Veljeni on minua pitempi. Piilossa viettämäni kuukaudet ovat antaneet hänen kasvaa ylitseni. Hymyilen hieman, mutta hymyni hyytyy, kun Lindri kääntyy minuun päin. Veljelläni ei ole paitsi vaaleaa ihoa, vaan myös vaaleat silmät. Pahinta ei ole niiden valkoisuus, vaan niiden keskelle muodostunut punainen rengas. Pahan silmät.
Kavahdan taaksepäin.
"Sinä palasit", veljeni sihisee hampaidensa välistä. "Palasit vain näkemään kaiken sen, mitä poissaolosi aiheutti." Lindrin merkityt silmät kiiluvat, oloni on epämukava.
"Ei", kiirehdin vastaamaan, "en halunnut aiheuttaa mitään. Minä vain..."
"Sinä vain ylitit määrätyn ajan ja aiheutit lopullisen kuilun sukujen välille. Toivottavasti sinä sait edes tehtäväsi loppuun." Katson pois lamaantuneena. Minä en suorittanut tehtävääni puoliksikaan, mutten voi kertoa sitä Lindrille. En, sillä mitä enemmän puhun, sitä syvemmälle veteen astun. Askelkin veisi hengen.
"Minä olen pahoillani", kuiskaan, mutten tiedä, olenko. En edes tiedä, mistä pyytäisin anteeksi.
"Tuskin minun tilastani ainakaan", Lindri sähähtää ja kääntää luonnottomien silmiensä katseen suoraan minuun. "Minun silmäni eivät johdu sinusta. Olen valinnut puoleni jo ennen lähtöäsi." Hän hymyilee kuin lelustaan ylpeä lapsi, ja minua oksettaa.
Olemme jo liian syvällä, en voi enää kääntyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti