Satamassa on väkeä, ihmisiä törmäilee toisiinsa kuin he olisivat pieniä hyönteisiä lasissa. Jokaisella on kiire eri syystä, mutta jokaisen omissa silmissä oma kiire on se tärkein. Väistäkää.
Nuori nainen juoksee päättäväisyys katseessaan kohti laivaa. Matkalla näkyy tuttuja kasvoja, mutta hän ei pysähdy edes tervehtimään, niin kiire hänellä on. Hän on valintansa tehnyt, ja varmistuu entisestään, kun näkee miehen matkalaukkuineen astelevan laivaan. Vielä muutama vapauden sekunti.
"Odota!" hän huudahtaa hermostuneesti miehelle, kireyttä äänessään. Ääni tulee ulos luvattoman korkeana, mutta hän ei jää miettimään sitä. "Odota, minä... minä olen päättänyt." Naisen mielessä näkyy kuvia heidän yhteisistä hetkistään, ja hän naurahtaa ajatusten tuomalle lämmölle. Suurinkaan pelko ei himmennä tätä toivetta, ei tänään, ei huomennakaan.
Koska nainen ei tuttuun tapaansa löydä hetkeen istuvia sanoja, hän kiilaa ihmisten ohi ja astuu lähemmäs miestä, joka tuijottaa häntä silmät suurina. Hän tietää matkaavansa laivalla kotimaahansa, mutta hän ei tiedä, minne hänen ja tämän naisen välit ovat menossa.
Sekunnit seuraavat toistaan hermostuneessa jonossa, hetken he vain tuijottavat toisiaan odottaen, että joku kertoo, mitä tehdä. Nainen kurottautuu eteenpäin, vie varovasti kätensä miehen kasvoille ja sivelee ensin poskia, sitten leukaperiä. Sitten, kuin napinpainalluksesta, hän vie huulensa tämän omille ja suutelee voimakkaasti, kunnes mieskin yhtyy suudelmaan.
Ihmisiä kulkee ohi, mutta se tuntuu merkityksettömältä. Valokeila osuu heihin, ja irrottauduttuaan kummankin kasvoilla on leveä, yhteinen hymy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti