Sudensilmät: luku 8

Luku 8: Yli aidan

”Tämä on liian pieni”, Memoria tokaisi nähdessään heidän vuokraamansa huoneen. Siellä ei ollut lamppua, ei minkäänlaista valonlähdettä. Huoneen vasemmassa nurkassa oli harmaa yöpöytä, ja keskellä, pienen ikkunan alla oli parisänky. Koko huone oli täysin koruton ja tuntui hukkuvan eri harmaan ja mustan sävyihin. Memoriaa ahdisti, hän ei ollut tottunut niin yksisävyiseen ja siistiin huoneeseen. Hänen ympäristönsä tuli olla sotkuinen, jotta hän tuntisi oman mielensä turvalliseksi. Tällainen siisteys sai Memorian sisäisen kellon tikittämään väärään suuntaan.

Atlas tuntui huomaavan tytön ajatukset, kun hän sanoi: ”Tämä on sen verran pieni, ettet mahdu sotkemaan sitä kunnolla.”

Memoria sivuutti hänen lauseensa: ”Minä en nuku kanssasi samassa sängyssä.”

”Ai jaa? Minä kun luulit, että sinä nukut vähän kaikkien kanssa.”

Tytön silmissä välähti, Atlas huomasi lumouksen olevan poissa niiden edestä. Häntä katsoi kirkkaanpunainen silmäpari. ”Tarkoituksellako yrität sahata välejemme siltaa?”

”Ehkä”, Atlas sanoi ja vinkkasi silmää Memorialle. Hän uskotteli kevyen suhtautumisen joko lepyttävän tämän, tai vaihtoehtoisesti heittävän bensaa hänen sisäisiin liekkeihinsä. Riski oli otettu.

Memoria istui sängylle ja painoi pään käsiinsä. Hän näytti lamaantuneelta, ja Atlas tiesi ensimmäisen vaihtoehdon toteutuneen. Memoria ei tuosta enää nousisi hänelle räjähtämään. ”Annetaan vain olla”, tyttö kuiskasi, ja Atlas huomasi hänen äänensä värisevän enemmän kuin oli kuvitellut. Oliko hän aiheuttanut tarpeettoman syvän haavan?

”Tapa minut noilla silmilläsi, emme me tästä enää eteenpäin pääse.” Memorian ääni kieli täydellisestä luovuttamisesta, mutta Atlas tiesi, ettei tyttö ollut tosissaan. Hetkellinen romahdus kestäisi muutamia tunteja, ja sitten hän olisi taas ennallaan, valmiina etsimään Mercuryn ja parantamaan silmänsä. Atlas ei voinut sanoa mitään, josta olisi ollut apua, mutta hän saattoi antaa fyysisen tukensa. Hän istuutui parisängylle tytön viereen ja kietoi kätensä tämän vapisevien hartioiden ympärille. Atlasilla ei koskaan ollut ikäistään sisarta, ja Memoriaa halatessaan hän tunsi ensi kertaa, miltä olisi tuntunut omistaa sisko.

Se tuntui paremmalta kuin mikään hetkeen.

* * *

Atlas oli ollut väärässä. Vielä aamullakin Memorian katse harhaili pitkin harmaata huonetta, sen seinistä kattoon ja uudelleen. Atlas yritti parhaansa mukaan tukea tyttöä, mutta hän tunsi olonsa lääkäriksi, joka ensin piikitti potilaansa täyteen myrkkyä ja alkoi sen jälkeen parantaa häntä.

”Memoria, olen oikeasti pahoillani siitä, mitä sanoin”, poika sanoi astuessaan huoneen kylmälle lattialle omalta puoleltaan sänkyä. ”En todellakaan ajatellut, että sillä olisi niin suuri merkitys.”

”Tietenkään et.” Memorian ääni ei ollut katkera, hän vain totesi asian kuin olisi tiputtanut astian pöydältä sanaakaan sanomatta. Vailla tunnetta. ”Eikä tämä sitä pelkästään ole, että olisin loputtoman loukkaantunut siitä, että muistutit minua siitä, mikä olen. Tämä huone, se... se tappaa minua sisältä.”

Atlas nyökkäsi mahdollisimman myötätuntoisesti. ”Huomasin sen kyllä.” Hän piti pienen tauon miettiäkseen, voiko päästää ulos sanoja, jotka ovat painaneet hänen mieltään jo hetken. ”Miksi sinä sitten oireilet noin? Se, mitä sanoin sinusta ja siitä, miten nukut kaikkien kanssa, on pelkästään jotakin, jonka olen huomannut sinusta.”

”Mitä muuta sinä olet huomannut minusta?”

”Sotkuinen ympäristö rauhoittaa sinua. Onko se jokin psykologinen asia, joka selittyy sillä, että kun mielesi on sotku, haluat ympäristön olevan pahemmin sotkussa?”

Memoria pudisti päätään. ”Ei, ei aivan. Minä en vain siedä täysin puhdasta ympäristöä, olen kasvanut sellaisessa.” Memoria värähti muiston tuomasta ahdistuksesta. ”Daphne rakasti sellaista aina. Hän kiillotti tavarat viimeisen päälle, purki energiansa siihen, että mustat ja valkoiset pöydät olivat typötyhjiä.”

”Traumaperäinen juttu siis, ymmärrän”, Atlas mutisi noustessaan lopullisesti sängystä.

Nopea hymy käväisi Memorian huulilla enemmänkin varmistukseksi Atlasille siitä, ettei enää kävelty lasilla. ”Ehkä se on vain lapsen osoitus siitä, että on itsenäinen. Jos en olisi vihannut kaikkea lapsuudessani niin paljon, minäkin olisin varmaan kasvanut rakastamaan sellaista siisteyttä”, Memoria selitti vetäessään yöpaidan päältään. Se oli vaaleanpunainen kuten hänen hiuksensakin, hivenen kylmempää sävyä vain. Atlas katsoi vaistomaisesti pois, kun ymmärsi, että Memoria on aikeissa vaihtaa vaatteitaan. Tyttö hymähti hänen siveellisyydelleen. ”Olet sinä varmaan paidattomia tyttöjä ennenkin nähnyt, älä viitsi”, Memoria naurahti.

”Halusin vain olla kohtelias, mutta sinua eivät sellaiset käsitteet taida paljoa painaa.”

Memoria alkoi nauraa. Hänen naurunsa oli korkeaa ja omituisella tavalla kaunista. Se merkitsi Atlasille auringonnousua vielä pitkään.