keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Kirkkain tähti: luku 10


Luku 10: Neulanpiston päässä

Maailmassa ei ole värejä. Se ei kuitenkaan tunnu miltään, siihen ei kiinnitä huomiota silloin, kun tuhannet impulssit, kivun pienet sanansaattajat tanssivat silmissä. Jokin sykkii, adrenaliini turruttaa ruumista, yrittää suojella sitä sen tuntemalta raastavalta kivulta. Silmissä palaa silti, kipu sykkii tyhjennetyissä silmäkuopissa. Jotain on irti, mutta keho ei huomaa muuta kuin kivun. Mustenevalla maailmalla ei ole väliä, kun kipu lävistää kehon tuhannella voltillaan.

Neulat ovat löytäneet tiensä valkoisille maapalloille, lävistäneet niiden värillisen keskustan ja laukaisseet adrenaliininerityksen. Silmän puhkeaminen tuntuu miljoonalta neulanpistolta, kymmeneltä kirveeltä keskellä kasvoja. Graafista, syvää kipua, joka pistää verisuonet pullistumaan ja kädet puristumaan kivun raastaessa suusta ulos alkukantaisia, tuskin edes ihmismäisiä kiljahduksia. Huudot eivät auta lainkaan kivun siirtyessä jyskyttäväksi, koko kehon sätkimään pistäväksi sirkukseksi. Esirippua ei laiteta vielä kiinni, yleisöllä on vielä nähtävää ja koettavaa. Suurin kipu ei ole vielä astellut lavalle.

Hermosolut kuljettavat kipureseptoreista kivun tuntemuksen aivoihin

Valtaistuinsalinsa lattialla makaava kuningas Lir taintuu eläimeksi, unohtaa sanojen merkityksen ja päästää ulos vain sitä, mitä maailmaan syntyvä ihmisen alkukin osaa: huutoa. Silmissä sykkii, tummanpunainen neste peittoaa lattian ja piirtää kukkiaan Lirin kasvoille. Menee sisään suusta ja sieraimista, ei kysy mitään mennessään. Eikä Lir edes huomaa sitä, sillä kivusta on tullut hänen uusi nimensä. Elämän uusi määrittäjä on astunut lavalle ja pyyhkinyt mennessään kaiken pois. Huutava eläin ei tunne ihmisyyden käsitteitä eikä toivoa tulevasta.

Sarveiskalvolla on erityisen paljon kipua aistivia kipureseptoreita

Eläimestä ihmiseksi ja ihmisestä eläimeksi, loppujen lopuksi ero on häilyvän pieni. Yksittäinen neula voi ratkaista jotakin olennaista yksilön minuudesta, puhkaista sen kuin ilmapallon ja jättää makaamaan lattialle oman verensä ympäröimänä. Ihminen on todellisimmillaan punaisimpaan tuskaansa verhottuna.

Lir muistaa vain kolahduksen päässään ja vartioimattoman valtaistuinsalin. Seuraavan kerran, kun hän näki jotakin, hän näki vaimonsa kapeat, korkeaposkiset kasvot yllään. Ne olivat hymyssä suin. Anesidoran voitonriemuinen ilme oli viimeinen asia, jonka hän koskaan kykeni silmillään havaitsemaan.

Pieni kuningas, pelkäätkö sinä?” Anesidoran ääni on kaukana, liian kaukana täältä, Lir ei saa sitä kiinni. Sanoilla ei ole merkitystä, vain kivulla on. ”Pelkäätkö sinä sitä, mitä tapahtuu? Pelkäätkö sinä minua? Minä toivon, että sinä pelkäät. Sinussa on aina ollut aivan liian vähän pelkoa.” Naisääni on pelkkää vihaa, pelkkää tihkuvaa ja syvältä satuttavaa vihaa. Lir pelkäisi sitä, jos valkoinen kipu ei täyttäisi hänen tietoisuuttaan.

Lir ei tiedä, missä hän on. Hän tietää vain, ettei näe, että kipu peittää kaiken alleen ja tekee kaikesta mustaa. Hänen vaimonsa on sokeuttanut hänet, eikä hän edes tahdo tietää syytä. Kivussa rämpivä ihminen tahtoo vain vapautuksen, ja hän ottaa sen vastaan ehdoin kuin ehdoin.

Sinä et kerro tästä kenellekään”, Anesidora jatkaa kehräävällä, nyt jo vähemmän vihan sumentamalla äänellään, ”et kerro, koska olet aina ollut liian ylpeä. Et voisi sanoa, että vaimosi, että Wainwright päihitti sinut. Sinä et koskaan kerro, ettet näe. Et voisi, koska sinä olet kahlinnut itsesi ylpeyteesi.”
Totuuksia. Vastauksia. Ja valkoinen kipu niiden yllä. Lir muistaisi sanat vasta kivun mentyä ja sisäistäisi ne vasta kauan sen jälkeen.

Mutta kuningatar Anesidora on oikeassa. Hänen tekonsa ei ole tehty hetken impulssina, se on kylmän harkittu. Kun hän istuu maassa veren tahriman Lirin vierellä ja katselee aviomiehensä kivussa kahlaamista, hän tuntee voitonriemun lisäksi jotakin muutakin. Jotakin tummempaa, syvempää, josta ei aivan saa otetta. Se on liian mustaa tunnistettavaksi.

Anesidora tietää tämän hetken ensimmäiseksi oman tulevaisuutensa määrittäväksi hetkeksi. Hänen lapsuudessaan hänelle ja Elisabethille ei kerrottu tarinoita vain varjelevista tähdistä. Heille kerrottiin Wainwrightien rakentamasta Lyrasta, suvun kunniasta ja kaiken sen merkityksestä heille. Heille kerrottiin, miten sota voitetaan. Sotaa ei voiteta veriteoin ja päättömin uhrauksin. Se voitetaan taktiikalla. Todellinen sota käydään sanoin. Yksikään miekka ei liiku ilman jonkun sanoja tekojen takana. Suunnitelmia, näkymätöntä sodankäyntiä ennen kuin miekat kohotetaan ilmaan. Siitä maailmasta Wainwrightit tietävät kaiken, ja siinä maailmassa kasvanut Anesidora tietää tismalleen, mitä tekee istuessaan miehensä tuhon vierellä. Tämä olisi heille vasta alkua.

Lir puolestaan ei osaa ajatella vieläkään mitään. Hän ei voi enää nähdä, että aurinko on jo noussut. Hänen mustaksi muuttuneessa näkökentässään pyörii muistikuvia. Sanoja, jotka eivät enää näy hänelle. Ne erottuvat muistojen massasta, huutavat tiensä läpi äänten kakofoniasta. Lilith Ashworthin sanat.

Menetys avaa aina oven uuteen maailmaan, uuteen persoonallisuuteen. Se on otettava vastaan tai sen alle jää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti