Luku 9: Mona Lisan
hymy
Kahvilassa oli tungosta.
Ihmiset vaihtoivat kiusallisia hymyjä, pysähtyivät keskelle
käytäviä keskustelemaan lapsistaan ja tiputtivat lusikoita
lattialle. Atlas istui tiskin takana näyttäen siltä, että enemmin
istuisi vahtina vankilassa kuin olisi kassalla. Työpäivää oli
jäljellä vielä hivenen päälle kaksi tuntia, ja hän vilkuili
kelloa minkä työkiireeltään ehti. Hänellä ei ollut mitään
motivoimassa kotona, mutta tällaisena päivänä pelkästään koti
itsessään tuntui palkitsevalta.
Kiireeltäänkin Atlasin
aistit olivat tarkkoina, ja kahvilan oven avannut mieshenkilö
kiinnitti näköaistin huomion oitis. Tämä oli keskimittainen ja
laiha, mutta nämä seikat eivät juurikaan kiinnostaneet Atlasia.
Hän kiinnitti huomiota nuoren miehen tapaan kantaa itseään. Tämä
käveli itsetietoisesti, muttei ylpeästi, ja hänen tummansinisen ja
mustan kirjavat vaatteensa pukivat häntä erittäin hyvin. Hänen
valkoiset hiuksensa roikkuivat löysällä letillä selässä, ja
huulilleen hän oli levittänyt tummansinistä huulipunaa. Se puki
häntä, vaikkei muuten ollutkaan Atlasin mieleen.
Atlasin kauhuksi mies
käveli suoraan tiskille, joka oli hetkeksi tyhjentynyt asiakkaista.
Hän hymyili Atlasille sinisillä huulillaan kuin olisi tuntenut
tämän pitkältäkin ajalta.
Atlas tervehti miestä
mahdollisimman neutraalisti ja kysyi, mitä hän tahtoi tilata.
”Tuon”, nuori mies
vastasi nyökäten seinälle. Siellä roikkui Atlasin maalaus, jonka
hän oli tuonut työpaikalleen pomon kanssa käydyn
koristelukeskustelun jälkeen. Hän oli tahtonut piristää kahvilan
ulkoasua, mutta kukaan ei ollut liiemmin pitänyt maalauksesta. Se
esitti nuorta naista, jonka silmät olivat täysin aineettomat ja
valuivat mustaa nestettä poskille. Taustalle oli maalattu epäselviä
kuvia susista. Ei suurikaan ihme, että taulu ei ollut saanut järin
isoa kannatusta. Osittain siitäkin syystä Atlasin suu loksahti
hämmähdyksestä auki. Se ei kuitenkaan ollut suurin syy. Hän oli
myös erittäin hämmentynyt siitä, miten mies oli päättänyt
lähestyä.
”Se ei taida olla
kaupan”, Atlas sopersi vastaukseksi. ”Makeisia? Kahvia?” Hänen
hymynsä oli kuin veistetty, niin teennäinen, ettei hän itsekään
uskonut itseään.
”Ei
taida olla kaupan?
Voisiko se olla?” Miehen hymy oli vino ja niin salaperäinen, että
hän olisi voinut olla suoraan satukirjasta.
”Kuka sinä olet?”
Atlas ei malttanut olla kysymättä, tilanne oli jo muuttunut
intiimiksi. Hälinä kahvilassa katosi taustalle, Atlas näki vain
miehen tummansiniset, hymyyn kaartuneet huulet, jotma puhuttelivat
häntä rohkeasti.
”Saako työntekijä
kysellä tuollaisia?”
Atlas pudisti päätään
ja painoi sen alas häpeissään. ”Anteeksi, tietenkään ei. Mitä
sinulle saisi olla?”
”Mercury”, nuori mies
esitteli itsensä yhä hymyillen, ”ja minä taisin jo mainita, mitä
haluan.” Hän riisui silinterin päästään ja kumarsi Atlasille
tuntemattomasta syystä.
”Voinko luottaa siihen,
että jos vien sinut illalliselle, tiedät silloin paremmin, voitko
myydä taulun vai et?” Mercury jatkoi, tällä kertaa vakavin
kasvoin.
”Et todellakaan”,
Atlas sihahti hampaidensa välistä, ”minä en käsittänyt tuota
mitenkään erityisen myönteisesti.”
”Miten sinä sen
käsitit?”
”En ole miehiin päin.”
”En minäkään”,
Mercury tokaisi naurahtaen hieman. Jo se osa hänen naurustaan
kuulosti taianomaiselta, epätodelliselta. ”Minähän halusin viedä
sinut ainoastaan illalliselle, ei minulla ole taka-ajatuksia”, hän
jatkoi, ”ainakaan paljoa.”
”Tuo ei lainkaan auta
asiaa”, Atlas sanoi ristien kätensä.
”Harmi sinänsä”,
Mercury jatkoi nojaten tiskiin kuin omistaisi sen, ”mutta taulun
minä silti aion ostaa. Me näemme vielä tänään, Atlas.”
Ihmisten jonottaessa Mercuryn takana hän ymmärsi tehdä heille
tilaa. Mercury nosti silinterin päähänsä ja asteli kassalta
jättäen jälkeensä pitkiä katseita luovia ihmisiä ja
hämmästyneen Atlasin. Nuori mies oli tiennyt hänen nimensä ja
vieläpä jättänyt pöydälle jossakin välissä lapun, jossa luki
ravintolan nimi. Hän ei ollut voinut ehtiä kirjoittaa sitä missään
välissä. Mercuryksi itseään kutsunut mies oli valmistellut koko
tilanteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti