Luku
5: Ruusunpunainen
Kahleet käsissä olivat
hiertäneet violetin- ja punaisenkirjavia jälkiä ranteisiin. Jäljet
kaulalla olivat kuitenkin vielä pahempia; syviä, tarkoituksellisia
kynnenjälkiä ja yksi isompi haava, jota ei kynsillä aikaan saisi.
Epätoivoinen yritys päättää se kaikki, olla kerrankin itse
vastuussa jostakin osasta siinä kaikessa. Mercuryn viimeinen toivo
elämänsä menettämisestä oli viety, hänet oli kahlittu kauas
ikkunasta, huoneen nurkkaan. Se oli rangaistus siksikin, että
Mercury vihasi nurkkia, hän tahtoi aina pysytellä sängyllään tai
huoneen keskellä. Ei ikinä nurkassa, siellä ei ollut turvallista.
Nyt hän tunsi olonsa kuolleemmaksi kuin silloin, kun oli yrittänyt
viiltää kurkkuaan auki ruokaveitsellä ja kynsillään.
Ja äidin askeleet
käytävän päässä tuntuivat vielä pahemmalta kuin mikään
siihen asti. Hän oli ollut se, joka oli sattumalta löytänyt
poikansa ruokaveitsi käsissään.
Rouva Aelion ei ollut
enää nuori, mutta hänen terävät piirteensä olivat kauniit.
Hänellä oli valkoiset hiukset kuten kummallakin pojallaan, ja ne
oli leikattu tyylikkääksi polkaksi. Silmät eivät kuitenkaan
olleet muuttuneet vuosien varrella, ne olivat yhä pistävän
turkoosit. Vaikka Mercuryn silmät oli sidottu, hän saattoi silti
nähdä silmien kiertävän laihaa kehoaan kuin korppikotka
tutkailisi saalistaan.
”Toivottavasti olet
tyytyväinen aikaansaannokseesi”, rouva Aelion lausui äänellä,
jolla olisi voinut kuvitella hänen lausuvan rukousta hautajaisissa.
”Olen harkinnut vakavissani sijoittaa huoneesi ovelle kaksi
vartijaa. Tällainen ei saa toistua.”
”Minut
on sidottu, Kaela”,
Mercury älähti varoen sanomasta naista äidikseen.
”Se ei todista mitään.”
Ääni oli yhä kylmä. Äiti tuntui käärmeeltä, joka odotti
uhrinsa rauhoittumista ennen iskua. Tyyntä ennen salamaa. ”Tätä
menoa meidän on turvauduttava suunnitelmaan B, jonka Lindri on
varmasti jo mennyt lavertelemaan sinulle.”
”Ei!” Mercuryn ääni
oli heikko sen jäljiltä, mitä kurkku oli kokenut, mutta hän sai
yhä huutonsa kuuluviin. Se kuului, mutta ei mennyt perille.
”Suvusta löytyy
muutamia alempia haaroja, jotka voivat koska tahansa tehdä valinnan
ja hankkia itselleen pahan silmät”, Kaela Aelion kertoi pojalleen,
”he odottavat päähaaran käskyä tehdä niin.”
”Lindi
kertoi minulle, että vain kolme äänestivät
idean puolesta.”
”Niin”, kuului
vastaus, josta kuulsi nautinto. Äiti nautti asian paljastamisesta
yhtä paljon kuin epätoivosta poikansa äänessä. ”Ne kolme
olimme isäsi, minä ja Lindri. Päähaara.”
”Ei ikinä”, Mercury
sähähti, ”te ette ala eläimiksi. Säilyttäkää ihmisyytenne,
niin minä säilytän henkeni. Minullahan te tahdotte leikkiä.”
”Mutta kulta, sinä –”
”En
ole enää erityinen!” Mercuryn ääni kuulosti hurjistuneelta, se
oli puoliksi kuolinkorahduksilta kuulostavia murahduksia, puoliksi
suoraa huutoa. ”Se toinen sudensilmäinenhän on jo syntynyt, eikä
teillä ole enää mitään tekosyytä välityksellenne. Ei ole enää
mitään syytä hokea erityisyyttäni, koska se on viety.”
”Tiedät, ettei tuo ole
totta”, rouva Aelion sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana. Se
onnistui vain hädin tuskin, ja hän oli kiitollinen siitä, ettei
Mercury kyennyt näkemään hänen epävarmaa olemustaan. ”Sinähän
tulet vielä tappamaa sen toisen, luota siihen.”
”Miksi minä? Miksette
te?” Kerrankin elämässään Mercury tunsi rajan tulleen vastaan.
Ajatukset toisen ihmisen tappamisesta eivät enää osoittautuneet
niin hohdokkaiksi, hän ei tahtonut tehdä mitään sellaista vain
oman erityisyytensä vuoksi. Se sana oli muutenkin muodostunut
pelkäksi puukoksi hänen selkäänsä.
Kaela Aelion ei
vastannut, hän käänsi selkänsä poikansa huoneelle, ja Mercury
saattoi kuulla hänen seinissä kaikuvat, loittonevat askeleensa.
Pelkuri. Pelkureita kaikki.
Ja hän vihasi heitä.
Pieni ihmismieli tahtoi pahaa heistä jokaiselle, se oli särjetty ja
poljettu näiden ihmisten toimesta, eikä hän nähnyt enää yhtä
ainutta syytä totella heitä. Kunpa hän vain olisi vapaa, niin he
tietäisivät paikkansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti