Hän ei ole varma, kuuluuko tippuva ääni vedestä vai pitääkö sitä jokin laite. Pimeydessä erottuu vain oma epävarmuus. Kehossa tuntuu siltä, että vähintäänkin puolet hengityselimistöstä on täynnä kiviä, ja ne rahisevat kurkussa vaikeuttaen hengitystä. Hän yrittää yskiä, mutta suu ei tunnu avautuvan. Keho on niin kylmä, ettei hän osaa sanoa, onko joku laittanut suun eteen jotakin vai onko tunto muuten vain kadonnut kehosta. Hän ei ole varma edes siitä, missä on, koska tila on pimeämpi kuin hänen mielensä on koskaan ollut.
Pimeydessä muut aistit kehittyvät äärimmilleen, on kerrottu. Koska tuntokin on tilapäisesti poissa käytöstä, hänen on keskityttävä lähinnä siihen, mitä kuulee. Kauempaa kuulunut tiputus kuuluu edelleen, mutta vaimeampana. Lähempää kuuluu jotakin vahvasti hengitystä muistuttavaa, mutta se on niin katkonaista, ettei hän ole aivan varma siitä, mistä ääni on lähtöisin. Ääni kuulostaa rikkonaiselta, kaikin puolin väärältä.
Ja se kuuluu hänen korviensa juuresta, tuntokin kertoo sen jo. Hengitys tuntuu iholla, eikä se tunnu saati haise turvalliselta. Hajuaisti kertoo aivoille hajun olevan mätänevän makea, ja yökkäys tulisi, jos hänen elimistössään olisi yhä jotain, joka voisi tulla ylös.
Rahiseva hengitys kuuluu edelleen, ja tällä kertaa taju pettää ahdistuksen ja kuvotuksen yhteistyön tuloksena. Tai sitten hän lakkaa kokonaan hengittämästä. Kukaan ei ole todistamassa, kumpi vaihtoehto käy toteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti