Sudensilmät: luku 4

Luku 4: Erikseen

 

Junassa oli ahdasta. Ihmisten huudot halkoivat ilmaa, ja pysähtyminen aiheutti hätäännystä ympäri vaunuja. Tuskin oli montaakaan suuta, jotka eivät kysyneet, miksi juna pysähtyi keskelle siltaa. Sillan ylitys oli muutenkin Evolin asukkaille aina hivenen hermostuttavaa, sillä silta oli sisällissodan aikana kokenut pahimpia tuhoja.

Memoria ei kuitenkaan näyttänyt hermostuneelta, hän silmäili vieressään istuvaa Atlasia kuin tällä olisi jotakin tekemistä junan pysähtymisen kanssa.

”En tehnyt mitään”, Atlas mutisi tytölle kietoen kaulahuivia tiukemmin ylleen.

”En väittänytkään niin”, Memoria vastasi vaihtaen jalkojensa asentoa. ”Ajattelin vain, että sinä kenties saisit syyn nopeammin selville kuin tämä hermoileva ihmismassa.”

Atlas oli matkannut Memorian kanssa pian kaksi viikkoa, joten heidän tuntemuksensa oli hataraa. Siitäkin huolimatta Memoria käyttäytyi hänen seurassaan kuin olisi tuntenut vuosia, hän jopa uskalsi ehdottaa pojalle suoraan, että tämä käyttäisi sudensilmiensä voimia. Vastaukseksi tyttö sai vain voimakkaita päänpudistuksia.

Heidän määränpäänsä oli Mercury. Silmien avulla Atlasin oli enemmän kuin helppoa jäljittää hänet, joten ainoaksi ongelmaksi muodostui pelkästään etelästä pohjoiseen pääseminen. Maan keskikohtaan asti pääsi, mutta suuren muurin taakse ei. Etelästä ei saanut mennä väkeä pohjoiseen eikä toisin päin.

Atlas ei ollut ihminen, joka auttoi muita mielellään, ei enää. Mutta Memoria oli tuntenut Mercuryn. Kukaan, joka oli joskus merkinnyt Mercurylle jotakin, ei olisi Atlasin vihollinen. Se, miksi Memorialla oli jo miltei pahan silmät, ei ollut Atlasille vielä avautunut, mutta hän luotti tyttöön. Tämä oli kertonut, ettei kyseessä ollut tarkoituksellinen teko, miksi muutenkaan hän tahtoisi Atlasin apua silmistä eroon hankkiutumiseen.

Juna nytkähti liikkeelle yhtä nopeasti kuin oli pysähtynytkin. Häiriöitä ohjauksessa. Ihmiset rauhoittuivat ja asettuivat paikoilleen, mutta Atlas aisti yhä hermostuneisuuden kansan seassa. Se oli tehnyt jo hyvän pesän, eikä lähtisi hetkeen. Ei, vaikka ihmiset alkoivatkin jo keskustelemaan kuin matka olisi kokoajan pysynyt tasaisena.

Atlas näki tilaisuutensa tulleen, kun puheensorina oli käynyt tasaiseksi, eikä kukaan enää kuulisi heidän puhettaan. ”Memoria, meillä on vielä kahden tunnin matka muurille. En aio katsella maisemia koko matkaa, joten haluaisitko nyt hivenen valoittaa matkamme syytä?” Hän piti pienen tauon ja nielaisi. Hänen pitäisi lausua Mercuryn nimi, ja sekin vaati suuren osan hänen voimistaan. ”Tiedän, että vain Mercury osaa voimineen auttaa sinua, mutta miksi sinulla... miksi sinulla on pahan silmät?”

 

”Niiden alut, eivät vielä loppuunsa kehittyneet”, Memoria sähähti ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Ei kukaan kuulisi, ihmisillä oli täysi työ vaahdota omista elämistään. ”Ja olenhan minä jo sanonut, että sinäkin pystyisit auttamaan minua, sudensilmäinen.”

”En pystyisi, en ole harjoittanut silmieni voimia ollenkaan”, Atlas vastasi automaattisesti. ”Vastaa kysymykseeni.” Hän siristi kullankeltaisia silmiään sen merkiksi, ettei aikoisi enää viivyttää keskustelua keskittymällä merkityksettömiin yksityiskohtiin.

Memoria puolestaan pyöräytti omiaan. Hän ei selvästikään allekirjoittanut sitä, etteikö Atlas pystyisi auttamaan häntä sudensilmineen. Tietysti pystyisi, sudensilmät toimisivat itsestään. Atlas tahtoi vain itse nähdä Mercuryn vielä kerran, ja sehän sopi Memorialle. Mercury auttaisi helpommin.

Memoria huokaisi syvään. Hänen kasvojaan reunustivat valvotun yön varjot, jotka saivat yhdeksäntoistavuotiaan tytön näyttämään hetkessä paljon vanhemmalta.

”Minä yritin tappaa kaksoissiskoni.” Kun lause oli ulkona, Memoria kohdisti katseensa suoraan Atlasiin. Hän oli avannut itsensä kokonaan, eikä tahtonut pakoilla mitään siirtämällä katsettaan muualle tai vääntelehtimällä. Hän oli rehellinen.

Atlas ei osannut vastata. Ei sellaisia tunnustuksia totu koskaan kuulemaan. Hän tunsi pientä syyllisyyttä siitä, että oli pakottanut tytön paljastamaan asian junassa.

Memoria huomasi Atlasin vaikeuden kohdata asia, joten hän jatkoi tyynellä äänellä: ”Menisi useampi tunti kertoa, miten moiseen ratkaisuun päädyin, mutta helppoa se ei todellakaan ollut.”

”Kuoliko siskosi?”

”Sanoin yritin tappaa, en tapoin.” Memoria risti jälleen jalkansa eri tavoin. ”Päättele.”

Atlas painoi päänsä käsiinsä. Hän alkoi yhtäkkiä kaivata yksiötään Lucianassa, sitä joka-aamuista kahvituokiota parvekkeella. ”Ja sinä sanoit, ettet tehnyt mitään tarkoituksellista.”

”Ehkä siksi, että se ei ollut tarkoituksellista”, Memoria vastasi kivenkovalla äänellä, pitäen yhä katseensa tiviisti Atlasissa. Poika arvosti suuresti sitä, ettei tämä pelännyt puhua aiheesta. Silmistä ei kuvastunut pelon hiventäkään.

 

”Miten voi yrittää tappaa jotakuta ilman tarkoitusta?”

”Tarkoitin, etten varsinaisesti ollut suunnitellut sitä.” Memoria piti tauon, ja Atlas saattoi miltei kuulla rikkinäisten palasten kilisevän hänen sisällään. ”Se vaan tapahtui. Minulla oli hetkinen aikaa tehdä päätös asiasta, ja sitten muistin jokaisen keskusteluni Mercuryn kanssa, ja...” Ensi kertaa tyttö painoi päänsä alas ja hieroi silmiään. Kyyneliä. Pakotettuja, sisälle lukittuja kyyneliä. ”Ja minä vain löysin itseni lattialta veitsen kanssa.”

Atlas tiesi, että hänen olisi pitänyt osoittaa tukensa Memorialle tavalla tai toisella, mutta hän takertui jälleen kerran Mercuryyn. Tyttö oli maininnut hänen nimensä.

”Keskustelusi Mercuryn kanssa?” Atlas kurtisti kulmiaan. ”Siskostasiko te olitte keskustelleet?” Hän järkyttyi äänensä kylmyydestä. Siitä korostui suunnaton tarve, halu saada tietää kaikki Mercuryyn liittyvä. Kuin hän olisi voinut omistaa pojan, tietää kaiken, mitä häneen liittyi.

 

 

”Sinä olet raivostuttavan obsessoitunut”, Memoria sihisi hampaidensa välistä, ”ja jos minulta kysytään, tuo ei ole enää edes tervettä. Mercury ei ole omaisuuttasi.”

”Tiedän.” Atlasin ääni oli pelkkä varjo seinällä, hän ei tunnistanut sitä enää omakseen.

”Mutta koska tunnut vihaavan sitä, ettei sinua huomioida, vastaanpa kysymykseesi oitis. Kyllä, keskustelimme Mercuryn kanssa useastikin siskostani, koska minä olin varsin epätoivoinen asian suhteen, ja hän tahtoi auttaa minua minkä pystyi.”

Atlasin mieli täyttyi kuvista, joissa Mercury silitti Memorian hiuksia ja kuiskaili tämän korvaan, miten kovasti tahtoi auttaa. Seuraavassa mielikuvassa kaksikko makasi päällekäin vailla ainuttakaan vaatetta, irvokkaaseen tanssiin kietoutuneina. Kumpikin nauroi ivallista naurua, aivan kuin Atlas olisi ollut siellä. Hän joutui pudistamaan voimakkaasti päätään, jotta mielikuva katosi.

 

 

 

”Miksi sinä olit epätoivoinen sinun siskosi suhteen? Mitä hän teki?”

”Olen edelleen valitettavan epätoivoinen hänen suhteensa. Hän on vähän kuten sinä olet Mercuryn suhteen; hivenen turhankin riippuvainen.”

”En ole riippuvainen hänestä, olen pärjännyt...” Atlas joutui pitämään tauon, sillä hän ei muistanut, kauanko oli jo elänyt ilman tätä. ”Olen pärjännyt lähes puoli vuotta yksin.”

”Tiedän, tiedän, se oli vain kärjistetty esimerkki. Enkä usko sinun tekevän samoja asioita kuin kaksoseni Daphne. Sinä tuskin varastelit alusvaatteita, tai –”

”En halua kuulla enempää.”

Kumpikin vaikeni. He loivat toisiinsa yhden, myötätuntoisen katseen, ja siihen keskustelu haudattiin. Atlasille riitti tieto siitä, että Memoria oli joutunut ahdistelun kohteeksi, ja nurkkaan ajettuna yrittänyt tappaa sisartaan. Se kuulosti ymmärrettävältä, ja jos se paljastuisikin pelkäksi tekaistuksi tarinaksi, hän uskoisi siihen silti. Luotto Memoriaan oli vahva, Atlas ei uskaltanut ajatella, että tyttö yrittäisi vain hyötyä hänestä.

Hän tunsi Mercuryn. Se riitti, tietysti se riitti, mitään muuta ei tarvittu muodostamaan luottamuksen huteraa siltaa heidän välilleen.

Vielä yksi kysymys poltteli Atlasin mieltä, se kaikkein pahin. Vastauksen hän oli päätellyt jo silloin, kun oli ensi kertaa tavannut Memorian, mutta hänen oli saatava kysyä se itse.

”Olitko sinä Mercurylle jotakin muuta kuin ystävä?” Ei, se kuulosti vieläkin liian viattomalta. ”Tarkoitan, että olitteko te rakastavaisia?”

Memoria naurahti kevyesti ja mitä todennäköisemminkin tiedosti, miksi Atlas kysyi tätä. ”Vain fyysisellä puolella”, tyttö vastasi pitäen naamansa peruslukemilla, ”mutta tunteita siinä ei ollut pelissä, ei ainakaan minun osalta. Haimme vain lohtua toisistamme.”

Hän piti pienen tauon pyöritellen asiaa mielessään, selkeästikin muistellen heidän yhteisiä hetkiään peittämättä hymynkaretta suupielillä. ”Entä te? Sinä ja Mercury? Veljekset, niin kuin kansa uskoo?” Memoria vinkkasi silmää. Hän tiesi.

Atlas ei vastannut. Hän käänsi päänsä ja näytti ensi kertaa kiinnostuvan todella ulkona siintävistä maisemista. Puita ja peltoa, lumen peittämiä maita.