Verta. Veren haju on ensimmäinen asia, jonka havaitsen ympäristöstäni aamun sarastaessa. Pahin kaaos on väistynyt; kukaan ei enää huuda, en kuule itkua enkä näe keihäitä kenenkään käsissä. Ruumiita sen sijaan näen niidenkin edestä. Verisiä, tallottuja ruumiita. Omaa kansaani. Köyhiä, puolustuskyvyttömiä ihmisiä - naisia, aseisiin tarttuneita miehiä ja jopa lapsia. Minä tiedän, mitä he vaativat minulta, enkä voi mitenkään täyttää heidän vaatimuksiaan. En ole heidän pelastajansa, en voi palauttaa kylmässä maassa makaavia ihmisiä takaisin elävien pariin. Lumi kasaantuu heidän päälleen, kaikkia ei millään ehditä haudata. Heidän ruumiinsa todennäköisesti poltetaan suuressa kokossa, mutta minä en ole täällä enää näkemässä sitä. Minä olen pelkuri, pakenen syntymäoikeuttani.
Talvi on saapunut salakavalasti. Huomaan vasta nyt olevani kylmissäni. Hyinen maa allani ja taivaalta satava lumi saavat oloni tukalaksi, mutta olen ilmeisesti niin tottunut muualta tulevaan kipuun, ettei kylmyys asetu kehooni enää samalla tavalla. Tai ainakaan en kiinnitä siihen huomiota.
"Älkää itkekö kuoleville, itkekää eläville", kuulen ohitseni kulkevan naisen kertovan lapsilleen, ja minä huomaan ymmärtäväni. Olen sidottu lopuksi elämääni näihin tapahtumiin, tulen aina näkemään kansani kuolevan silmieni edessä. Jokaisena kuun valaisemana levottomana yönä tulen kuulemaan heidän huutonsa ja kääntämään selkäni yhä uudestaan ja uudestaan.
Minulta on jo viety se, mistä välitin. Voin vailla huonoa omatuntoa lähteä paikalta ja tuottaa vuorostani pettymyksen omalle kylälleni, joka on koko olemassaoloni ajan tuottanut minulle pelkkiä pettymyksiä. He sanovat, että päällikön tyttärenä minun on otettava vastuu heistä, toimia heille pahaisena toivon symbolina vaikeina aikoina. Vaan minä olen ihminen, itsenäiseksi syntynyt, ja minulla on oikeus päättää tulevaisuudestani. Kaikki elämässäni on kirjoitettu eteeni vasten tahtoani, ja nyt aion vihdoin polttaa ne paperit.
Nousen ylös, riisun hupun päästäni ja annan lumen sataa kasvoilleni. Se ei tunnu kylmältä, pikemminkin virkistävältä. Antakaa minun syntyä uudelleen.
Luon viimeisiä silmäyksiä sorrettuun kansaan, maassa makaaviin ruumiisiin ja sodan särkemään maailmaan. Se saa jäädä. On vielä eräs, jonka aion haudata kunniallisesti, ja se jääköön viimeiseksi teokseni tämän kansan hyväksi. Minä en kuulu enää heille, tuskin olen koskaan kuulunut kenellekään. Olen vailla päämäärää, mutta vapaa. Se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti