Sudensilmät: luku 11

Luku 11: Sielun peili

Ilma tuoksui savulta ja joltakin makealta, jota Atlas ei tunnistanut. Ravintola oli matalakattoinen ja tunnelmallinen, pöydät oli koristeltu kynttilöin ja punaisin kukin. Sopivasti koristeellisuutta, ei liikaa, pieninä annoksina. Hymy kipusi Atlasin kasvoille, kun hän ymmärsi Mercuryksi itseään kutsuneen miehen valinneen tällaisen paikan. Atlas rakasti ahtaita ja tunnelmallisia ravintoloita, mutta hänellä ei ollut koskaan varaa käydä niissä. Ehkä tällä miehellä oli.

Mercury istui tilavassa nurkkapöydässä, joka oli tarkoitettu kahdelle. Hän oli ristinyt sirot kätensä pöydälle ja pukeutunut tälläkin kertaa hyvin. Hiukset oli laitettu takaa yksityiskohtaiselle kampaukselle, joka piti osan hiuksista kiinni ja päästi osan roikkumaan vapaana selässä. Atlas huomasi vasta nyt, että osa hiuksista oli tummanharmaata sävyä, koko pää ei suinkaan ollut valkoinen. Mercuryn kasvot olivat muuten kapeat ja valkoiset, mutta huulille oli sivelty tällä kertaa vaaleansinistä huulipunaa. Sama sävy toistui vaatteissa ja silkkihansikkaissa. Tyyli ei ollut Atlasin makuun, mutta se puki Mercurya.

”Sinä tosiaan tulit”, Mercury sanoi hymyillen leveästi vaaleansinisillä, kapeilla huulillaan. Hän näytti uskomattoman kauniilta, ja Atlasin teki mieli sulkea silmänsä.

”Minut pyydettiin”, Atlas vastasi kohottaen kulmiaan ja istuutuessaan Mercurya vastapäätä.

”Ja sinä et halunnut olla epäkohtelias, aivan.”

Oli Atlasin vuoro hymyillä. ”Voin kyllä heittäytyä epäkohteliaaksikin, jos on tarpeen.”

”Sittenhän minun on vain huolehdittava siitä, ettei tarvetta tule”, Mercury sanoi hymyillen yhä. Hän näytti himmeässä valaistuksessa aivan kauniilta ja nuorelta jumalalta.

Keskustelu ei ehtinyt alkaa kunnolla, sillä tarjoilija saapui kysymään tilauksia. Atlas tulkitsi tämän olevan hivenen liian aikaisessa, sillä hän ei ollut vielä edes avannut ruokalistaa, muttei viitsinyt mainita asiasta vaan tilasi ensimmäisen listalta löytyvän salaatin. Mercury sen sijaan tilasi lihaa, joka ihmetytti Atlasia suuresti. Hän ei näyttänyt ihmiseltä, joka nauttisi eläinten syömisestä.

”Tämä ravintola on tolkuttoman hidas iltasella, joten meillä lienee aikaa keskustella”, Mercury totesi tarjoilijan poistuttua tilaukset lapullaan.

”Mistä sinun tulee kanssani keskustella? Minä en aivan ymmärtänyt, enkä usko, että maalaus on ainoa syy suunnitella tämä kaikki”, Atlas mutisi vastaukseksi.

”Suunnitella on oikein hyvä sana”, Mercury sanoi maistellen sanaa suussaan, ”se kuvaa täydellisesti sitä, mitä elämä on. Eikö kaikki ole aina suunniteltua? Ei ehkä omaa suunnitelmaamme, mutta aina on joku, joka on miettinyt hetken etukäteen.”

”Ei”, Atlas pudisti vaaleaa päätään, ”emme me loppujen lopuksi tiedä mitään. Tietämisestä puheen ollen, en edes tiedä sinun sukunimeäsi.”

”Et niin, koska en ollut suunnitellut kertovani sitä ennen kuin olemme käyneet muutaman minuutin täysin turhanpäiväistä, muistoista aamuun mennessä poistuvaa keskustelua”, Mercury sanoi pyöritellen vapaana roikkuvaa hiussuortuvaansa, ”mutta koska tämä keskustelu hirtää itseään, on parempi paljastaa sukunimeni jo nyt. Aelion. Ole hyvä, hajoa tuoliisi, mutta pyydän, huuda hiljaa. Joku voi kuulla, ja kuulemme usein vääriä asioita.”

Atlasin suu loksahti auki. Toisin kuin Mercury oli ajatellut, hän ei alkanut huutaa. Päin vastoin; yksikään sana ei päässyt ulos hänen suustaan, hän tunsi tukehtuvansa.

Aelionit ja Moorcroftit, pohjoinen ja etelä. Ja nyt he istuivat saman pöydän ääressä, kumpikin täysin tietoisia siitä, kuka toinen oli ja mitä heidän sukunsa olivat saaneet aikaan.

”Emme me voi vain istua tässä illallisella”, Atlas älähti lopulta aikomuksenaan nousta. Mercury näki aikomuksen Atlasin silmissä ja kosketti tämän rannetta kevyesti, ei puristaen tai painostaen häntä jäämään.

”Kuuntelisitko minua ensin?”

Atlas huokaisi syvän, katkonaisen huokauksen. Hän ei halunnut kuunnella, mutta hän ei ollut koko elämänsä aikana oppinut kieltäytymään, joten hän nyökkäsi vaisusti palauttaen säteilevän hymyn Mercuryn huulille.

”Minulla on suunnitelma isolla S:llä”, Mercury sanoi hymyn venyessä entisestään, ”ja siihen kuuluu maalauksesi lisäksi myös sinä itse.”

”Anteeksi?” Atlas kurtisti kulmiaan. ”Sinulla ei pitänyt olla taka-ajatuksia.”

”Ei ainakaan paljoa, voi luoja, kuuntelitko minua ollenkaan?” Hänen äänensä oli leikkimielisen kiusoitteleva, mutta se ei lämmittänyt Atlasia. Se tuntui pikemminkin siltä, kuin häntä olisi tökitty nuppineulan kokoisella ja tulikuumalla esineellä selkään.

”Tämä on ajanhaaskausta!” Atlas huudahti ensi kertaa korottaen ääntään. Hänestä tuntui väärältä raottaa petoeläimen häkkiä, mutta normaali puhe ei tuntunut tepsivän Mercuryyn. Tämän suuret silmät näyttivät säikähtäneiltä.

Mercuryn hetken säikähtänyt katse rauhoittui ja hän alkoi nyökytellä hitaasti.

”Hyvä on, hyvä on”, hän lausui hitaasti, kuin Atlasilla olisi ollut suuriakin vaikeuksia ymmärtämisessä, ”haluat varmaan esittää muutamia tarkentavia kysymyksiä ennen kuin menen itse suunnitelmaan. Anteeksi kiirehtimiseni, anteeksi tosiaan. Ole hyvä ja kysy.”

Atlasin kasvoilla oli tuskin koskaan ollut yhtä epäuskoista katsetta. ”Ei, minä en tahdo kysellä mitään”, raivo pääsi taas ulos pieninä palasina, ”minä tahdon pois tästä tilanteesta. Tätä ei pitäisi olla. Aelion ja Moorcroft ei ole sallittu yhdistelmä. En todellakaan tiedä, miksi sinä olet täällä, mutta –” Lause keskeytyi, ja hän ymmärsi, mitä Mercury tarkoitti tarkentavilla kysymyksillä. ”Miksi sinä tosiaan olet täällä, etelässä? Senhän ei pitäisi olla mahdollista tavalliselle ihmiselle.” Ymmärrys levisi Atlasin kasvoille samalla hetkellä, kun hän päästi sanansa ulos. Rajan yli pääseminen oli mahdotonta tavalliselle ihmiselle.

”Taisit ymmärtää itsekin”, Mercury sanoi hymyillen yhä. Erityisyyden suoma varjo sai hänen kasvonsa näyttämään yhä vain vähemmän kauniilta. Vaarallisemmilta.

”Oletko sinä... onko sinulla pahan silmät?” Atlas kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi, siltikin vilkuillen epäuskoisena viereisiin pöytiin.

Korkea ääni halkoi ilmaa kuin paperia. Atlasilta meni hetki ymmärtää, että se oli Mercuryn nauru. Nuoren miehen nauru oli niin korkea ja puhdas, ettei sitä heti tunnistanut ihmisen nauruksi. Atlaskin virnisti enemmänkin hämmennyksestä, nauru oli tehnyt tehtävänsä. Tunnelma oli keventynyt, eikä Atlas edes tiennyt, miksi.

”Ei ole”, Mercury vastasi naurunsa lomasta huiskien käsillään voimakkaasti, ”ei todellakaan ole. Minä olen kuten sinä.” Nauru lakkasi kuin napinpainalluksesta, hymykään ei viipyillyt suupielillä. Atlas näytti, jos mahdollista, yhä hämmentyneemmältä. Hän vilkuili jälleen ympärilleen ja muodosti suullaan sanan ”sudensilmät”. Mercury nyökkäsi palauttaen turvallisen hymyn kasvoilleen.

”Tämä on pitempi tarina, enkä millään ehdi kertoa sitä ennen illallisemme saapumista, jonka vuoksi minulla onkin suunnitelma.”

”Sudensilmät. Sinulla. Ei voi olla.”

”Kuuntele nyt!” Pieni kipinä käväisi Mercuryn katseessa, ja Atlas vetäytyi tuolissaan hieman taaksepäin. Katse palautui ennalleen muutamassa sekunnissa, mutta epämukava olo jäi asumaan Atlasin sisälle. ”Leikitäänpä pientä leikkiä: olemme rakastuneita ja kierrämme yhdessä etelää. Tiedämme lopulta kaiken toisistamme, eikä sinun tarvitse ylläpitää tuota loputtoman hämmästynyttä ilmettäsi enää.”

”Rakastuneita?” Nyt Atlaskin nauroi. Hänen pieni kehonsa värisi naurun voimasta. ”Johan kerroin, etten ole miehiin päin. Tämä on absurdia.”

”Älä takerru sellaisiin seikkoihin, se oli pelkkä kielikuva”, Mercury sanoi, muttei onnistunut juurikaan vakuuttamaan yhä epäluuloisesti tuijottavaa Atlasia. ”Tarkoitin tällä lähinnä sitä, että haluan kiertää kanssasi etelää ja kertoa sinulle, mikä tilanne meillä on edessämme.”

”Meillä? Kuinka niin meillä? Minä en tahdo kiertää kaltaisesi kanssa maata enkä varsinkaan leikkiä mitään. Me emme tunne toisiamme, ja voit aivan hyvin kertoa asiasi tässä.”

”Tarkenna kohta kaltaisesi kanssa. Millainen minä sitten olen?” Silmät siristyivät, ja Atlas huomasi, että niissä oli sittenkin meikkiä. Tummansinistä ripsiväriä.

”Kukas nyt kiinnittää huomiota epäkohtiin?”

”Vastaa nyt vain.” Ääni oli tumma, se ei muistuttanut aiempaa Mercurya. Atlas ei voinut olla ajattelematta, vetikö nuori mies jonkinlaisia rooleja illan aikana.

”Sinä meikkaat ja pukeudut hienosti, tietysti sinulla on taka-ajatuksia”, Atlas mutisi kykenemättä ilmaisemaan asiaansa korrektimmin.

”Oliko tuo viittaus seksuaalisuuteeni?” Mercury naurahti hivenen. ”Kovin mustavalkoista ajattelua, Atlas Moorcroft. Älä määrittele minua.”

Atlas vaihtoi asentoaan tuolissa, mutta vain epämukavempaan. ”No niin, olen nyt kertonut ennakkoluuloni sinusta, kerrohan sinä vuorostasi, mikä sinun todellinen tarkoituksesi on. Meidän ei tarvitse kiertää koko etelää sellaisen takia, jonka voit kertoa tässä.”

Mercuryn ilme oli hivenen ivallinen, hän selkeästi nautti Atlasin suhtautumisesta. Hän risti jälleen sormensa pöydän päällä ja kumartui hivenen eteenpäin, lähemmäs Atlasin kasvoja. ”Minä olen tullut etelään tappaakseni sinut.” Hymy pysyi yhä kasvoilla myrkyttäen Atlasin omat vitivalkoisiksi.