Kirkkain tähti: luku 43

Luku 43: Feenikslintu

Pimeys ei ehdi levittäytyä sotilaiden sydämiin, vaikka he astelevat itselleen tuntemattomassa paikassa pelkän vapisevan soihdun tuoman valon turvin. Ei se kuitenkaan ole valo, joka pitää heidän toivoaan yllä. He eivät tiedän auringon nousevan tunnelin ulkopuolella eivätkä voi olla varmoja, riittävätkö heidän omat valonsa tunnelin loppuun saakka. Valo ja pimeys eivät kuitenkaan tarkoita mitään ennen kuin niille luodaan merkitykset. Auringonvalolla ja kosteilla, pimeillä käytävillä ei ole symboliikkaa ennen kuin sotilaat alkavat ajatella niistä siten.

Elisabeth ei ole lähettänyt miehiään tutkimattomaan tunneliin. Muutama luotettu mies on käynyt sen muutamaan kertaan läpi, mutta siltikään suurin osa ei ole koskaan astunut jalallaan sinne. Toivo pysyy silti elossa kuten vapiseva liekkikin, mieli ei pääse mustumaan reunoistaan. Sotilaat kulkevat harjoitellussa muodostelmassa eteenpäin ajatellen valon sijasta sitä, mitä heidän tulisi vielä tehdä. Nostaa miekkansa ylös, tappaa satoja siviilejä matkallaan Sea’s Endiin. Pimeys ympärillä ei tunnu sittenkään enää yhtä hirvittävältä. Käytävät jatkuvat ja jatkuvat, kiveä on loputtomiin, mutta he pysyvät suoralla tiellään. Miehet tiedostavat varsin hyvin, että ovat mullan alla, useita kerroksia maata yläpuolellaan. Verraten lähestyvään sotaan, auringon alla tapahtuviin veritekoihin, kaikkialta ympäröivä kivinen maa ei ole enää lainkaan niin vastenmielinen.

Pohjoisen armeija on suuri verrattuna siihen, mitä Lyrassa tulisi olemaan vastassa. Armeija on kuitenkin pieni verrattuna kuninkaan metsästäjiin, eikä yksikään Wainwrightin sotilas tahdo kohdata taistelussa ankarasti koulutettuja metsästäjiä, jotka ovat sentään kuninkaan henkilökohtainen vartiosto.

Wainwrightin sotilaat ovat osittain vanhojen sotilaiden jälkeläisiä, jotka ovat kuninkaalta salaa saaneet harjoittaa ammattiaan Cassiopeiassa. Elisabethin isovanhemmat ja vanhemmat koulivat vahvoja sotilaita, ja Elisabeth itse jatkoi samaa aviomiehensä kanssa omalla herttuatarkaudellaan. Hyvin suuri osa pohjoisen sotilaista koostuu kuitenkin tavallisista miehistä ja pojista, jotka ovat saaneet ravintoa ja suojaa ryhtyessään sotilaiksi. Pelkkiä köyhiä talonpoikia miekka tai keihäs kädessään, tietäen, miten se toimii, mutta tietämättä, miten sen käyttäminen tulisi vaikuttamaan heihin itseensä.

Elisabeth on pitänyt armeijansa salassa muulta maalta, koska Lir on kieltänyt muilta maanosilta armeijoiden kouluttamisen. Pohjoinen toimii kuitenkin mieluusti aina omalla tavallaan, ja nyt varjoissa koulutetut soturit astelevat takaisin valoon.

Maanalainen käytävä päättyy Lyran lehtimetsäalueella. Se nousee takaisin maanpinnalle kallioiden keskeltä melko huomaamattomasti. Koko Lyra on tiheästi asutettu, mutta sen itäisemmän puolen lehtimetsissä on vain muutamia satunnaisia pienempiä kaupunkeja ja kyliä. Ne tuhoutuisivat ensimmäisinä. Kaupunkilaisilta ehtisi levitä sana Sea’s Endiin, jokaista lehtimetsissä asuvaa ei millään ehtisi tuhota. Wainwrightien sotasuunnitelmaa ollaan kehitetty vuosikausia, ja Elisabeth uskoo oman versionsa olevan toimivin. Sotilaat tuhoaisivat pienempiä kyliä niin nopeasti kuin kykenisivät, jotta pääsisivät Sea’s Endiin asti. Itäisemmän lehtialueen ja Annorlundan eteläisimmän kohdan, Sea’s Endin välillä on vain maataloutta ja kaupunkeja, jotka suurenevat mitä lähemmäksi pääkaupunkia päästään.

Kun hopeasuojuksiset soturit ja heidän kiiltävät miekkansa saavuttavat päivänvalon ja alkavat edetä muodostelmassa metsän keskellä, ei mene kauaakaan siihen, että ensimmäiset sielut havahtuvat sotureihin. Siviilit pakenevat taloihinsa, koirat haukkuvat ja lapset huutavat. Auringonvalo sirottuu lehdettömien puiden ohi suoraan lumeen ja tekee kaikesta hirvittävän kirkasta. Koko yön pimeydessä kulkeneet soturit joutuvat totuttautumaan yhtäkkiseen loistoon.

Siviilit ovat jo saaneet paniikin aikaiseksi, juoksevat ympäriinsä sotilaiden astellessa metsän keskeltä pieneen kutojistaan tunnettuun kylään. Lapsi juoksee kaivolta lumista ja liukasta katua pitkin pieneen kutomoon, tiputtaa huivinsa eikä edes huomaa jäädä noukkimaan sitä matkaansa. Hän piiloutuu kutimien taakse, ja niiden äärellä istunut nainen kietoo kätensä hänelle vieraan lapsen ympärille kuin lapsi olisi hänen omansa. Pelko tekee kaikesta yksinkertaista.

Wainwrightin soturit eivät tahdo tehdä turhaa tuhoa matkallaan, sillä valloitussodassa ei ole kyse toisen puolen täydellisestä tuhosta. He eivät tahdo tuhota maata, jonka pyrkivät saamaan omakseen. Pieni kutojakylä ei nouse suureen kapinaan, vain muutama mies uskaltaa juosta talikoiden ja keppien kanssa hopeapanssarisia sotureita vastaan. Ensimmäiset veripisarat vuodatetaan käytännössä täysin turhaan, eikä yksikään sotureista jää kuuntelemaan leskien itkua. Se ei ehdi alkaa, sillä armeija pääsee etenemään ennen kuin suruun havahdutaan. Kaaos ei ehdi vielä levitä pitemmälle, muutaman talonpojan henki ei riitä levittämään täydellistä paniikkia.

Lumen ja auringon synnyttämässä valossa edetään eteenpäin lähes verettömin käsin ja haarniskoin. Päivä ehtii edetä pitkälle, ennen kuin väliin tulleita kaupunkeja joudutaan toden teolla tuhoamaan. Kaupunkilaisilla ei ole miekkoja tai keihäitä, heidän huudoistaan ja vastustelustaan ei ole apua. Ainoastaan kuninkaan kaikkialle lähettämät metsästäjät saavat kunnon vastarinnan muodostettua.

Sodan irvokkuus alkaa levittää siipiään laajalle alueelle. Sekä miekkojen että metsästäjien suosimien jousien ja veitsien tulisi kohota ilmaan yhteistä vihollista vastaan, ei toisiaan. Metsästäjät eivät ehdi miettiä tekojensa syitä, he nousevat taisteluun vain noudattaakseen ylintä käskyä: puolusta maatasi. Jokainen sielu alkaa hitaasti ymmärtää, että hopeiset haarniskat kuuluvat Wainwrighteille. Tilanteen julmuus kärjistyy, kun metsästäjät ymmärtävät tappavansa samoja ihmisiä, joita he suojelevat pohjoisessa.

Vaikka metsästäjien lähitaistelutaidot ja hyökkäykset ovat viimeisen päälle hiottuja, he eivät voi mitään armeijan sotilaiden määrälle. Lir on levittänyt metsästäjänsä hajalleen ympäri maata, ja nyt, kun pohjoinen on vihdoin aloittanut sisällissotansa, metsästäjiä ei ole lainkaan riittävästi etelässä. Sotureiden määrä ja yhteistyö vuodattavat kymmenien metsästäjien veren tyhjiin. Kirkas, luminen maa peittyy kehoista, joiden veri valuu maahan täysin turhaan.

Lyran eteläisimmistä kaupungeista ei ole suurikaan matka Sea’s Endiin. Kaupunkien loistokkuus kasvaa sitä mukaa, mitä etelämpänä ollaan. Rikkaus ei kuitenkaan auta suojelujoukojen ollessa liian pienet. Kukaan ei ole ehtinyt varautua tapahtumien kulkuun.

Kuten historiassa jo kerran aiemminkin, aurinko saa valaista tien vallananastajille, jotka murtavat Sea’s Endin portin. Metalliset kiinnikkeet eivät kestä, vartijoiden huudot ja voimat eivät riitä pitämään massiivista puuporttia paikallaan. Tie on jälleen kerran sotilaille valmis. Tällä kertaa aurinko ei kiiltele muiden kuin hopeahaarniskojen osasissa, sillä kultapanssareita ei ole enää olemassa. On vain muutamia lähes kokemattomia Laygoldin sotureita ja metsästäjät kauempana Altairissa. Historia toistuu päinvastaisessa järjestyksessä kuin sukupolvia aiemmin. Wainwrightit pääsevät aivan liian helposti etenemään kohti kuninkaanlinnaa.

Vaikka Sea’s End on ulkoisesti vaikuttavampi kuin vuosikausiin ja varmasti Annorlundan parhaimmassa kunnossa oleva kaupunki, lika on likaa ja veri verta sen muurien sisäpuolellakin. Kymmeniä viattomia niitetään maahan, monia rikkaita ja monia köyhiä. Miekka ei kysy kuolevan nimeä tai asemaa yhteiskunnassa.

Kuninkaanlinnan sisällä havahdutaan tapahtumien kulkuun. Kuningatar Anesidora seisoo valossa kylpevässä valtaistuinsalissa aivan suurimman ikkunan edessä ja katselee, kuinka hänen oma sukunsa raivaa tietään takaisin kotiinsa. Vihdoin se tapahtuu. Valon mukanaan tuoma lämpö hivelee kuningattaren ihoa, hän suoristaa kätensä ja hymyilee. Hänen sotansa on vihdoin täällä.

Osa linnan henkilökunnasta alkaa valmistella Anesidoran mukaisia toimia, osa Lirin. Kuningasparin välinen lopullinen kuilu kasvaa toisten palvelijoiden tiedottaessa Lirille tapahtumista ja toisten valmistautuessa avustamaan Wainwrightien sotureita. Anesidoran korruptio kantaa hedelmää ja tapahtuu yhä varjoissa. Kuningattaren avioliitossa saama nimi ja mekon kultaturkoosit yksityiskohdat suojelevat häntä syytöksiltä. Hänhän on nyt Laygold, ulkona huutavat ja miekkaa heiluttavat punahopeiset soturit eivät liity häneen enää mitenkään kenenkään sellaisen mielestä, jolla on oikeus mielipiteensä sanoa. Anesidora on viaton kaikkien silmissä, joten hän voi seisoa koko korkean seinän peittävän ikkunan edessä selin kaikkiin muihin salissa juokseviin päin. Kukaan ei pysähdy katsomaan, ovatko kuningattaren kauniit kasvot vääntyneet tuskaisaan irvistykseen vai hymyilevätkö ne tyytyväisenä lähestyvästä sodasta. Todelliset tunteet pysyvät jälleen kerran pimennossa.

Itse kuningas puolestaan seisoo linnan suurimmassa tornissa, tuntee tuulen kasvoillaan, haistaa savun ja kuulee kuolevien huudot. Hän ei osaa kertoa, huutavatko hänen omat kansalaisensa vai Wainwrightien soturit. Ihmiset ovat kaikki samanlaisia, ja heistä jokaisen kuuluisi taistella hänen puolestaan. He ovat kaikki hänen kansaansa, ja silti osa heistä on kääntynyt häntä vastaan. Epätoivo kuristaa kurkkua. Hän on epäonnistunut, eikä kynene pimeytensä keskeltä edes näkemään, mitä hänen kaupungilleen tapahtuu.

Lilithinä käytävillä astellut Envy puolestaan siirtyy seisomaan yhteen linnan pohjoispuolen torneista. Hän katselee korkeuksista, kuinka kojujen ja rakennuksien liekit nousevat yhä korkeammalle lähettäen savuaan taivaisiin, tähtiin asti. Tähdetkin palaisivat, muuttaisivat maailmankaikkeuden punaiseksi liekkimereksi, polttaisivat reikiä taivaan siniseen kattoon. Kaikki sujuu juuri kuten pitääkin. Wainwrightit saavat tuhottua uskomattoman paljon lyhyessä ajassa. Liekit kohoavat korkeammalle.

Envy tietää, ettei Laygoldeilta mene kauaakaan lähettää kutsu metsästäjille. He ovat kuitenkin levittäytyneet pitkin maailmaa, heitä ei niin nopeasti yhteen paikkaan kerättäisi. Suunnitelma toimii täydellisesti. Pelko villeistä on saanut Lirin levittämään joukkonsa kaikkialle maailmaan, ja nyt teko kostautuu hänelle.

Envy naputtaa valkeilla sormillaan tornin kivikaiteen pintaa ja antaa kaupungin tuhon levitä silmiensä eteen mahdollisimman tarkasti. Tämän tuhon keskeltä hän nousisi tuhkien kuninkaaksi, kohoaisi korkealle taivaisiin sorretun kansan ainoaksi toivoksi.