Kolmas viilto oli syvin. Tyttö ei nurkastaan erottanut, minkä elimen mies irrotti eläimeltä, mutta hän tunnisti viillon syvyyden ja voi pahoin. Hänen päänsä oli sidottu siten, ettei hän voinut kääntää katsettaan, ja silmätkin oli pakotettu auki. Ei ollut vaihtoehtoja. Mies oli taiteilija, joka tahtoi edes jonkun yleisökseen.
"Blair, sinä vääntelehdit", mies huomautti tytön puristaessaan kädet nyrkkiin.
"Anteeksi", kuului automaattinen vastaus, vaikkei hän ollutkaan pahoillaan. Miehenhän tässä piti olla.
"Tiedätkö sinä, millainen yleisön tulisi olla?"
"Kuuliainen ja rauhallinen." Ääni oli kaikkea muuta.
"Kiinnostunut", mies murahti tehden jälleen uuden viillon eläimeen. Tällä kertaa kuului inhottava, Blairin pään täyttävä rusahdus. Seuraavaksi pahin.
"Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen", mies jatkoi pitäen katseensa ruhossa, josta oli irrottamassa uutta elintä, "joten me olemme kaikki oman elämämme jumalia. Vapaita päättämään toisten ja itsemme kohtaloista." Hänen silmänsä kiilsivät joka sanan myötä enemmän. Blair ei uskaltanut sanoa mitään, hän tiesi miehen vielä jatkavan. Yleisö ei puhu kesken esityksen. "Eli mitä meidän tulee tehdä pitääksemme maailman tasapainossa?"
"Tappaa", Blair kuiskasi niin hennolla äänellä, että tuskin itsekään kuuli.
Mies laski kirurginveitsen käsistään ja virnisti. Hänen hymynsä ei ollut lämmin eikä kutsuva, se vain korosti tyhjyyttä hänen silmissään. Moni psykologi löytäisi varmasti sanottavaa hänen luonteestaan, mutta Blairin maailmassa ei ole muita. Hän ei voinut ajatella mitään tämän pienen mökin ulkopuolelta, hänellä ei ollut vertailukohtaa. Oli vain tämä mies, hänen isäpuolensa, ja tämän vääristynyt todellisuus. Mikään siitä ei ollut totta maailmalle, mutta Blairille oli pakko olla. Ja kun mies ojentautui lähemmäs vieden veriset kädet hänen keholleen, hän sulki silmänsä ja kuvitteli verkkokalvoilleen taivaan. Siellä ei ollut isäpuolta, verta eikä eläinten suolia, ei kenenkään käsiä tahrimassa hänen kehoaan. Siellä oli kirkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti