tiistai 6. joulukuuta 2016

Kolmesti 6.12.

 
Suru oli piirtänyt viivansa hänen kasvoilleen, silmien alla oli viiruja ja niiden katse oli samea. Päivä oli vaihtunut toiseen jo vuosia sitten, mutta kaikki tuntui silti pysähtyneen. Vastarannalla oli aina joku, joka jaksoi heilauttaa kättään ja hymyillä iloisena. Vaan hän oli lamaantunut, eikä kyennyt nostamaan kättään heiluttaakseen tai suupieliään hymyilläkseen. Oli vain järven tyyni liplatus, lintujen laulu ja mustuus hänen mielessään.
 
Ensimmäisen kerran hän muisti pyytäneensä anteeksi niin kauan sitten, ettei saanut selkeää mielikuvaa enää päähänsä. Kuoleman jälkeinen tila oli julma, se piti armottomasti otteessaan kunnes kaikki teot olisivat katsottu sovitetuiksi. "Kuolema ei ole päätepysäkki, me jatkamme aina eteenpäin vehreille nurmille sinisen taivaan alle", hän muisti kuulleensa, mutta siitä oli aikaa eikä hän tiennyt, kuka sen oli kertonut. Tuskin kukaan sitä hänelle suoraan oli sanonut, ei häntä koskaan oltu puhuteltu kaltaisena. Se oli täysin oikein, hän ei ollut ansainnut kiintymystä tai ystävällistä kosketusta, tuskin edes hymyä. Hän oli ollut murhaaja, pakkomielteisen kiinnittynyt vain yhteen päämääräänsä. Se oli toteutunutkin aivan lopussa, mutta kuten jo sanottu, kuolema ei ollut loppu.
Päämäärä oli pyyhitty pois, nyt hänellä oli jo uusi.
 
Uusi päämäärä ei ollut varsinaisesti uusi, hän oli pyytänyt anteeksi jo toisenkin kerran. Siitäkin oli jo aikaa, vaikka hän ei tiennytkään tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa. Kai ne lakkasivat olemasta kuoleman jälkeen. Eikä vieläkään saapunut ketään valkoisella ratsullaan hakemaan häntä mukaan, kukaan ei antanut hänelle anteeksiantoaan. Silmissä näkyi pelkkää mustaa, vaikka taivas olikin kirkas ja ruoho kauniin vihreää. Kukaan ei tulisi, hän istuisi tässä vielä toiseenkin kuolemaan asti.
 
Mielen tuntuessa täysin tyhjältä, syvältä onkalolta, hän löysi päästään toisenkin ajatuksen. Hän oli kuullut maailmasta jotain muutakin, kuullut sen olennolta, jota hän oli aikanaan halveksinut. Olipa hän jopa saattanut tämän hetkeksi syvään epätoivoon vain omien tavoitteidensa vuoksi.
Se olento oli kerran sanonut, että maailmassa oli aina jotakin hyvää, jonka vuoksi taistella. Se oli silloin tuntunut pelkältä sanahelinältä, osan korvissa mahdottoman naiivilta. Nyt ajatus kirkasti murtuneen mielen, se sai hänet nostamaan päänsä ensi kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin.
 
Ja hän nousi, asteli järven reunalle vielä kerran. Kirkas, puhdas järvi ja heiluttavat ihmiset sen toisella puolella. Hän ei voinut koskaan saada heiltä anteeksi, hän oli pilannut heidän ja monen muun elämät. Olisi ollut turhaa pyytää kolmannen kerran anteeksi. Sen sijaan hän nielaisi, sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan kuvajaisensa järvessä. Se olisi tänäänkin varmasti yhä se versio hänestä, joksi hän oli muuttunut jokaisen mustan ajatuksen ja syvällä maan alla vietetyn vuoden myötä. Se ei ollut todellinen hän, ja vasta nyt ymmärrys valtasi mielen. Yhden olennon anteeksiannon hän voisi aina saavuttaa: itsensä.
 
"Minä en koskaan halunnut mitään siitä", hän kuiskasi itselleen avatessaan silmänsä, "se, miksi muutuin, ei ollut koskaan minä." Tauko, syvä hengitys, auenneet silmät. "Ja olen kyllästynyt vihaamaan itseäni ja kaikkea tapahtunutta, olen täysin kyllästynyt vuosia ja vuosia kestäneeseen vihan ja halun kierteeseen. Minä annan anteeksi." Peilikuva katsoi takaisin hymyileväisillä silmillä, jotka eivät näyttäneet sameilta tai suurilta. Hänellä oli tuuheat, punaiset hiukset ja normaali, terve keho. Kyyneleet valuivat jo poskilla. Se oli ohi.
 
Ensi kertaa loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen hänen ja muiden välissä näkyi kullan ja hopean värein kimalteleva silta. Hän otti ensimmäiset askeleensa epäröimättä ja kyyneleet poskillaan valuen. Jokainen toisella puolella hymyili autuaasti.
 
 
 
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti