Ilta-aurinko värjää taivaan punaisen ja oranssin eri sävyihin. Nuori nainen on sitonut punaiset hiuksensa taakse, vaikka hänen ei ole koskaan aiemmin tullut sidottua niitä täysin kiinni. Niiden sävy muistuttaa taivaalla leiskuvaa oranssia, ja hetken ajan hän vain seisoo vuoren huipulla katsellen levollisena hänen edessään avautuvaa maailmaa. Miten vuoret ja laaksot muodostuvat hänen eteensä ja ilta peittelee kaikki punaiseen harsoonsa. On niin kaunista, että hän lähes herkistyy.
Hän istuutuu alas ja kaivaa laukustansa aiemmin päivällä keräämiään yrttejä, ja ne tuntuvat karheilta hänen käsissään. Hän tuntee yrtit paremmin kuin itsensä, ja voisi tietyllä annoksella tappaa ihmisiä niiden avulla. Hymy leviää suupielille. Valta on suuri, mutta hän ei aio käyttää sitä väärin. On syynsä, että hän istuu tässä nyt yrttien kanssa ja katselee pimenevää iltaa. Ja hän istuu yksin. Aina yksin.
On kulunut jo toinen vuosi sodasta, eivätkä yrtit ole vieläkään paikanneet tyhjää oloa sisältä. Hän on pelastanut enemmän henkiä kuin riistänyt, mutta se ei vielä todista mitään. Yhtä henkeä hän ei koskaan onnistunut pelastamaan, itsekkyys söi pois heidän mahdollisen onnensa.
Vaikka hän olikin aina tiennyt, että kauniita saati aidosti onnellisia heistä ei olisi koskaan tullut, lopputulos olisi voinut olla erilainen. Hän olisi voinut käyttäytyä toisin, niellä itsekkyytensä ja antaa itselleen luvan tuntea, mitä tunsi.
Menneet ovat menneitä, mitä niitä muistelemaan. Hän rutistaa yrttejä kädessään niin kovaa, että ne musertuvat käyttökelvottomiksi. Muutama ihmishenki vähemmän pelastettavana.
Tänä yönä hän ei käy nukkumaan. Hän istuu vuoren huipulla siihen asti, kunnes punainen vaihtuu yön syvään siniseen ja tähdet ovat hänen ainoita tuomitsijoitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti