Elossa

 

(Taustatietona: haluan julkaista muutaman postauksen verran jotain muutakin kuin Sudensilmiä. Annan ihmisille aikaa lukea edelliset osat rauhassa ja kirjoitan tänne muita asioita, jotka muuten jäisivät odottamaan julkaisuaan liian pitkäksi aikaa. Sudensilmät valmistui muutamia viikkoja sitten, tekstiä tuli 60 liuskaa ja lukuja 27 + prologi ja epilogi. Eli julkaisen tarinaa vielä melko pitkään!)

 

Tämä teksti on Ainolle. Ei pelkästään, koska pyysit sitä. Suurimmaksi osaksi siksi, koska välitän ja koska uskon, että kaikesta selviää.

 

------

 

Kolmas päivä oli pahin. Olemassaolo oli läpinäkyvää, vain juuri ja juuri sellaista, että siitä sai kiinni. Harrietin hiukset liimautuivat kiinni kasvoihin, tummat reunukset olivat löytäneet tiensä hänen silmiensä alle ja katse oli kohti kattoa. Unta hän ei ollut nähnyt, mutta hän oli varma, että oli sulkenut silmänsä hetkeksi. Se oli tuntunut aivan samalta kuin valveillakin. Ei miltään.

 

Ja sama toistui seuraavina päivinä, tietenkin. Harriet ei ollut laskenut päiviä, hän muisti kaksi auringonlaskua, joiden jälkeen oli lakannut laskemasta. Minuutit olivat merkityksettömiä. Hän muisti nousseensa kerran ja syöneensä, mutta ruoka ei ollut maistunut miltään ennen kuin se oli tullut samaa reittiä ulos. Keho ei ollut tottunut ravintoon, sillä se ei ollut liikkunut suuntaan eikä toiseen useampana päivänä. Jokainen kerta, kun Harriet yritti nousta sängystä uudelleen yrittämään syömistä tai peseytymistä, hän muisti veren käsissään ja jatkoi katon silmällä pitämistä. Se ei viidentenä päivänäkään vielä tippunut hänen niskaansa, vaikka hän jaksoi elätellä toivoa.

 

Kuudes päivä alkoi puolesta, aurinko oli jo tehnyt kierroksensa ja suunnitteli laskevansa. Sekin tuntui tarpeettomalta siihen verrattuna, ettei Harrietin maailma tulisi koskaan olemaan muuta kuin muistojen jahtaamista ilman lassoa. Onnistuminen oli epätodennäköistä, mahdotonta.

Kuudes päivä toi mukanaan puhelun. Ensimmäisen merkin siitä, että Harriet kuului yhä ihmismaailmaan. Hän oli elossa, sillä kuolleiden puhelimet eivät enää soineet. Hautajaisvirret olivat heidän viimeisiä sointujaan, eikä soittoääni kuulostanut Harrietin korvaan sellaiselta.

 

Ja hän nousi. Ravinnotta, energiatta ja haluttomana. Mutta hän nousi, asteli olohuoneen halki keittiöön, haistoi toissapäiväisen oksennuksen lattialla ja oli antaa uudelleen ylen. Puhelin soi yhä, se oli valkoiseksi maalatulla pöydällä ja Harrietin voimaton käsi löysi sen. Sanoja ei tullut ulos, mutta puhelimesta kuului nuoren miehen ääni.

"Harriet! Hyvä luoja..." Nyyhkäyksiä. Isoja, ahdistuksen täyteisiä nyyhkäyksiä. Miesääni puhelimessa ei saanut nyyhkäyksiltään jatkettua, mutta se ei haitannut. Harrietin ensimmäinen ihmiskontakti kuuteen päivään. Harrietin, jonka työ oli ihmisten keskellä olemista.

"Sinä olet elossa", miesääni sanoi. Harriet tunsi tämän. Logan. Työtoveri. Ystäväkin, silloin ainakin, kun kummallakin oli aikaa.

 

Loganin ääni oli portti todelliseen maailmaan, kevyt muistutus siitä, että Harriet ei ollut kuollut. Joku muu oli.

"Harriet rakas, sinun pitää sanoa jotain", Loganin ääni sanoi puhelimeen yhä surumielisenä, "me kaikki olemme tavattoman huolissamme sinusta. Luulin, että olit... olit..." Sanat eivät tulleet, mutta Harriet tiesi.

"Minäkin luulin niin", hän sanoi yllättyen siitä, että ääni toimi yhä. Hän osasi puhua. Hän oli elossa.

Logan itki vuolaammin, ja Harriet, joka yleensä oli muiden olkapää, ymmärsi kyynelten valuvan nuoren miehen kasvoille hänen takiaan. Hän oli luullut menettäneensä kaiken, ja joku istui nyt puhelimessa vuodattaen hänelle kyyneliä.

 

Menetys oli saanut ajan ja todellisuuden kääntymään ympäri ja muuttamaan merkitystään. Joku oli pyyhkinyt liitutaululta niiden aiemman määritelmän, muttei ollut vaivautunut kirjoittamaan uutta tilalle. Harriet oli tuntenut kaiken kuolleen ympäriltään. Hän oli menettänyt, ja menetys oli miltei saanut hänet poistumaan muidenkin elämästä.

"Logan", Harriet sai sanottua, "minä tulen töihin." Hän ei ollut varma sanomisistaan, sillä keho ei tuntunut siltä, että sillä olisi ollut energiaa kyyditä hänet töihin asti. Ehkä joku hakisi hänet. Ei Logan, Logan ei tiennyt hänen osoitettaan. Samalla Harrietin mieli täyttyi kasvoista. Kasvoista, jotka olivat vielä elossa. Harriet tunsi jonkin kuuman valuvan poskelleen.

 

Puhelin piippasi kolmesti, puhelu oli päättynyt. Harriet oli luvannut. Hän tarttui puhelimeen uudelleen vapisevin käsin ja etsi ensimmäisen sellaisen ihmisen numeron, joka tiesi hänen kotiosoitteensa. Hänellä oli vielä maailma, todellisuus tuntui jälleen värilliseltä. Mustavalkoiset reunat näkyivät yhä vain epäselkeämpinä.

 

Ja Harriet painoi vihreän luurin kuvaa. Hänen sormensa toimi, kuten mielensäkin. Käsissä ei ollut enää verta. Hän oli elossa.