perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kirkkain tähti: luku 64


Luku 64: Laulu sinulle

Osa metsästäjistä on jäänyt pukemaan kuolleita asianmukaisiin vaatteisiin hautajaisten lähestyessä. Tänään kaikkialla maailmassa muistettaisiin niitä, jotka antoivat sielunsa taistelussa. Jokaisen keho palaisi tuhkaksi, liekit nuolisivat taivasta ja savu menisi sinne, minne sielu on jo lähtenyt. Sielun matkalle laulettaisiin lauluja ja sanottaisiin kauniita sanoja, jotta matkasta tulisi mahdollisimman kivuton kulkea.

Frejstä ei tunnu pätkääkään juhlalliselta tai kyvykkäältä pitämään hautajaisia, kun hän astelee päärakennukseen, jonka huoneisiin ruumiit on tuotu. Niitä on aivan liikaa mahtuakseen koko rakennukseen, joten osa on jätetty ulos. Kuura on piirtänyt kuvioitaan kuolleiden hiuksiin.

Ian ja Veronika ovat kunniasyistä aseteltu erikseen muista. He makaavat suurilla puupöydillä kädet rinnan päälle aseteltuna, päät takakenossa ja uudet vaatteet yllään. Frej ei uskalla katsoa vielä siskoaan. Hän astelee Ianin luokse ja tuntee jälleen pienen värähdyksen kehossaan, kun hän muistaa, miten levolliselta mies näyttääkään. Kapeat kasvot ovat kenties ensimmäistä kertaa rennot ja rauhalliset.

Keho on toista maata. Sen elämänsä aikana saaduista haavoista veri on pakkautunut violetihtaviksi läiskiksi, jotka yhdessä muodostavat kukkameren kalmanharmaalle iholle. Ianin kehossa oli elämänsä aikana tuskin yhtään rasvaa, pelkkää lihasta ja kireää ihoa. Nyt kaikki se iho verhoaa sisäelimiä ja luita kalpeana, ohuena verkkona. Silmäluomien verisuonikartat erottuvat luomien ollessa ikiuneen suljetut. Ei enää kauaa. Sielustaan irti päästänyt ruumis ei joutuisi kestämään mädäntymisen häpeää, se on siistitty ja puettu arvokkaasti. Pian se päästettäisi viimeiselle matkalleen. Laulut ja toiveet saattelisivat viimeisetkin atomit savuna tähtikuvioihin saakka.

Frej ei kykene katsomaan kauempaa. Hän kääntyy pois ja sipaisee Ianin kättä kääntyessään vain havaitakseen, että ruumis todella on vain ruumis. Se ei ole enää mitään muuta kuin kylmää, haavoittunutta ihoa.
Frejn on pakko kulkea eteenpäin sisarensa ruumiin luokse. Veronika makaa läheisen puupöydän päällä. Frej ei ehdi kiinnittää huomiota itse ruumiiseen, kun hän havaitsee sen ylle puetut vaatteet. Merensinistä ja kultaa. Älähdys pakenee Frejstä ennen kuin hän ehtii edes huomata.

Hän huutaa paikalle jotakuta, joka on vastuussa tästä. Paikalle saapuu nuori metsästäjänainen, joka katsoo Frejtä varovasti kulmiensa alta. Frej katsoo yhä tyrmistyneenä sisartaan silkkisessä mekossa. Suuret raivon ja surun aallot kulkevat hänen ruumiissaan, kun hän ajattelee, mitä tämä maa on tehnyt hänen sisarelleen. Sillä ei ole oikeutta haudata häntä näin.

Mitä nämä vaatteet merkitsevät?” Frej yllättyy kovuudesta äänessään.
Hän oli Laygold”, nainen huomauttaa, mutta hänen tietävä äänensävynsä raivostuttaa Frejtä entisestään.
Minun sisareni oli Darehawk.” Veronikaa ei haudattaisi silkin ja kullan valheeseen. Kyyneleet polttelevat silmien takana, kun Frej ajatteleekin sitä häpeää, joka väärissä vaatteissa pidettävästä seremoniasta seuraisi. ”Hän oli Darehawk, ja hänet haudataan meidän sukumme väreihin ja kankaisiin.”
Frej, sinä itket.” Nainen tuntuu empivän, aivan kuin hän ei uskaltaisi sanoa sitä, mitä seuraavaksi aikoo. ”Sinut nimetään pian johtajaksi, sinun ei pitäisi näyttää tunteitasi alaistesi edessä.”

Frej katsoo hämmennyksen vallassa naista, joka sanoo sanansa hänelle täysin tosissaan. Metsästäjien tai jopa kaikkien ihmisten keskuudessa vallitseva mielikuva siitä, mitkä tunteet ovat kiellettyjä, on tehnyt pesänsä jo liian moniin sydämiin. Helpotuksen aalto kirvoittaa lisää kyyneliä, kun Frej ymmärtää vihdoin, etteivät hänen kyyneleensä tee hänestä heikkoa. Kukaan ei ole enää sanomassa hänelle niin.

Kyllä, minut nimetään pian metsästäjien johtajaksi, eikä yksikään kyynelistäni ole häpeäksi”, Frej sanoo kylmän rauhallisesti. Pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan, ylpeys leiskuu sydämessä. Taivas hänen yläpuolellaan osoittautuu hetki hetkeltä suopeammaksi. ”Ja minun sisareni haudataan kuten Darehawkit kuuluu haudata. Vihreään, harmaaseen ja ruskeaan, tavallisiin housuihin ja vöihin. Tiedät, mitä tehdä.”

Frej kääntää selkänsä Veronikan ruumiille, mutta ei sisarelle itselleen. Ei koskaan niin. Hän tuntee jokaisen askeleen myötä ylpeyttä siitä, että on vihdoin seissyt paitsi sisarensa, myös itsensä takana.

Iltaan on vielä pitkä matka, hautajaisjärjestelyjä tehdään koko päivä. Frej tietää myös kaikkialla muualla tehtävän suunnilleen samoja asioita kuin Altairissa. Koko päivän he kokoavat rakennuksista löytyvien polttopuiden ja suurempien tukkien voimin tasoja, joille kuolleet asetetaan. Yön saapuessa puu sytytettäisiin palamaan ja ruumiit palaisivat niiden mukana. Koko leirin keskus täyttyy puista, kuolleita on useita.

Moni on menettänyt läheisensä. Frej tunnistaa kuolleiden metsästäjien keskuudesta henkilöitä, jotka ovat kasvaneet hänen kanssaan samaa tahtia, varttuneet metsästäjiksi pitkällä polulla. Emil itse ei ole kuollut, mutta kaksi hänen joukkiostaan on menettänyt henkensä. Frej ei tunne sen puoleen vahingoniloa kuin myötätuntoaan. Hänen sinisten silmiensä katse lipuu häntä polkeneiden miesten ohi yhtä nopeasti kuin muidenkin. Muistot eivät koskaan palaisi pois, mutta näiden miesten kehot eivät enää koskaan sortaisi hänen omaansa.

Emil itse ei ole tullut puhumaan Frejlle mitään. Ehkä hän ei ole uskaltanut, ehkä häpeä on ottanut liian tiukan otteen hänestä. Frej on nähnyt nuoren miehen kulkevan ympäri leiriä ja raahaavan puita järkyttävän suuri arpi kasvoissaan. Ianin potku todella teki tehtävänsä, Emilin kasvot näyttäisivät aina rujoilta. Se ei itsessään olisi riittävän suuri rangaistus. Se, että Emil joutuu aina katselemaan Frejtä johdossa, on tarpeeksi iso maksu kaikista niistä kivistä, jotka raapivat Frejn ihoa rikki Emilin kengän painaessa hänen päätään soraan.

Emilin ohella monet muut tuntuvat karttavan Frejtä. Nuori mies uskoo heidän vierastavan ajatusta siitä, että hänestä tulisi näin nopealla varoitusajalla heidän uusi johtajansa. Hän ei tiedä, mitä sotatantereella on kuultu. Frej ei ole ollut kuulemassa Veronikan ennen kuolemaansa lausumaa tunnustusta eikä näkemässä, kenen nuoli lävisti hänen sisarensa rintakehän. Moni leirissä tietää nyt Frejtä paremmin Hayes Darehawkin kohtalosta. Arra on tiennyt siitä muita ennen, mutta hän ei ole uskaltanut ajatellakaan Frejlle kertomista. Ei vielä. Toistaiseksi Frejn on saatava surra surunsa pois, vasta sitten hän olisi kykenevä ottamaan vastaan sen, mitä Veronika oli tehnyt.

Lopulta päivän työ alkaa olla lopussaan. Metsästäjät ovat kokoontuneet ravitsemaan itseään sisätiloihin, vain Arra ja muutama muu vievät yhä kuolleita puiden päälle. Veronikan ja Ianin ympärille on aseteltu neilikoita. Kukat toisivat lohtua eläville, kuolleita ne eivät enää auta.

Pian se alkaa”, Arra kuiskaa puurakennelman toiselta puolelta. Hän katsoo surumielisesti Veronikan uudelleen puettua kehoa, tummia housuja ja kiinni painettuja silmäluomia. Kun näkyvin veri on pesty pois ja keho puettu uudelleen, vammoja ei ole näkyvissä. Nuori nainen ei silti näytä nukkuvalta, kuolema on kalventanut hänen pisamaisia kasvojaan ja saanut koko ihon näyttämään kiillottomalta.
Pelottaako sinua yhtä paljon kuin minua?” Frej kysyy.
Taitaa pelottaa.” Arra huokaisee. ”Me muurin takana emme koskaan järjestäneet kuolleillemme hautajaisia, heidän ruumiitaan ei pidetty enää minään.” Surumielinen hymy leviää hänen kauniille kasvoilleen. ”Minusta tämä on paljon kauniimpaa.” Kuolleiden joukossa on myös villejä.

Frej pyyhkii silmiään. ”Muistan isäni hautajaiset vielä minuutintarkasti. Näen vielä hänen vihreän kaapunsa, ristityt kätensä ja sen, miten jostakin elävästä tuli vain sekunneissa kasa oransseja liekkejä.” Syvä huokaus pakenee Frejstä, kyyneliäkään ei enää tule. ”Ja nyt minä hautaan loputkin suvustani.” Käsi hakeutuu haukkakaulakorulle. Päivällä pilkistänyt ylpeys palaa takaisin ja sekottuu suruun siitä, että hän seisoo sukunsa ainoana jäljelle jääneenä hautaamassa ne, jotka eivät enää kyenneet jatkamaan. Jos hän lapsena kuvitteli vastuun painavan, nyt hän tuntee sen miellyttävän taakan kaikkialla ympärillään. Se ei enää satu. Hän on päästänyt irti sen kivuliaasta puolesta, nyt hän on valmis vastaanottamaan kaiken, mitä se mukanaan tuo. Hän on oppinut rakastamaan tähtitaivasta yllään.

Pian kynttilät sytytetään ja kaikki kokoontuvat ympyrässä puurakennelmien ja ruumiiden ympärille. Frej asettuu heidän keskuuteensa soihtu kädessään, valmiina sytyttämään puut tuleen. Sitä ennen hän kuitenkin puhuu, kuten asiaan kuuluu.

Me olemme kokoontuneet tänne kunnioittamaan niitä, jotka keskuudestamme ovat tähtiin siirtyneet”, hän aloittaa vakaalla äänellä. ”Nämä sielut antoivat ruumiinsa pois voidakseen tehdä meille tien, jota kulkea. Minä, Frej Darehawk, teidän tuleva johtajanne, päästän meidän tiemme silottaneet ihmiset maallisista vankiloistaan. Kehot pääsevät vihdoin sinne, minne kuuluvat, mutta meidän muistomme säilyttävät heidät sellaisina kuin he olivat.” Frej laskee soihdun puita vasten. Tuli tarttuu kiinni ja alkaa levitä, kunnes se nuolee jo ensimmäisiä kehoja. ”Ohjatkoon rakkautemme valo teitä matkallanne tähtiin.”

Sanat eivät itsessään tarkoita mitään, mutta kun ne yhdistyvät ruumiit pois polttaviin liekkeihin, yhdetkään silmät eivät välty kyyneliltä. Metsästäjät seisovat ympyrässä ja katsovat, kuinka liekit nuolevat pois heidän rakastamiensa ihmisten piirteet. Veronika ja Ian syttyvät ensimmäisten joukossa, liekit kohoavat yhä vain korkeammalle. Heidän piirteitään ei voisi enää erottaa vahvoina kohoavan tulen keskeltä, kaikki merkittävä palaa pois.

Laulu lähtee ulos ensimmäisistä ihmisistä, loput yhtyvät siihen. Tasainen hyminä täyttää metsän. Kipinät tanssahtelevat puiden latvoihin asti, yötaivas hohkaa liekkien kuumuuden ja valon edessä. Kun kansa kohottaa laulavat päänsä ylös, jokainen heistä näkee, miten heidän rakkaansa valaisevat taivasta tähtiäkin kirkkaammin.

Ääni ei kuole vielä useaan tuntiin, lauluja lauletaan niin pitkään, kun seuraava aurinko nousee ja korkeista liekeistä on jäljellä enää vain muutama kipunoiva jäänne. Ruumiista ja vaatteista jääneet tuhkat ovat polttavan kuumia, mutta silti ensimmäiset koskettavat tuhkaa saadakseen pitää mukanaan edes osan siitä, mitä he ovat menettäneet. Talviyö on ollut kylmä, mutta tulen lämpö on pitänyt heidät tiiviisti toisissaan kiinni. Sodan huudot ja pauhu ovat jääneet taakse, sen ovat korvanneet laulu ja kaikki ääneen lausutut toiveet, joita kuolleiden matkaan on lähetetty. Yksikään suu ei avaudu solvatakseen tai satuttaakseen, jokainen näkee tilanteen sellaisena kuin se on.

Laulut loppuvat vasta kun viimeiset liekit ovat sammuneet. Lauluja ei koskaan lauleta eläville. Ne eivät kuulu niille, jotka selvisivät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti