Onko sinua koskaan vihattu niin paljon, että sinut on karkotettu omasta galaksistasi? Oletko koskaan ollut eksyneenä avaruudessa, juuttuneena mustaan aukkoon? Siellä kerrotaan olevan hyvin pienet elinmahdollisuudet, mutta ajattele, jos selviäisit. Mielesi olisi yhtä musta kuin elinympäristösi, etkä näkisi mitään muuta kuin syvää pimeyttä elämäsi loppuun asti. Pienemmästäkin tulisi hulluksi.
Paitsi etten tullut. Kenties en ole koskaan ollutkaan täysin järjissäni, sillä tämä paikka ei ainakaan pahentanut mitään. Täällä on rauhallista, pystyn hengittämään ja osaan tehdä kodin minne tahansa. Oloni on hyvä kaikkialla, en kaipaa pelastusta.
Ja ennen kaikkea tiedän ansaitsevani tämän. Olen tehnyt asioita, jotka oikeuttavat karkoituksen avaruuden pimeimpään kolkkaan. En ole koskaan valittanut rangaistuksestani tai vaatinut sen peruuttamista, se on täysin kohtuullinen kohdallani.
Ei mitään missään. On yksi ja sama, pidänkö silmäni auki vai suljenko ne. Pimeyttä on kaikkialla, mutta se ei ole samanlaista silmät auki ja kiinni. Kun pidän ne auki, muistan, miten pieni yksi ihminen onkaan. Pimeys, minua ympäröivä tyhjyys muistuttaa minulle, etten ole mitään. Kulun loppuun ennen kuin tämä todellisuus on elänyt yhtäkään elämistään. Kun puolestaan suljen silmäni, pimeys täyttää kaiken eikä jätä sijaa hengittää. En vihaa itseäni, en pelkää mitään saati vello minkäänlaisessa ahdistuneisuudessa. Silti pimeys silmät kiinni on erilaista, se on varoitus, kenties jopa muistutuskin. Älä tule liian tyytyväiseksi, maailma ei ole sinua varten.
Hymyilen. Jos pimeys sisälläni on varoitus, en lue sitä. Kukapa täällä tyytyväistä hymyäni näkisi tuomita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti