakkaan veljeni kanssa.”

Tiedän, että tällaiset kohtaamiset eivät ole tavallisia. Terapeutti pyytää vielä hetkeksi Kajon sisälle. Kajo tuntuu olevan hajoamispisteessä, hänen silmänsä vetistävät ja kätensä haparoivat hiuksia hermostuneina. Silitän hänen rannettaan. Ei ole hätää.

”Te kaksi toki tiedätte, että nykyinen elämäntilanteenne ja -tapanne ei välttämättä ole se rakentavin teidän hyvinvointinne kannalta. En siis aio toistella sitä enää. Minä en ole moraalipoliisi, minä olen terapeutti, jonka työnä edistää asiakkaansa hyvinvointia ja itsereflektiota. Tätä tehdään Kajo sinun ehdoillasi.”

”Minä en tahdo jättää Iltaa. En voi jättää Iltaa. Ei hän ole tehnyt mitään pahaa.”

”Ei minulla ole hätää”, sanon. ”Kaikki on hyvin. Mennään kohta kotiin.”

Mutta Kajo itkee jo. Hän alkaa vapista, ja silloin kaappaan hänet tiukasti syliini. Vilkaisen terapeuttia. Hän nyökkää.

”Rakas, ei tässä ole nyt tapahtunut mitään kamalaa. Kaikki hyvin. Mennään kotiin ja pidetään oikein rento ilta. Hei… hei, Kajo pieni, ei ihan oikeasti ole hätää. Voi rakas, ei tarvitse itkeä.”

En ole tottunut olemaan hellä ja paljas vieraiden katsoessa, mutta mikään tässä naisessa ei säikäytä minua pois. Suljen Kajon syliini, annan hänen itkeä rauhassa. Terapeutti tietää veljeni toimintamekanismit, hän ymmärtää tämän olevan Kajolle luonnollista. Suukotan Kajon päätä, silittelen hänen selkäänsä, mutta kyynelille ei tule loppua.

”Kajo rakas, aika on loppunut, meidän pitää mennä kotiin. Murunen. Katso minua. Hei…”

Kajo itkee lohduttomasti katsoessaan minua silmiin. Hellyys kouristelee sisälläni. Hän on niin tavattoman rakas, ja niin kovin rikki. Tajuan sen nyt paremmin kuin koskaan.

”En tahdo jättää sinua”, Kajo itkee.

”Ei kukaan ole pakottamassa meitä erilleen. Mutta nyt täytyy mennä kotiin.” Kuin puhuisin lapselle. Silitän Kajon kyynelten kastelemaa poskea. Lopulta Kajo nyökkäilee, nojaa hetken olkaani ja nousee sitten ylös. Pitelen hänestä kiinni. Varmuuden vuoksi. Ja siksi, että rakastan häntä enemmän kuin saatan itse edes käsittää.

Kiittelen terapeuttia Kajonkin puolesta. Tällainen on kertakaikkisen epätavallista ja kertoo siitä, että terapeutti on oikeassa työssä. Asiakkaan yksilökohtainen etu kiinnostaa häntä. Me vaihdamme tietäväisiä katseita. Pärjäisin Kajon kanssa kyllä.

Kajo itkee kotiin päästyämme vielä voimakkaammin. Jokin siinä, mitä juuri tapahtui, on hänen kapasiteetilleen aivan liikaa. Silittelen ja suukottelen, peittelen Kajon lämpimästi ja yritän rauhoitella häntä, mutta itkulle ei tule loppua. 

”Rakas, syödäänkö jotain tosi hyvää tänään? Jos tehdään sinun lemppari pastaasi? Eikö olisikin kiva? Voin laittaa sinulle jalkakylvyn. Selvisit niin hienosti. Kulta pieni…”

Kajo vain itkee. Minä ymmärrän kyllä, mikä kaikessa tässä hajotti häntä näin. Hän on aina uhmakas ja puolusteleva minun suhteeni, ja jokin hänessä koki terapeutin uhkana meidän yhteiselollemme. Se saa sisimpäni käpertymään kasaan. Hän on niin kesken. Niin uskomattoman kesken. Kiemurtelen aivan kiinni häneen, painan hänet rintaani vasten ja pitelen. Annan hänen itkeä.

Hetki keskeytyy, kun puhelimeni soi. Valve. Kajo alkaa jälleen itkeä.

”Odota rakas ihan hetki, ei mene kauaa. Minun täytyy vastata. Menen parvekkeelle, en katoa mihinkään. Jos tulee hätä, niin haethan minut, okei?”

Nappaan puhelimen ja juoksen parvekkeelle puhumaan.

”No moi. Joo, meni se minun osaltani hyvin, mutta Kajo itkee jo toista tuntia. Niin, en saa häntä rauhoittumaan. Äh, joo, tiedän. Kiitos.”

Valve pitää kysymykset ytimekkäinä, hän tietää Kajon tarvitsevan minua nyt. Tiedän, että me puisimme tätä kahdestaan Valven kanssa myöhemmin. Valvessa on samanlaista lempeää jämäkkyyttä kuin Kajon terapeutissakin. Rinnassani tuntuu lämpimältä, kun ymmärrän, miten rakastettu Kajo todella onkaan. Sellainen hän vain on. Hauras ja itkuisa, ja silti kaikki rakastavat häntä niin paljon.

”Kiitos, Valve. Puhutaan tästä kunnolla joskus toiste. Minä koitan saada Kajon rauhoiteltua. Jep, kiitos. Olet sinäkin joskus ihan ok. Hah, aijaha. No mutta joo, palaillaan! Kiva, kun soitit. Hei!”

Siskon välitys lämmittää. Olemme paljastumisemme jälkeen saaneet kurottuja rihmojamme hitaasti takaisin yhteen, ja se tekee minut miltei yhtä onnelliseksi kuin elämä Kajon kanssa. On kuin elämä hiljalleen asettuisi odotettuihin uomiinsa.

Sisällä Kajo on noussut istumaan ja kietoutunut peittoon. Hänestä näkyy pelkkä pää ja varpaat. Alan tahtomattanikin nauraa, hän näyttää niin pieneltä ja suloiselta.

”Mikä mato sinä olet?” nauran ja hyppään sängylle hänen viereensä. Kiedon kädet tiukasti peittopötkön ympärille. Kajoa alkaa kikatuttaa, tunnen hänen itkun jälkeisen naurunsa niin hyvin. Sydämestä ottaa. Hän on maailman ihanin. Avaan peittokäärön ja nappaan veljeni kokonaisena syliini, nauran hänen tukkaansa ja hän minun.

”No joko helpotti?”

”Mm-m.” 

”Puhutaanko huomenna? Nyt pidetään kiva ilta.”

”Rakastan sinua niin paljon.”

”Höpö. Niin minäkin sinua. Kaikki on hyvin.”

Tartun Kajoa niskasta ja vedän hänet hellästi suudelmaan. Meillä on kenties vielä pitkä matka edessämme, mutta juuri nyt hän kikattaa minua vasten, enkä suostu ajattelemaan mitään muuta.