Sudensilmät: luku 2

Luku 2: Savua ilman tulta

Lucianan keskusta, vuosi 2005. Sivukujan vanha, tunnelmallinen kapakka. Tanssijattaria, humalaisina heiluvia vanhoja miehiä sekä naisia, ilma savusta niin sakeana, että vain kanssatupakoitsijat pystyivät hengittämään.

Atlasin askeleet johdattivat hänet baaritiskille, jonka äärellä istui tyttö vaaleanpunaisine hiuksineen. Hän oli pukeutunut pastellinvärisiin vaatteisiin ja meikannut voimakkaasti, ja nämä tekijät antoivat mielenkiintoisen kontrastin hänen ulkonäköönsä. Tyttö näytti nuorelta, mutta kun hän avasi Atlasin istuutuessa suunsa, oli selvää, ettei hän ollut niin nuori kuin miltä näytti.

”Atlas Moorcoft”, tyttö lausui Atlasin nimen kuin koettaisi maistella sen makua. ”Sinä tulit sitten kuitenkin.” Hymy tytön kasvoilla oli vino, se sopi hänen punaisiksi maalatuille huulilleen. Atlaskin pakotti huulensa hymyntapaiseen ihan vain hyvien tapojen nimessä.

”Sinä olet mitä ilmeisemminkin Memoria Fray”, Atlas sanoi nyökäten tytölle. Tämä nyökkäsi takaisin ja korjasi asentoaan entistä epämukavamman näköiseksi.

”Haluatko jutustella mukavia tuntemattoman kanssa, vai käynkö suoraan asiaan?” Atlas ei tunnistanut piikittelyä tytön äänessä, joten hän kehotti tätä menemään suoraan asiaan.

”Minä olen tässä avun vuoksi”, Memoria kertoi siemaillen tummanvihreää juomaa korkeasta lasistaan, ”ja sinä olet tällä haavaa ainoa, jonka tiedän osaavan auttaa.”

Atlas siristi silmiään. ”Mitä tarkoitat?”

Memoria katsoi ympärilleen kuin varmistaakseen jotakin, ja heilautti kolmesti käsiään silmiensä edessä. Atlas ei voinut pidättää hengähdystään, mutta sai vietyä käden suunsa eteen. Memorian silmät olivat kirkkaanpunaiset. Melkein pahan silmät.

Atlas vei tuoliaan vaistomaisesti taaksepäin. ”Älä luulekaan.” Hän pudisti voimakkaasti päätään. ”Ei ikinä, sinulla ei ole toivoa.”

”Nämä eivät ole loppuunsa asti kehittyneet”, Memoria kiirehti kertomaan heilauttaen silmiensä ylle jälleen illuusion, joka sai ne näyttämään tavanomaisilta, ruskeilta silmiltä. ”Sinä voit vielä auttaa minua.”

”En sotke itseäni tähän, en todellakaan”, Atlas totesi ja nousi tuolistaan pukien tummanruskeaa takkiaan ylleen. Hän teki lähtöä, ja Memoria naulitsi tavanomaiset, ruskeat silmänsä häneen.

”Paljonko sinulle pitää maksaa?”

Atlas tuijotti häntä hetken kuin tyttö olisi juuri ilmaissut halunsa tappaa ihmisiä. Kuin tämä olisi kuvottavin olento maailmassa. ”Minä en tee mitään epäeettistä rahasta.”

”Ei sinun tarvitsekaan”, Memoria sanoi vinkaten silmää, ”tämä ei ole epäeettistä.”

”Ei toki”, Atlas mutisi kääntäessään jo selkänsä tytölle, ”pahan silmiinhän liittyykin aina kaikkea ehdottoman viatonta ja puhdasta.”

”Sinulla ei selkeästikään ole kokemusta.”

”En myöskään aio kerätä sellaista.”

”Tunsin sinun veljesi.” Viimeinen oljenkorsi, se ainoa asia, jota Memorian ei ollut pitänyt kertoa. Se toimi: Atlas pysähtyi ja käänsi katseensa takaisin Memoriaan. Hänen kasvonsa eivät olleet enää pelkästään tyynet, niiden ilme oli kuin kiveä. Kullankeltaiset silmät olivat laajentuneet järkytyksestä.

”Sinä... tunsit Mercuryn?” Atlaksen ääni oli pelkkä kuiskaus, jo miehen nimen lausuminen aiheutti hänelle ajatuksen siitä, että koko kapakan väki kääntäisi katseensa häneen. Mercuryn nimen lausuminen oli vaarallista näinä aikoina.

Memoria nyökkäsi vastaukseksi. ”Tule, mennään muualle keskustelemaan, ei täällä uskalla puhua”, hän totesi pukien vaaleansinisen takin päälleen. Tummanvihreä juoma jäi lojumaan pöydälle, eikä tyttö luonut siihen kaipaavia katseita. Atlas naurahti, hänestäkään juoma ei ollut näyttänyt järin herkulliselta.

Tahtomattaan hän lähti seuraamaan Memoriaa, vaikkei tuntenut tätä millään tavalla. Hän oli tullut paikalle vain, koska tyttö oli soittanut hänelle useasti. Nytkin hän seurasi pakosta, sillä ketään, kuka tunsi Mercuryn, ei saanut päästää pakoon.

* * *

Asunto oli järkytys. Tapetit oli revitty paikoiltaan, edellisten päivien unohdetut ruoat haistoi jo ovelta. Atlasia kuvotti, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Ei ollut hänen asiansa, millaisessa ympäristössä kukin kesti elää.

Olohuone oli yhdistetty keittiöön, ja sitä jopa kesti katsoa. Roskia ja likaa oli vain satunnaisissa nurkissa, eikä mikään haissut yhtä pahalta kuin eteisessä. Atlas veti tummanruskean, kertaalleen korjatun tuolin alleen ja istuutui. Se oli ainoa tuoli huoneessa, joka näytti istuttavalta. Pöydälle oli jätetty pizzalaatikoita, ja tuoksusta päätellen pizzaa oli vielä jäljellä. Atlas kiitti ylempää tahoa siitä, että pizza oli sentään tuoretta.

”Otatko?” Memoria kysyi pelkästään muodon vuoksi. Hän näki kyllä, miten Atlasia kuvotti hänen elinympäristönsä.

”Ei kiitos”, Atlas sanoi pitäen naamansa peruslukemilla, hymy olisi paljastanut liikaa. ”Minä en aio viipyä täällä kauaa. Tahdon vain tietää, miten tunnet Mercuryn.” Hän oli vähällä sanoa veli, mutta muistutti itselleen, ettei käyttänyt sitä termiä ellei olisi aivan pakko. He eivät nimittäin olleet veljeksiä, se oli pelkkä tekaistu kertomus ihmisille kerrottavaksi. Mercurylla oli oikeakin veli.

”Kukapa ei nykyään tuntisi Mercury Aelionia, kiellettyjen sudensilmien omistajaa”, Memoria tuhahti pyöritellen hiussuortuvaansa, ”ja sitä typerää tarinaa, jonka te yhdessä keksitte peittääkseenne asian todellisen laidan. Ette te veljeksiä ole.”

”Ja silti itse kutsuit häntä veljekseni?”

”Julkisella paikalla, tottakai!” Memoria pyöräytti silmiään. ”En minä niin typerä sentään ole, että paljastaisin sellaista keskellä Lucianaa. Pelkkä Mercurysta puhuminen etelässä on hieman, no...”

”Riskialtista.” Atlas haroi hiuksiaan, hän ei tahtonut puhua asiasta enempää. Haavat olivat vielä liian tuoreita. ”Mutta vastaisitko kysymykseeni, Memoria Fray? Mistä sinä tunnet Mercury Aelionin?”

Memoria näytti etäiseltä. Hän istui aivan Atlasia vastapäätä, mutta hänen olemuksensa tuntui kadonneen pojan lauseen myötä.

”Memoria? Memoria Fray? Minä puhuttelen sinua.”

Memoria säpsähti. Hänen keinotekoiset, ruskeat silmänsä olivat suuret kuin kauriilla, ja ne katsoivat suoraan Atlasiin. ”Anteeksi.” Ääni oli pingottunut.

”Minä ja Mercury, me... Me hyödyimme toisistamme muutaman kuun ajan.”

Atlasin rintaa puristi. Hänen sisimpänsä sanoi, ettei haluaisi kuulla enää yhtään enempää, mutta suu muodosti uuden kysymyksen. ”Millä tavalla?”

Memoria naurahti tavalla, joka paljasti Atlasille jo tarpeeksi. Hän nousi narisevalta tuolilta ja aikoi astella ulos asunnosta, kunnes Memoria avasi suunsa.

”Hän oli yksinäinen ja kaipasi apua”, tyttö kiirehti selittämään, vaikka sanat vain pahensivat tilannetta, ”ja minä en voinut antaa muuta kuin itseni. Tapasimme vahingossa, enkä minä ollut silloin vielä... Minulla ei ollut silloin vielä näitä silmiä.”

”Ja nytkö sinä oletat, että minun pitäisi olla jotenkin suunnattoman kiinnostunut siitä, miten sinä nuo silmät sait?” Atlasin ääni oli kylmä niin kuin hänen kehonsakin, vilunväreet kulkivat pitkin selkää. Mercury. Ei Mercurya.

”Onko tämä liikaa sinulle, nytkö et haluakaan enää tietää?” Memorian ääni tihkui ivaa, sanojen väliin piilotettu halveksunta paistoi läpi. ”Itsehän päätit valehdella koko Evolin kansalle, että sinä ja Mercury olette kumpikin sudensilmäisiä vain siksi, että olette veljeksiä! Ja ne typerykset oikeasti nielivät sen kaiken, vaikka jokainenhan tietää, että teidän sukunne – Aelion ja Moorcroft – ovat synnyttäneet välirikon etelän ja pohjoisen välille. Tietenkään te ette ole sukua toisillenne, sen sijaan te –”

Atlasin käsi löysi tiensä Memorian suulle, ja vasta keskeyttäessään tytön lauseen Atlas huomasi kyyneleet poskillaan. ”Älä”, hän kuiskasi Memorialle ja päästi käden putoamaan tytön syliin. Hän painoi päänsä varoen ja antoi lopunkin tunnemyrskyn tulla, oloa ei voinut enää parantaa. Tämä tyttö oli ollut Mercuryn kanssa tavalla tai toisella, hän oli ainoa, joka jakoi saman kokemuksen kuin Atlas.