Järven pinta oli syvän musta, se ei heijastanut mitään. Ei näkynyt omaa kuvajaista, ei uivia kaloja. Se oli pelkästään musta, ja hän veti syvään henkeä. Ei ollut mitään viimeistä toivetta, järven pinta oli tyyni eikä hän tahtonut keksiä siitä viimeistä, tummaa vertauskuvaa. Olo oli levollinen. Hän oli aina miettinyt, miltä tuntuisi tietää loppunsa tulleen. Olo ei ollut epätoivoinen, hän ei ollut tuntenut sellaista vuosiin. Hän halusi vain rauhan.
Koko ikänsä aikana hän ei ollut saanut koskettaa järven pintaa. Se tuntui kylmältä varpaissa, kylmemmältä kuin hän oli luullut. Ei lainkaan houkuttelevalta tai miellyttävältä. Tapahtuma oli pelkkä velvollisuus, jonka toteutumiseen oli vihdoin tullut lupa aamun ensisäteiden mukana tuomalta loputtomuudelta. Hän astui syvemmälle, veti syvään henkeä ja tiesi sen jäävän viimeiseksi hengenvedoksi. Musta neste säilytti hänen tietoisuuttaan vielä muutaman sekunnin ennen tajunnan lopullista pimenemistä. Hän oli lakannut olemasta, eikä järven pinta jaksanut kauaa väreillä. Pian se oli taas tyyni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti