Kun ajattelen sinua, ajattelen ensimmäisenä järveä, jonka yllä tähdet loistivat kuin loppumaton hehkuva kenttä. Kaikkeus yllämme, äänetön, tuuleton yö. Sinne minä palaan joka kerta.
Sinä elät minussa edelleen. Sanoin kerran, että rakastan sinua siellä, missä lauluja rakastetaan. Elät sävelissä ja sanoissa, paikassa, jonne ihmiset eivät pääse. Sitä paikkaa ei voi koskettaa, mutta se elää minussa aina, ja joskus se tekee minut niin yksinäiseksi, että koko kehoani kipristelee. Sinä, joka puhuit aina sävelten kieltä, elät minussa nyt lauluna, joka ei koskaan lakkaa.
Haluan unohtaa katkeruuden. Pimeyden. Kaiken sen, joka spiraloi sisälläni ja vääntää minua kieroon. Haluan muistaa tähdet järven yllä. Haluan muistaa niiden iltojen valot, jotka tekivät minusta sen, kuka olen.
Tämä suru elää minussa aina. Sen hinnan minä maksan. Minä, jolla ei koskaan ollut perhettä, näin itseni vasta, kun sinä katsoit minuun. Näit minut kokonaisena kauan ennen minua. Näit sen minän, joka olen nyt, kun olen vihdoin saanut vapautuksen. Kaipaan sinua, kaipaan meitä, mutta olen vihdoin, vihdoin, vihdoin itseni, ja sen minä sain päästämällä sinut pois. Jos tahdot kävellä elämääni jälleen, olen täällä aina. Minun kultasäikeeni ovat nyt vapaat, ne leijuvat vasten kaikkeutta, mutta en odota enää mitään, olen nyt oma itseni, vapaa lentämään. Minä en enää odota tai vaadi. Elän vain elämääni, sitä, jonka viimein sain.
Jos nämä ovat hyvästit, rakastan sinua aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti