Sudensilmät: luku 7

Luku 7: Katkotuin siivin

Ulkona oli sumua. Silmät eivät olleet koskaan nähneet sumua, mutta ne löysivät heti oikean sanan ilmassa leijuvalle, ennennäkemättömälle höyrylle. ”Sumua”, Mercury joutui sanomaan itselleen ääneen, että varmasti sisäisti asian. Hänen askeleensa olivat kevyet, kukaan ei kuullut jalkojen liikettä lumella. Hän oli omillaan.

Oli helmikuun puoliväli, oli vielä vuosi ja muutama kuukausi Mercuryn kahdeksantoistavuotispäivään. Ei ollut vielä aika, mutta siinä hän käveli, vapaana ja itsenäisenä. Ja hänen silmänsä olivat niin avoinna kuin voivat. Side oli peittänyt niitä lähes seitsemäntoista vuotta, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi nähnyt ihmisiä ja asioita ympärillään. Hän oli aina tiennyt tarkalleen, miltä sukulaiset olivat näyttäneet. Lieneekö johtunut sudensilmistä vai lapselle jääneestä muistikuvasta.

Tuuli puhalsi lumen kanssa, ja Mercury katui, ettei ollut jättänyt suunnitelmaansa tyhjää kohtaa ulkovaatteiden anastamiselle. Se oli kuitenkin nyt toissijaista, sillä hän oli kuin olikin päässyt vapauteen. Kylmä viima korvissa oli parempi kuin elämä Aelionin suvun suosikkileikkikaluna.

Mercury oli sukunsa rajojen ulkopuolella. Aelionin päähaaran kartanon maat ulottuivat pitkälle, mutta hän oli jo päässyt viimeisenkin rajapyykin ohi. Miten? Sitä hän ei itsekään osannut selittää. Hän oli kai aina ollut hyvä ylipuhumaan ihmisiä, ja ajatus siitä, mitä hän oli nyt tehnyt, lämmitti häntä pakkaselta. Mercury oli hankkinut itselleen apulaisen, oman petturin suvun joukosta. Hänen henkilökohtainen Juudaksensa.

Yksin ei kukaan pääse sellaisen vartioinnin ohi, mutta apulaisen voimin Mercuryn oli ollut helppoa luikerrella ulos sukunsa otteesta. Häneltä oli mennyt yli vuosi saada itselleen uskollinen koira, mutta suostuttelu oli kannattanut. Mercuryyn palavaa kiintymystä osoittanut nuori Aelionin suvun palvelijapoika oli tehnyt asiat helpoksi, kun Mercury oli vedellyt oikeista naruista. Hän oli tullut äitiinsä siinä, että osasi aina valita oikeat sanat ja ennen kaikkea sanoa ne oikeina hetkinä tietyllä äänenpainolla.

Väärinhän se oli, sillä Mercury ei ollut tarkoittanut mitään. Ei hän koskaan tulisi muuttamaan apulaisensa elinoloja, ei hän ikinä aikoisi antaa osaa sudensilmiensä voimista tälle. Se oli silti ollut hänen silmissään ainoa vaihtoehto, ilman tyhjiä lupauksiaan hän ei olisi nyt jättämässä jälkiään lumeen.

Eikä Mercury tarvinnut karttaa, hänen ei täytynyt tietää Evolin maantieteestä mitään. Hän oli erityinen lapsi, hänellä oli sudensilmät, ja ne johdattivat häntä kohti päämääräänsä pimenevässä illassa, tuulen hidastaessa hänen matkaansa.

Ja Mercurylla oli tavoite, tottakai hänellä oli. Hänellähän oli aina ollut. Etelässä oli eräs, jonka hän tahtoi musertaa. Ei enää sukunsa vuoksi, vaan itsensä.

* * *

Käsi jätti merkkinsä Lindrin poskelle, hän tunsi kivun lähtevän polttelevana vanana leukaperistä poskille asti. Äidin kädet olivat saaneet harjoitusta vuosien varrella, ja nyt Lindri muisti sen taas.

”Tänään oli sinun vahtivuorosi.” Ääni oli kiveä, syvää, mustaa graniittia. Lindri ei voinut paeta mihinkään, hän ei päässyt edes ylös. Äidin kivenkova ääni sekoittui takan rätinään, kipu jyskytti alitajunnassa. Lindri ei kyennyt nousemaan, hän makasi taljalla kuin olisi itse ollut tapettu eläin.

”Emme voi ottaa yhteyttä valtion puolustusvoimiin, koska kukaan ei saa tietää Mercuryn olemassaolosta”, Kaela Aelion kertoi, ”sen sijaan nyt sukumme joutuu ravaamaan pitkin Evolia etsien yhtä kakaraa, josta sinä olit tänään vastuussa.”

Äiti tiesi olevansa tapahtuneeseen yhtä syyllinen kuin poikansakin, mutta hänen mielelleen oli helpointa vierittää syyllisyys toisen taakaksi. Lindrikin tiesi sen, mutta se ei juuri helpottanut, sillä äidillä oli yhä etuasema heidän taistelussaan. Äiti oli se, joka seisoi takan edessä valmiina iskemään uudestaan.

”Voiko Mercury ehtiä etelään ennen kuin löydämme hänet?” Kysymys ei ollut varovainen, se oli viipyillyt Lindrin kielellä koko keskustelun ajan.

Kaela Aelion näytti punnitsevan vastaustaan. Hänen mielensä oli harmaata sotkua, johon Lindri ei päässyt käsiksi, mutta hän näki mietintätyön äitinsä silmien liikkeistä. Ne kiersivät huonetta, mutta eivät koskaan pysähtyneet häneen. ”Kyllä”, Kaela vastasi lopulta, kun hänen silmänsä olivat kiinnittyneet Lindrin alla lojuvaan taljaan. ”Mercury voi ehtiä sinne muutamassa päivässä. Täältä on huomattavasti nopeampi matka Rajakylälle kuin Lucianasta, ja pojalla on sudensilmät.”

”Ja olet aivan varma, että hän aikoo etelään?”

”Tietysti hän aikoo.” Kaelan kylmän turkoosit silmät katsoivat vihdoin suoraan Lindriin, ja nyt pojasta tuntui yhä vain enemmän saaliseläimeltä. Tämä nainen ei ollut hänen äitinsä, tämä oli susi, joka ei vielä tahtonut tappaa peuraa. Se odotti parempaa tilaisuutta, sillä ei ollut vielä riittävän suuri nälkä. ”Sillä me emme pääse hänen perässään etelään, yksikään ei pääse pohjoisesta sinne”, Kaela jatkoi, tällä kertaa katse jälleen poissa pojastaan. Lindrin olo oli hetken turvallisempi.

”Mercury tietysti pääsee yli, hänellä on sudensilmät”, Lindri mutisi. ”Vaikkei hän ole oppinut niitä kunnolla käyttämäänkään, hänellä kuitenkin on ne. Entä, jos hän paljastaa itsensä tarkoituksella saadakseen meidät epäsuotuisaan valoon? Mercury voi tuhota koko Aelionin suvun halutessaan, hän voi –”

”Hiljaa!” Tällä kertaa lyöntiä ei tarvittu, Kaelan ääni vaiensi Lindrin riittävän hyvin. ”Poistu huoneesta, Lindri. Minä tahdon ajatella ilman naurettavia spekulaatioitasi.”

Lindri sai nostetua kehonsa lattialta vaivoin, ja eteni hoiperrellen ovelle. Hän ei muistanut jalkojensa olevan näin kivun turruttamat. Sen sijaan hän tiesi, että oli ollut ainakin osittain oikeassa, ja sen vuoksi hänen äitinsä ei tahtonut nähdä häntä silmissään. Kaela Aelionille oli helpompaa eliminoida tappiot kuin kohdata ja voittaa ne.

Ja Lindri tiesi, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli aina tiennyt, mutta vasta äitinsä aiheuttaman kivun lähes lamauttamana hän tiesi tarkalleen, miten sen tekisi. Ajatus värisytti kehoa, se piti sen liikkeellä. Elää ja kuolla, ne olivat lähes yksi ja sama asia.