Huulet muodostavat kysymyksen hymyillen, ja jäinen piikki puristaa rintakehääni. Mihin tahansa muuhun minä osaisin vastata. Muutan vaikka kesän talveksi, kunhan minun ei tarvitse vastata sinulle. Minä en näet tiedä vastausta, en, vaikka hymyilisit leveämmin. Älä hymyile.
Sinun vaaleat hiukset on ripustettu ponnarille, silmälasisi nojaavat nenälle. Et ole pitänyt niitä pitkään aikaan, pidät niitä vain maalatessasi. Olen ehtinyt unohtaa, että maalaat, vaikka se on juuri se asia, joka sinut määrittää. Hymyilen varovasti, kun havahdun tilaan, johon olen itseni saattanut. Ehkä tosiaan joudun vastaamaan kysymykseesi kyllä, ehkä sinä tosiaan olet saanut minut kesytettyä.
Ei mene montaakaan sekuntia, kun muistan taas, miksen voi vastata. Jos vastaan kyllä, hän joutuu pettymään silloin, kun käteni kohtaavat hänen kurkkunsa viimeisen kerran. Ja jos vastaan ei, valehtelisin itselleni, mutta säästäisin hänet pahimmalta surulta. Kumpi sattuu enemmän, tulla tapetuksi rakastetun vaiko vain satunnaisen ihmisen toimesta? Muutunko minä satunnaiseksi ihmiseksi, jos valehtelen, etten rakastakaan sinua?
Kysyt uudestaan, tällä kertaa hymy on jo hälventynyt, kultaisissa silmissäsi kiiltää huoli. Ja minä tiedän nyt, että vastaan mitä tahansa, sinä et usko minua. Katson muualle, suljen silmäni. Tunnen kätesi olkapäälläni, painat pääsi hiuksiini ja minä tahdon kuolemaa enemmän kuin koskaan. Jos oikeasti joudun luopumaan sinusta minulle määrätyllä tavalla, sinä et ole se, joka oikeasti kuolee. Tappaisin samalla itseni.
Vien käteni niskallesi ja painan otsalle pienen suudelman. Et saanut tänään vastausta. Et saanut sitä koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti