Kirkkain tähti: luku 65

Luku 65: Sinen tuolla puolen

Suurieleisyys ei kuulu yksiinkään Annorlundan juhliin, ei edes niihin viimeisiin. Kuninkaanlinnassakin juhlittavat hautajaiset ovat pienet verrattuna siihen, mitä ne voisivat olla. Lyra on puhdistettu kuolleiden kehoista, jokainen on kuljettanut läheisensä pois. Ne, joilla ei ollut ketään noutamassa, on kerätty lumiselle rannalle yhdeksi kohmeisten raajojen irvokkaaksi matoksi.

Kuninkaanlinnan merenpuoleisella päädyllä on olemassa kaksi marmoripaatta, joiden päällä kuningas ja kuningatar on jo vuosisatoja poltettu kuninkaalliseksi tuhkaksi. Aiempien hallitsijoiden tuhka on jättänyt jälkiään valkoiseen marmoriin, sen pinta on tahriintunut vuosien saatossa. Aaltoileva, harmaasta mustaan taittava kuvio peittää kumpaakin paatta. Tuhkamerkit saavat marmoriset paadet näyttämään aidommilta, kunnioittavemmilta. Pelkkä puhdas valkoisuus on kaukana siitä tuskasta, joka koituu niille, jotka joutuvat polttamaan läheisensä.

Vaikka hautajaiset eivät koskaan olekaan kuolleiden juhla, heidät puetaan mahdollisimman ylevästi. Menehtyneiden hallitsijoiden alle ja rinnuksille asetetaan kukkia ja heidän marmoripaasiensa juurille kansalaiset saavat tuoda tavaroitaan arvostuksensa merkiksi. Lir Laygoldin paaden juurella on kaikkea kultaesineistä pieniin teräksisiin lusikoihin ja tikkuihin. Jokaisella on jotakin, jota antaa sielun matkalle.

Toisella paadella makaa Anesidora tummanpunaiseen, puhvihihaiseen mekkoon puettuna. Teoriassa Elisabethin olisi pitänyt käskeä, että hänen siskonsa puettaisiin avioliitossa saamansa nimen mukaisesti, mutta Elisabeth piti päänsä. Hän puetutti nuoremman sisarensa Wainwrightien värisääntöjen mukaisesti. Menehtynyt kuningatar lepää hiukset avonaisina ja kammattuina punaisten lyrocisten ympäröimänä. Kasvot ovat ilmeettömät, korkeat poskipäät näyttävät aiempaakin terävemmiltä.

Jos Elisabeth olisi koskaan osannut itkeä kunnolla muiden nähden, tässä olisi nyt hetki, jolle itkeä. Yhteisten suunnitelmien puolesta kuollut sisar lepää jumalallisen kauniina hänen edessään. Kauneus tai yhdetkään suunnitelmat eivät pelastaneet Anesidoraa kuolemalta. Elisabeth ei uskalla miettiä, mitä hänen sisarensa on täytynyt kokea ennen kuolemaansa. Koko keho on täynnä pieniä, mutta teräviä haavoja. Elisabeth on kuullut peilistä, muttei liiemmin tahdo ajatella sitä.

Syvällä sisimmässään hän tietää sisarensa olleen aina epätyytyväinen. Anesidora vihasi asemaansa nuorempana sisarena, hän vihasi isosiskonsa varjoon jäämistä ja häitään Sea’s Endissä. Anesidora oli se, joka sai toimia vapaasti ja edistää suunnitelmia sisältäpäin, ja silti Elisabeth kehtasi olla luottamatta häneen. Jos hän jotakin tahtoo pyytää anteeksi, niin sitä talviauringon valaisemaa päivää, jolloin hän käänsi sisarelleen selkänsä linnan ylätasanteella. Sitä päivää hän tulee kantamaan mukanaan lopun elämäänsä.

Linnan alueen sisäpuolella ovat vain luotetuimmat. Muita kansalaisia on kokoontunut rajojen ulkopuolelle lumiseen rantaan katsomaan, kuinka nimettömät ja yksinäiset poltetaan tähtiin asti. Elisabeth itse sytyttäisi tuleen sisarensa ruumiin sekä Laygoldin veljesten kehot.

Lintu ja Richardkin ovat paikalla. Richard on saanut kokea äitinsä lämpimän vastaanoton. Huolenpito on ollut molemminpuolista. Nyt Elisabeth ei laske poikaansa hetkeksikään silmistään. Richard puolestaan katselee hämmentyneen ilon vallassa äitinsä hopean- ja punaisenkirjavaa kruunua.

Sillä välin, kun Richard pysyttelee äitinsä vierellä, Lintu kiertää viimeistä kertaa kahden veljensä ruumiit. Lysanderin alusta on koristeltu erilaisin sinisin kukin. Veljen merensiniset silmät on painettu iäksi kiinni. Korpinmustat hiukset kehystävät kasvoja ja saavat ne näyttämään suunnattoman kalpeilta. Lintu huomaa ajattelevansa sitä, miten hyviin sukuihin kuolleita ihmisiä muistetaan siitäkin huolimatta, millaisia he olivat luonteeltaan. Yksikään Lysanderille lahjojaan tuonut ei ole tiennyt, millainen ihminen tämä oli eläessään. Lintu toivoo vain, ettei hänkään olisi tiennyt.

Silti hän on tuonut mukanaan pienen aikanaan meren takaa löytämänsä jalokiven. Se ei ole erityisen koristeellinen, mutta varmasti arvokkaampi kuin päälle päin näyttää. Kivi on tismalleen Lysanderin merisilmien värinen.

Pikkuveljen luonteestakin huolimatta tämän kuuluisi nyt seistä elävänä Linnun vierellä. Sukulaisuus pakottaa pienen surun värähdyksen kulkemaan Linnun kehossa, kun hän koskettaa viimeisen kerran veljensä kylmiä käsiä ja jättää jalokiven niiden päälle.

Lopulta on vuorossa toinen veli. Se, jota Lintu ei koskaan ehtinyt nähdä elävänä. Lintu ehti kuulla monta tarinaa huolimattomasta ja kovasta kuninkaasta, mutta ei koskaan saanut kohdata vaaleansinisiä silmiä elävinä. Jos hän olisi päässyt katsomaan veljeään tämän silmiin, hän olisi osannut sanoa, olivatko kaikki kertomukset totta. Nyt Lintu näkee vain pahasti putouksessa runnoutuneen ruumiin. Kaikki veri on saatu puhdistettua takaraivosta ja pitkistä hiuksista. Silti suurimmatkaan koristeellisuudet ja minkinnahkakoristeelliset viitat eivät poista sitä tosiasiaa, että Lirin takaraivo on murskaantunut ja suurin osa kehosta täynnä violetteja, verestäviä läikkiä. Silmät ovat suljetut. Kukaan ei koskaan saanut tietää, etteivät ne nähneet.

Kaikkein ruminta sekä Lirin että Lysanderin ruumiissa on niiden ikä. Kumpikin oli vain muutaman vuoden yli kahdenkymmenen. Nuoret kasvot ovat lopullisesti elämän vivahteista tyhjennetyt, ja juuri siinä piilee sodan ydin. Lintu sipaisee toisenkin veljensä kättä painavan ajatuksen löytäessä tiensä hänen mieleensä. Lirille hänellä ei ole mitään muuta kuin lämmin kosketus, sillä tätä veljeä hän ei tuntenut.

Ensimmäiseksi Elisabeth käy sytyttämässä tuleen niiden ruumiit, jotka makaavat kylmällä rannalla. Ihmisiä kokoontuu ympärille, ja sekä Elisabeth että Lintu ajattelevat, että näiden ihmisten täytyy olla niitä, joilla ei itselläkään ole ketään. Kaikki muut ovat muualla hautaamassa rakkaitaan. Vain muutama on täällä katsomassa, kuinka nimettömät palavat samaan aikaan kuin menetetyt kuninkaallisetkin.

Ruumiit eivät meinaa syttyä, sillä pakkanen on ehtinyt kohmettaa niistä osan. Lopulta tuli kuitenkin tarttuu yhteen ja lähtee leviämään tasaisena mattona kaikkien ylle. Sielut pääsevät lopullisesti pois. Elisabeth vetää Richardin lähelleen. He kääntyvät rahvaan luota, nyökkäävät heille ja lähtevät sytyttämään kuninkaallisille heidän viimeisen liekkinsä.

”Äiti, katso”, Richard kuiskaa, kun he siirtyvät rannalta linnan rajojen sisäpuolelle, paasien luo. ”Tähdet ovat tulleet hakemaan heidät. Heihin ei enää satu.”

Jo toisen kerran saman yön aikana Elisabeth tuntee suunnatonta halua päästää kyyneleensä pois. Sen sijaan hän pitää poikaansa kädestä vain hivenen tiukemmin ja nostaa päänsä ylös. Tähdet todella tuikkivat kirkkaana pakkasyössä. Huuruava hengitys kohoaa savun lailla ilmaan. Meri heijastaa tähtiä, ja hetken ajaksi Richardin sanat käyvät toteen. Tulimeri sekoittuu tähtien ja laineiden kokonaisuuteen.

Lintu odottaa Elisabethia poikineen saapumaan paikalle. Elisabeth päästää irti Richardin kädestä ja astelee ensin Lysanderin luo. Nuori mies ei ole päässyt marmorialustalle asti, mutta hän makaa maassa niiden yllä. Täyden hiljaisuuden vallitessa Elisabeth kumartuu Lysanderin ylle ja sytyttää tämän ruumiin päästä palamaan. Kukat ja keho syttyvät samaan aikaan tuleen. Jokainen lyönti, jokainen paha sana palaa kehon mukana pois ja vaipuu pois kaikkien niiden tietoisuudesta, jotka eivät totuutta hänestä koskaan nähneet. Kenties se on maailman tapa olla armollinen.

Kun Elisabeth siirtyy edesmenneen kuningasparin luo, Lintu näkee selkeitä epäröinnin merkkejä hallitsijansa kasvoilla. Elisabeth sytyttää tapojen mukaisesti ensin kuningattaren ruumiin tuleen ja vapisee niin tehdessään. Vain muutama arvokas kyynel pääsee vierähtämään Elisabethin kauniille kasvoille, kun hän joutuu tekemään siskolleen näin. Elisabeth siirtyy kuitenkin nopeasti Lirin ruumiin luo ja sytyttää tämän yhtä nopeasti tuleen kuin Anesidorankin.

Richard, Lintu ja Elisabeth seisovat vierekkäin kuninkaallisten muistojen polttaessa omat merkkinsä valkoiseen marmoriin. Mitään ei sanota ääneen, muistojen annetaan pysyä syvällä mielissä. Kuninkaalliset sielut eivät tarvitse saatesanoja matkalleen. Sanomattomat sanat jäävät niiden sydämiin, joiden mieltä kaipaus kaihertaisi aina siihen päivään asti, jolloin tähdet vartioisivat heidän omaa loppuaan.

* * *

Ramona on kuljettanut Envyn ruumiin maanalaista luolaa pitkin muurin toiselle puolelle. Koska villejen toimiin ei kuulu hautajaisten pitäminen tai ruumiiden hautaaminen, Ramona sai Elisabethilta tehtäväkseen hankkiutua parhaaksi katsomallaan tavalla ruumiista eroon. Koska Ramona on se, joka sai painaa veitsensä Envyn kaulalle, hän kokee olevansa suuressa vastuussa tämän kehosta. Hän itse vapautti sielun, joten nyt hänen on vietävä ruumis maalle, jonne se todella kuuluu.

Jos paenneet villit tahtovat sen siitä noutaa, he saisivat tehdä niin. Muutoin ruumis hautautukoon lumen alle kevätauringon paljastusta odottamaan. Ramona tietää katsovansa kylmiä kasvoja viimeistä kertaa. Envyn kokema pelko ennen kuolemaansa on jäänyt hänen kuoleman jäykistämille kasvoilleen.

Ramona on vienyt Envyltä tämän voiton. Vaikka hän tietää sisimmässään tehneensä oikein, hän ei voi olla varma siitä, missä haluaa astella. Palatako metsäkylään kuten tähänkin asti vai jäädäkö korjaamaan kansan aiheuttamia vahinkoja Annorlundaan? Oikeastaan Ramona tietää jo valintansa, mutta vielä Envyn kuoltuakin hänen on vaikeaa toimia tämän tahtoa vastaan. Kun Ramona palaa Altairiin maanalaista reittiä ja jättää Envyn kehon taakseen, hän miettii, mitä Envy sanoisi hänelle nyt. Nuori mies todennäköisesti ilkkuisi tälle, vetäisi lähelleen ja kuiskailisi pehmeitä sanojaan hänen korviinsa niin kauan, että hän tottelisi jälleen kuin eläin.

Vastedes kaksi ihmistä puhuisivat hänelle tähdistä. Carla ja Envy. Näiden kahden kuolemat tulevat varjostamaan Ramonan jokaista päivää. Vanhempiaan hän ei vieläkään saata muistaa kunnolla, mutta Carlan muistoa hän aikoo varjella. Ajatus siitä, että Envy tappoi oman johtajansa periäkseen tämän paikan tekee hänestä petturin jopa omiensa silmissä. Ramona voisi koska tahansa kertoa siitä muillekin haalistaakseen Envyn muiston kirkkautta omiensa joukossa. Silti Ramonasta tuntuu, ettei Envyn kuolema ollut oikeutettu.

”Kostinko minä vain sinun kuolemasi, Carla? Oliko se minulta pelkkää katkeruutta ja henkilökohtaista kaunaa? Ansaitsiko hän todella kuolla?” Ramona esittää kysymyksensä taivaalle istuessaan jälleen Begger’s Holen pohjalla ja katsellessaan tähtitaivasta. Hän ei aio osallistua Altairin hautajaisiin, sillä hän ei koe olevansa millään osallaan oikeutettu muistelemaan ihmisiä, joiden kärsimyksen aiheutumiseen hän on osallinen.

Taivaalta ei kuulu vastauksia, tähdet pysyvät hiljaa. Ramona tietää joutuvansa vastedeskin oikeuttamaan tekonsa. Jonkun muun on sanottava hänelle, että hän saa tehdä oman tahtonsa mukaan. Toistaiseksi se menee niin. Ramona osaa hyväksyä sen, ettei ole vielä riittävän vahva kantaakseen itseään täysin yksin.

Ramona on jo osittain päättänyt, mitä aikoo tehdä. Hän ei vielä tiedä, mitä voi tehdä Envyn kuoleman mukanaan tuomalle syyllisyydelle, mutta hän tietää, miten käyttää elämänsä. Hän ei voi enää palata muurin taakse paenneiden villejen luo. On pakko hylätä ajatus liplattavasta joesta ja pauhaavasta putouksesta, jääkiteistä puissa ja mökin lämmöstä. Annorlundasta ei kenties koskaan tule kotia hänelle, mutta muualle ei ole palaamista. Ramona aikoo kantaa vastuunsa tuhon aiheuttajana ja totella Elisabethin antamaa määräystä. Hän auttaisi rakentamaan Lyran uudelleen, auttaisi muuallakin, jos pyydettäisiin. Käskyjen toteuttajan osa sopii hänelle – toistaiseksi.

Sitten, kun Ramona katsoo olevansa vapautettu velastaan Elisabethille ja tälle maalle, hän uskoo voivansa palata metsästäjien luo. Kaupunkeihin hänestä ei olisi jäämään, niiden luonnottoman suuri valon määrä, risteilevät ihmiset ja kulkevat hevoskärryt eivät ole hänen maailmaansa. Metsä, käsin tehdyt aseet ja taistelukuviot ovat. Jos Frej hänet metsästäjäksi huolii, hän jää metsään. Siellä hän voi yrittää rakentaa uudelleen omaksi elämäksi kutsutun muiden murskaaman konseptin.

On pakko olla keinoja paeta syyllisyyttä. On pakko olla keinoja tulla ehjäksi.